Potkut

Tänään on ollut varsin kummallinen päivä. Oikeastaan tämä päivä on jälleen kerran näyttänyt minulle kuinka täysin ennakoimatonta elämä voi olla. Olen nimittäin saanut potkut työstäni henkilökohtaisena avustajana ja ylipäätään kyseessäni on elämäni ensimmäiset potkut mistään työpaikasta. Tarina menee niin, että tosiaankin kolme viikkoa sitten sairastuin virusflunssaan, enkä päässyt töihin kahteen viikkoon, koska työnantajani oli hyvin tarkka sen suhteen, ettei työssä oltaisi yhtään nuhaisena tai mitenkään flunssaisena. Tällä viikolla olisin ollut työkuntoinen, mutta viime viikonloppuna työnantanjani ilmoitti minulle, että hänellä on kuumetta ja että soitellaan tänä viikonloppuna. Tänään sitten soitin hänelle ja hän kertoi, että kun minä olin sairastunut hän oli joutunut palkkaamaan uuden työntekijän. Sitten tämäkin työntekijä oli sairastunut ja hän oli jälleen palkannut uuden työntekijän. Työnantajallani on oikeus ainoastaan 20 viikkotyötuntiin, jotka siis kaupunki maksaa, ja nyt yhtäkkiä niitä olikin sitten jakamassa neljä henkilöä, jotka kaikki halusivat tehdä töitä niin paljon kuin mahdollista. Jo minua ennen hänellä oli ollut viikonloppuisin töissä toinen avustaja. Hän oli kuitenkin sanonut minulle suullisesti, että minä olen ensisijainen avustaja ja että saan tehdä niin paljon tunteja kuin jaksan ja että tämä toinen avustaja tekee sitten vain muutaman tunnin viikonloppuna. Olin sanonut selvästi, että toivon saavani ainakin 15 työtuntia viikossa ja ne minulle oli luvattu. Nyt kuitenkin sairaana oloni vuoksi työnantajani oli palkannut ensin yhden ja sitten vielä toisen työntekijän. Soittaessani hänelle tänään hän sitten sanoikin, että sopisiko minulle, että tästä eteenpäin minulla olisikin vain neljä työtuntia viikossa. Minä tietysti sanoin, että olen hyvin hämmästynyt tästä, kun hänhän oli luvannut minulle 15 viikkotyötuntia ja eikö hän ota sitä huomioon, että joudun taloudellisiin ongelmiin, jos hän yhtäkkiä muuttaa näin sopimustamme. Kerroin hänelle, että koska hän oli luvannut minulle tarvitsemani viikkotyötunnit, olin joulun tienoilla myös kieltäytynyt toisesta työstä, koska olin luottanut häneen ja siihen, että minulla on töitä. Yhätäkkiä olin kuitenkin sairauteni vuoksi tilanteessa, että työtunteja oli tarjolla vain neljä per viikko. Kun ilmaisin hänelle suoraan, että en pidä hänen toimintaansa reiluna kannaltani ja että hän toimii vastoin sitä, mitä olimme sopineet, hän sanoi, että on sitten parempi, että puramme koko työsopimuksen. Hän ei kuulemma enää jaksakaan minua. No, ei minulla sitten ollut tähän enää paljon sanomista. Työsopimukseeni kuitenkin oli kirjattu, että työtunteja on 0-20/viikko ja samoin koeaikani oli neljä kuukautta. Ilmeisesti sitten näin koeajalla ihmisen voi irtisanoa ilman mitään sen erityisempiä perusteita, en tiedä. Työnantajani selitti, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä kun minä tulin kipeäksi, hän kuitenkin tarvitsi jonkun auttamaan itseään ja sitten kun tämäkin henkilö tuli kipeäksi, hän palkkasi jälleen uuden henkilön. Kukaan ei kuulemma olisi suostunut töihin, jollei heille olisi luvattu työtunteja. Hän kysyi minulta, että olisinko minä muka suostunut töihin, jos töitä olisi ollut luvasssa vain epämääräisesti joskus. Kukaan ei halua olla varalla vaan kaikki haluavat tehdä täydet 20 tuntia viikossa. Vaikka hän oli luvannut minulle sen 15 viikkotyötuntia, nyt hän myös sanoi yhtäkkiä, ettei koskaan ole luvannut minulle mitään sellaista. Ilmeisesti sitten myös se, että ilmaisin tyytymättömyyteni hänen toimintaansa kohtaan oli hänelle riittävä peruste koko työsopimuksemme irtisanomiseen. Oli miten oli, näin tässä kuitenkin kävi. Vaikkei hän olisikaan ehkä menetellyt kovin reilusti, niin en halunnut alkaa väittää tämän enempää vastaankaan tässä asiassa, koska joka tapauksessa kaiken tämän jälkeen ei työskentelyilmapiiri varmaankaan olisi ollut kovin hyvä.

