Tralal-lal

No niin, istuskelen läppärini äärellä tietokonehuoneessa (edelleen täällä semi-zenluostarissa) ja kuuntelen Krister Linderin albumia "Songs From the Silent Years". Se onkin yksi uusia löytöjäni tai pikemminkin minulle suositeltiin sitä ja ihastuin.

En tiedä, miksi en ole kirjoittanut tätä blogia. Se ei ole ollut mitenkään suunnitelmallista. Nyt kuitenkin kun tuo musiikki virtaa tuossa voisin ehkä samalla kirjoittaa jotakin. Seitsemän päivän sesshin loppui tuossa juuri pari päivää sitten ja viime yönä sain vihdoin nukuttua kunnon yöunet. Tällä sesshinillä huomasin ensi kertaa, että on mahdollista selvitä viikko noin neljän tai neljän ja puolen tunnin yöunilla tulematta silti ylenmäärin väsyneeksi. Pystyin ensi kertaa istumaan yazaa, siis yöaikaista vapaata istumista ilman totaalista väsähdystilaa. Aina aiemmin, jos olen yrittänyt istua ekstraa iltaisin olen melkein heti vaipunut jonnekin valvetilan ja unen puoliväliin, niin että aina välillä hätkähtelen hereille jostain kummista unikuvista. Nyt en kuitenkaan ollut niin väsynyt, vaan keho oli hieman kuin ylikierroksilla. Oikeastaan minulla on ollut nyt oikein hyvä kausi täällä viime kesäloman jälkeen, joka loppui muistaakseni joskus 20. elokuuta tai niillä main. Yksi syy uuteen energisyyteeni ja positiivisuuteeni on kenties se, että kesälomalla minulle selvisi puolisattumalta, että minulla on paha raudanpuuteanemia ja nyt olen popsinut rautatabletteja useamman kuukauden. Tällä hetkellä veriarvoni ovat varmaan huomattavasti paremmat. Toinenkin asia on ehkä vapauttanut energiaani. Päädyin nimittäin täällä (kyllä sekin on mahdollista) noin puoli vuotta kestäneeseen ihmissuhteeseen, joka oli hyvin opettavainen, mutta kyllä varsin hankala ja voimia vievä. Tuossa kesäloman alkaessa se kuitenkin loppui onneksi varsin rauhanomaisesti ja yksimielisesti ja ko. henkilö muutti pois täältä. Hänen poismuuttonsa ei kyllä liittynyt mitenkään eroomme. No, joka tapauksessa ongelmallisen ihmissuhteen ylläpitäminen intensiivisen zentreenauksen ohessa on varsin voimia vievää tai kai se on aina voimia vievää...

Joskus silloin kun viimeksi kirjoitin tätä blogia tai siis ainakin viime joulun ja tammikuun tienoilla minulla oli vähän vaikeampi kausi täällä ja koin, että suunnilleen kaikki on merkityksetöntä, enkä jaksanut olla kiinnostunut juuri mistään muusta kuin ehkä animesarjoistani. Nyt kuitenkin olotilani on aivan toinen. Olen ainakin tajunnut, ettei tällaista zentreeniä jaksa, jos ei osaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämästä kaikessa monimuotoisuudessaan. Luulen, että jokin osa minua tuomitsi aiemmin sen, että vaikkapa halusin katsella animesarjoja tai lueskella mangaa tai kuunnella musiikkia tms. ja vaati, että minun pitäisi vain istua zendossa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä koen kuitenkin saavani paljon energiaa siitä, että vaikkapa kuuntelen kaunista musiikkia, käyn hyviä keskusteluja ihmisten kanssa tai iloitsen jostakin mangasarjakuvasta. Vähän aikaa olin ihan onnessani, kun asensin iTunesin tietokoneelleni ja siirtelin sinne musiikkilevyjäni. Oli hauskaa löytää uudestaan kaikenlaista musiikkia, minkä olin melkein jo unohtanut. Tuo viime sesshin todisti minulle, että harjoitukseni ei ainkaan kärsi tästä elämästä iloitsemisesta, vaan pikemminkin minulla on energiaa ja intoa myös harjoitukseen enemmän kuin aikaisemmin. Ehkä taustalla on jotenkin sen asian syvempi oivaltaminen, että elämän, olosuhteet, ihmiset ja omat tunnetilat, olivat ne sitten mitä tahansa, voi oppia hyväksymään niin täydellisesti kuin mahdollista. Zenharjoituksen kannalta ei ole lainkaan ideaalista rakennella päähänsä mielikuvia siitä, mitä "todellinen" zenharjoitus on ja sitten vaatia itseään käyttäytymään näiden kuvitelmien mukaan. Luulen, että pelkkä harjoituksen vääntäminen kauhella suoritusmentaliteetilla johtaa täällä aika nopeasti loppuunpalamiseen ja masentumiseen. Toisaalta tietenkin toisessa ääripäässä harjoituksensa voi hukata, jos antaa kaikkien maailman tapahtumien ja asioiden viedä täysin mielen mukanaan ja hajoittaa ajatukset sinne tänne. Harjoittaminen ja mielen keskittäminen samaan aikaan kun nauttii kaikesta monimuotoisuudesta, mitä elämässä on, tuntuu tällä hetkellä toimivan hyvin kohdallani.