En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä asiasta. Ensiksi minulle oli tietysti shokki, että näin kävi ja olen miettinyt, että teinkö jotain väärin ja ehkä työnantajani ei vain pitänyt minusta, mutta lopulta tässä kaikessa on myös jotakin huvittavaa. En edes tiedä, mitä huvittavaa tai ehkä juuri elämän ennakoimattomuus. Ehkä se, että tulen jostain zenluostarista hyvin intentioin tehdä jotain hyödyllistä ja auttaakseni jotakin toista ja sitten muutamassa viikossa saan potkut. Eikö siinä ole jotakin hyvin koomista? ;)Olen varma, ettei työni laadussa sinänsä ollut mitään vikaa. Henkilökohtaisena avustaja on kuitenkin hyvin ja yllättävänkin intiimissä suhteessa toisen ihmisen kanssa ja voihan olla, että työnantajani ei kokenut minua riittävästi sukulaissieluna itselleen. Tai ehkä asiat todella menivät noin hölmösti, että sairauteni vuoksi hän tosiaan palkkasi uuden ihmisen ja tämän sairauden vuoksi toisen ja yhtäkkiä hänellä olikin kahden työntekijän sijaan neljä. Yritä siinä sitten miellyttää kaikkia...

Tämä lyhyt työ on joka tapauksessa opettanut minulle, millaista on olla täysin työnantajan armoilla. Ensin hän halusi varmistaa, että enhän vain jätä häntä pulaan ja tulenhan varmasti töihin ja että töitä on niin paljon kuin haluan tehdä. Seuraavaksi hän ilmoitti, ettei halua enää tehdä kuuden tunnin työpäivä, vaan että neljä tuntia per päivä on riittävästi ja sitten sairastumiseni jälkeen töitä oli yhtäkkiä tarjolla 15 sijaan vain 4 tuntia per viikko ja kun protestoin, niin minut irtisanottiin saman tien. Tällaistakin kai voi työalämä olla. Ammattiliitot varmaan perustettiin joskus muinoin, ettei jotakin tämäntyyppistä tapahtuisi. Näyttää kuitenkin siltä, että tätä kyseistä ammattia ei kukaan valvo, ei ihmisten pätevyyttä tai työnantajien tai sopimuksia tai työn sisältöä tai yhtään mitään. Mutta kuten sanoin, tämä on ollut opettavainen kokemus.