Ylipäätään on kiintoisaa, kuinka kokemus siitä, mitä zenharjoitus oikeastaan on, koko ajan muuttuu. Siinä tapahtuu jonkinlaista syvenemistä ja ymmärryksen kasvua, mitä ei pysty verbalisoimaan. Joka tapauksessa olen edelleen hyvin motivoitunut tästä harjoituksesta ja koen, että olen ehdottomasti menossa oikeaan suuntaan. (Tai ehkä minun pitäisi sanoa, että istun paikallani aina oikeassa paikasssa, oli se sitten mikä tahansa.)

Viime sesshinin jälkeen eräs pitkän linjan harjoittajista tarjoutui antamaan minulle kinesiologiaan perustuvan hoidon ja täytyy sanoa, että sen kautta avautui kyllä todella tärkeitä asioita itselleni. Olen edelleen sitä mieltä, että jotta pystyisi todella auttamaan toisia ihmisiä, pitää olla aika selvillä vesillä itsensä kanssa. Muuten yksinkertaisesti maailman kärsimyksen taakka muuttuu liian suureksi kantaa. Lisäksi luulen, että myötätunto ja viisaus kasvavat sen kautta, että vähitellen itsessään oppii näkemään ja tunnistamaan kaikki itsekkäät motiivit, ahdistukset ja pelot. Ei toisia jaksa enää tuomita, kun tajuaa, että kaikki heidän hämminkinsä, viha, suru, välinpitämättömyys, ovat myös itsessä. Jotta voisi todella ymmärtää toisten ongelmia, on ne pitänyt nähdä ja kohdata itsessään. Kaikki me olemme täynnä tiettyjä sokeita pisteitä ja kipeitä kohtia ja näiden solmujen availu ja asioiden kohtaaminen vie aikaa. Itse asiassa se vie koko elämän, eikä siltikään koskaan tule valmista. Mitä enemmän on uskaltanut katsoa kärsimystä ja itsekkyyttä itsessään sitä enemmän pystyy ottamaan sitä vastaan toisilta ihmisiltä, kuuntelemaan heidän huoliaan ja murheitaan. On varmaankin myös niin, että kun omat ongelmat vähenevät, tulee enemmän tilaa olla avoin muille ihmisille ja sille kuinka heillä menee. Ylipäätään se muuttuu kiinnostavammaksi, kun ei enää tarvitse olla jatkuvasti kelaamassa omaa elämäänsä ja huoliaan. Tavallaan elämä muuttuu sitä helpommaksi mitä enemmän oppii päästämään irti halustaan hallita elämää ja sen tapahtumia, jos tajuaa, ettei minun tarvitse olla menossa mihinkään parempaan, vaan että tässä ja nyt on ihan hyvä. Tässä ja nyt on ihan hyvä silloinkin kun se sisältää surua ja ahdistusta. On paljon helpompaa elää, jos pystyy hyväksymään sen, kun jos yrittää koko ajan kapinoida vastaan sitä, mikä on. Minulle on nyt alkanut avautua erityisesti tuon saamani hoidon myötä, että en ole pystynyt hyväksymään elämän kärsimysluonnetta, että elämä on kärsimystä. Jotenkin olen yrittänyt koko ajan kapinoida sitä vastaan ja ajatella, että ei, ei, elämän on oltava iloista ja onnellista. Tietysti olen järjen tasolla tajunnut, että kärsimys on olennainen osa elämää, mutta minun on ollut lähes mahdoton hyväksyä sitä, kuinka paljon jotkut ihmiset joutuvat kärsimään. Olen tajuamattani tehnyt siitä suuren taakan itselleni. Luulen, että siinä on syvää viisautta, mitä minua hoitanut henkilö sanoi, että kärsimys on luonnollinen osa elämää, eikä sitä voi välttää. Se on yhtä luonnollista, kuin toisiaan seuraavat vuodenajat. Ihmiset sairastuvat ja kuolevat, onnettomuuksia tapahtuu, ihmiset satuttavat toisiaan, koska kärsivät itse niin paljon, tekevät itsemurhia jne. Luulen, että hyvin usein ihmiset yrittävät välttää näkemästä tätä kärsimystä, koska sen näkeminen on liian tuskallista. Jos kuitenkin uskaltaa kohdata kaiken tämän loputtoman kärsimyksen itsessään ja maailmassa ja vähitellen vielä pystyä hyväksymään sen, että kaikesta huolimatta sekin on ihan ok ja luonnollinen osa elämää, niin sen kautta voi kenties vähitellen kasvaa todella vahvaksi. Tai en minä edes tiedä, mitä tarkoitan sanalla vahva, mutta jotakin suurta siinä on jos pystyy näkemään ja hyväksymään tämän kaiken. Tämän asian avautuminen, että en ole kyennyt hyväksymään kaikkea kärsimystä ympärilläni, on minulle suuri oivallus ja luulen, että se tulee vaatimaan vielä paljon prosessointia. Olen kiitollinen siitä, että tämä minua hoitanut henkilö auttoi minua tulemaan tietoiseksi tästä asiasta. Kärsimyksen hyväksyminen ei tietenkään tarkoita sitä, että sen jälkeen olisi sille välinpitämätön tai etteikö haluaisi auttaa niitä, joiden näkee kärsivän. Se on vain askel siihen suuntaan, että pystyy hyväksymään elämän sellaisena kuin se on.