Yllättävien potkujen jälkeen elämä kuitenkin jatkui ja tänä iltana menimme kämppäkaverini kanssa syömään hänen iranilaisen tuttavansa veljen ja tämän puolison luoksi. Tänne oli kutsuttu myös neljä muuta ihmistä ja tutustuin illan aikana lukuisiin uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Yhden kreikkalaisen tytön kanssa vaihdoimme puhelinnumeroitakin. Samaan aikaan kun sattuu tällaisia vastoinkäymisiä, elämä voi kuitenkin olla rikasta monilla eri tavoilla. Yksi esimerkki tästä on mm. se, että asunnossamme on piano ja eilen Kitaristi ystäväni antoi minulle erään edullisen pianonvirittäjäopiskelijan puhelinnumeron ja nyt tänään tämä soitti minulle ja parin viikon päästä hän tulee tänne ja virittää pianomme. En ole asiasta ennen maininnut, mutta tässä asunnossa on tosiaan hyvin epävireinen vanha piano, jonka haluaisimme saada vireeseen, niin että sillä voisi soitella. Nyt tämäkin tulee tapahtumaan ja se on kerrassaan hienoa! Muutenkin musiikki tuntuu jotenkin tulevan elämääni oikealta ja vasemmalta, kun Kitaristi, jonka kanssa ennen zenluostariin lähtöäni olimme perustamassa bändin minun huuliharppuni kanssa, on edelleen samoilla linjoilla ja Salsamies (uudet lukijat eivät varmaan tiedä näistä hahmoista mitään, mutta he ovat ystäviäni) haluaa myös soitella ja kämppäkaverini on innostunut musiikista ja hänen iranilainen ystävänsä haluaa laulaa oopperaa ja ja ja... Siis yritän vain sanoa, että musiikkia arvostavia ihmisiä on niin paljon ympärilläni, että saamme varmasti jotakin hauskaa aikaan. Olen itse soittanut joskus muinoin pianoa 10 vuotta ja nyt yhtäkkiä tässä asunnossa on piano ja se tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

En siis ainakaan juuri nyt ole kovin surullinen tai edes katkera. En usko, että työnantajani tarkoitti mitään pahaa. Ei ole varmasti kovin helppoa olla riippuvainen henkilökohtaisista avustajista ja joka tapauksessa nyt kun jään pois tuosta neljän koplasta, kaikki muut saavat enemmän haluamiaan työtunteja. Minulla ei tietysti nyt ole sitten ollenkaan töitä ja se voi tietää taloudellisia ongelmia, jos en löydä jotain uutta työtä, mutta jostain mystisestä syystä en osaa olla kovin huolissani. Elämäähän tämä vain on ja olen varma, että asiat järjestyvät jotenkin. Nyt ensiksi jännitän sitä, että voinko saada opistotasoisiin opintoihin opintotukea, jos olen jo käyttänyt opintotukikuukausia korkeakouluopintoihin. Opistotasoiset opinnot eivät vähennä korkeakoulutukikuukausien määrää, mutta en ole ihan varma siitä, päteekö tämä myös toisin päin. Jos en ole oikeutettu opintotukeen, niin sitten tilanne menee paljon tiukemmaksi. Vaan eipä tästäkään asiasta etukäteen huolehtiminen auta mitään. Luulen, että nyt vain hengitän syvään ja otan rauhallisesti, enkä ryntää mihinkään uuteen ennen kuin olen hetken sulatellut tätä koko asiaa. Sitä paitsi ylipäätään olen täällä kohdatakseni kaikenlaisia haasteita ja nähdäkseni, kuinka niihin suhtaudun ja kuten jo sanoin, tässä nyt on jotain lähinnä koomista.

Lunta

Istun tässä pöydän ääressä ja katselen ulos. Ulkona sataa lunta ja jostain syystä tunnen itseni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin pitkään aikaan. Ehkä se johtuu lumihiutaleista katulampun valossa? Minulla on ikkunallani myös joulukynttelikkö. Se pitäisi kai ottaa pois, mutta en halua, koska se jotenkin helpottaa tätä pimeyttä. Vastapäisessä ikkunassa jollakin sukulaissielulla on myös edelleen kynttelikkö palamassa.

Vaikka kaikki käytännön asiat ovatkin kohdallani järjestyneet hyvin, on tässä sentään ollut muutamia vastoinkäymisiäkin, kuten kahden viikon virusflunssa ja heti sen jälkeen noidannuoli niskaan. Myös työnantajani sairastui, niin että nyt en ole päässyt töihin kolmeen viikkoon. Tämä henkilökohtaisena avustajana toimiminen taitaa olla hieman epäturvattu ammatti noin taloudellisesti katsottuna. Työsopimuksessani kun lukee, että työtunteja on viikossa 0-20. Nyt on sitten ollut nolla vähän aikaa. No, jos ajattelen taloudellisesti onnekkaita sattumia, niin niihin kuuluu ehdottomasti vuokranantajani mitä ystävällisin luonne. Tapasin hänet vuokrasopimuksen kirjoittamiseksi eräässä kahvilassa. Päädyimme melkein heti filosofisiin keskusteluihin elämästä kuten siitä, pitävätkö ihmiset maailmaansa avoinna vai suljettuna. Hän mainitsi esimerkin, että jos joku soittaa ovikelloa, pitää voida uskoa, että siellä voi todella olla vaikka Omanin sulttaani. Useilla ihmisillä on kuitenkin jo valmiiksi rajattu kuva siitä, kuka oven takana voi olla. Epätavalliset mahdollisuudet eivät ole heidän maailmassaan enää varsinaisesti olemassaolevia. Ehkä on niin, että mitä enemmän ja vankempia mielipiteitä meillä on ja mitä varmemmin uskomme ymmärtävämme asioita sitä suljetumpi maailmastamme tulee. Ihmettely ja tietämättömänä pysyminen pitävät maailman avoimena. Tarkoitan tietämättömyyttä nyt tietysti erityisessä merkityksessä ja kontekstissa. Hmm, joka tapauksessa vuokranantajani vaikutti hyvin kiinnostavalta ihmiseltä. Vuokranmaksupäiväksikin tuli lopulta "kerran kalenterikuukaudessa". Melko avointa tosiaan.

Flunssan ja kaiken muun ohessa olen taistellut päästäkseni jonkinlaiseen sopuun (omassa mielessäni siis) edesmenneen ihmissuhteeni, parisuhteeni tai mikä se nyt sitten olikaan kanssa. Välillä olen ollut huomattavan vihainen ja sitten surullinen ja sitten taas ymmärtävä. Aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tunteita. Täytyy sanoa, että joskus kyllä käy hyvin haastavaksi hyväksyä kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat, tai tilanteita tai omia tunteitaan, mutta sellaistahan se on. Olemme kirjoitelleet harvakseltaan sähköpostia ja hän ehdotti, että puhuisimme Skypessä, mutta en ole varma, olenko valmis niinkin intiimiin kommunikaatioon kuin puheluun. (Hän ei siis asu Suomessa.) Pelkään, että saan joko raivarin tai alan itkeä, vaikka ei kai niissäkään mitään vikaa ole. No, aika kai selvittää kaikki tällaiset jutut. Toki voisin aina katkaista välit kokonaan, mutta ei sekään tunnu tällä hetkellä minusta miltään ratkaisulta. Sitten vain juoksisin pois siitä, että joku aiheuttaa minussa monenlaisia hankalia tunteita. Luin juuri Pema Chödrönin kirjasta, että sen sijaan, että juoksisimme pois siitä, mitä pelkäämme, ehkä meidän tulisikin juosta sitä kohti. Ylipäätään ne asiat, mitkä aiheuttavat meille kaikenlaisia hankalia tunteita (tai eiväthän tunteet sinänsä ole hankalia vaan me määrittelemme ne niin, silloin kun emme jostain syystä hyväksy niitä tai pidä niistä) ovat juuri ne, jotka näyttävät omat heikot kohtamme ja ne paikat, missä meistä tuntuu, että meidän tulee puolustaa itseämme tai juosta pakoon. Koska haluan nähdä selvästi heikot kohtani ja defenssini, en halua juosta niitä pakoon. Kai tämä on osa sitä elämän kärsimyksen hyväksymistä, mitä minun tulee harjoitella. En tietenkään osaa mitään tästä kovin hyvin, mutta onneksi minulla on ainakin tämä elämä aikaa harjoitella. Sitä paitsi eikö olekin paljon hedelmällisempää ajatella kaikkia hankalia tunteita, tilanteita ja tapahtumia mahdollisuuksina nähdä itsessään ne kohdat, joissa on jotenkin takertuneena tai solmussa? Sillonhan mikään ns. negatiivinenkaan ei oikeastaan ole negatiivista vaan mahdollisuus nähdä selvemmmin. Pema Chödrönin kirjat ovat täynnä tämän kaltaisia ajatuksia ja siksi ne tuntuvat minusta juuri nyt hyvin inspiroivilta ja muutenkin juuri siltä mitä tarvitsen.

Edelleen sataa lunta. Onpa jotenkin jännittävää, että tulen näkemään ikkunani edessä kasvavan puun saavan lehtiä. Jos vain nostan katseeni, se on suoraan edessäni, enkä varmasti ole koskaan tarkastellut tätä puuta näin tarkkaan. En edes tiedä, mikä puu se on, paitsi että se on lehtipuu. Eikä ainakaan koivu. :) Keväällä tulen näkemään millainen puu se on ja millaiset lehdet sillä on. Jännittävää. Nyt sen oksilla on ohut lumikerros. Millaistakohan on olla tuo puu?

Eräänä yönä tässä minulla oli muuten pieni seikkailu. Olin ollut ystäväni luona syömässä toisella puolen Helsinkiä, jossakin Telakkakadun tienoilla, ja olimme puhuneet aamuyöhön saakka. Viiniäkin oli juotu ihan kiitettävästi. Päätin sitten kello viiden aikaan aamulla lähteä kävelemään sieltä kotiin. Olin kylläkin lievästi flunssassa, mutta lukuisat viinilasit olivat antaneet minulle rajattoman uskon omiin kykyihini ja olin minä muutenkin jotenkin henkisesti varautunut kävelemään sieltä kotiin. Kävely sujui hyvin ja Helsinki oli hyvin autio, kunnes jossain Kauppatorin tienoilla törmäsin kolmeen ihmiseen. Heistä yksi oli suomalainen ja kysyi, osaanko englantia ja ehdotti, että voisinko minä auttaa kyseistä kahta muuta ihmistä. Nämä kaksi muuta osoittautuivat venäläisiksi miehiksi ja tuo kolmas oli vain joku satunnainen ohikulkija, missä roolissa itsekin olin. (Tämä ei itse asiassa edes ole se seikkailu, harhauduin vain selittämään asioita perusteellisesti.) Nuo kaksi miestä sanoivat olevansa viettämässä venäläistä uutta vuotta. Se oli hieman outoa siinä mielessä, että uusi vuosi oli kyllä ohi aikoja sitten, mutta ehkä heidän uusi vuotensa oli hieman venähtänyt. Ylipäätään he näyttivät siltä, että olivat juuri saapuneet Suomeen matkatavaroittensa kanssa. Heillä ei kyllä kuulemma ollut suunnitelmissa tulla, mutta siinä he nyt olivat. Niin, ongelman nimi oli se, että he yrittivät löytää jotakin hostellia, mutta valitettavasti en pahemmin osannut auttaa heitä tässä ongelmassa. Osasin vain toivottaa heidät tervetulleiksi Suomeen. Joka tapauksessa heillä oli kyllä jonkinlainen idea jostakin hostellista, joten en usko, että he joutuivat täysin hukkaan. No, joka tapauksessa venäläiset tavattuani jatkoin matkaani ja seuraava kohtaamiseni, josta tuli tämä pieni seikkailuni, oli sitten Hämeentiellä Kalliossa. Kävelin siinä tyytyväisenä venäläisiä miettien, kun huomasin edessäni henkilön t-paidassa ja sandaaleissa (sandaaleita en tosin silloin vielä huomannut). Hän yritti saada taksia lennosta, mutta ne eivät pysähtyneet. Ehkä rastatukkainen t-paitatyyppi Hämeentiellä pakkasessa oli takseista liian epäilyttävä. Tullessani hänen kohdalleen en voinut olla kysymättä, että eikö hänen ole kylmä. No, siitä tilanne alkoikin selvitä ja ko. henkilö selitti minulle, että oli syönyt jotakin sieniä, eikä tiennyt mitä oli tapahtunut ja hän oli vain herännyt rappunsa ulkopuolelta t-paidassaan ja sandaaleissa ilman avaimia. Kun nyt olimme muodostaneet puhekontaktin, hän kysyi, että asunko lähellä ja kun minä asuin, hän kysyi saako tulla luokseni lämmittelemään. Tietysti suostuin ja niinpä marssimme kämpälleni. Kyseinen henkilö oli ehkä hieman sekavassa tilanteessa niistä syömistään sienistä ja ainakin huomattavan hämmentynyt tapahtuneesta. Niin ei ollut kuulemma koskaan tapahtunut, vaikka hän oli nauttinut kyseisiä aineita 14-vuotiaasta lähtien. Teimme toimintasuunnitelman keittiössä. Lainasin hänelle puhelintani ja hän alkoi soitella ystävilleen. Sattui vielä nimittäin niin hassusti, että kyseisellä henkilöllä oli sellainen käsittämätön muisti, että hän muisti kaikki numerot ulkoa. Ihmetellessäni sitä, hän sanoi, että pystyy laskemaan desimaaliluvuillakin ja hänelle nyt vain tuollaiset numerot eivät ole mikään ongelma. Jouduin kyllä hieman auttamaan näppäilemisessä, kun hänen koordinaatiokykynsä ei ollut ihan parhaimmillaan. Lopulta kävi niin onnellisesti, että hänen ystävänsä vastasi puhelimeen ko. henkilön asunnosta. Ilmeisesti tämä ystäväkin oli syönyt sieniä ja sammunut. No, tämän ystävän piti sitten tulla hakemaan tätä toista tyypppiä asunnostani takin, kenkien ja avainten kanssa, mutta sitten kävikin niin, että asunnon avaimia ei löytynyt. Niinpä päätin lähteä saattamaan tätä henkilöä hänen kotiinsa, koska annoin hänelle talvitakkini ja ajattelin saada sen myös takaisin. Ystävien kohtaaminen ovella oli sydäntälämmittävä. Minut kutsuttiin kylään, joten päätin käydä ihmettelemässä heidän tai siis tämän rastatukan asuntoa. Siellä oli hieman sekaista, mistä pahoiteltiin, erittäin ystävällinen koira, psykedeelistä musiikkia ja patjoja. Ilmeisesti ihmisiä oli ollut enemmänkin paikalla aikaisemmin. Minulle olisi tarjottu pilveä auttamispalkkioksi, mutta kieltäydyin. Sienistäkin päätin kieltäytyä, vaikka olisihan se tietysti voinut olla ihan mielenkiintoista nähdä, mistä sitten itse olisin herännyt. Hetken siinä istuttuani päätin lähteä kotiin. Sain tietysti vuolaat kiitokset ja halaukset osakseni ja olin tyytyväinen, että olin näinkin konkreettisesti päässyt tekemään jotakin hyödyllistä. Muutenkin tuntui aika kiinnostavalta tavata ihmisiä kadulla; ensin venäläiset ja sitten t-paitatyypin ja lopulta tämän kaverin, niin ja koiran. Hmm, kaikenlaisia kohtaamisia...

Hassua, kuinka paljon asioita tapahtui viime vuonna, kuinka monta tunnetta ja mielialaa ja ajatusta. Tänä vuonna tapahtuu varmastikin vähintään yhtä paljon. Nythän olen vielä täällä keskellä kaikkia tapahtumia. Hämmentävää, että asun nyt tässä värikkäässä huoneessa ja edessäni kasvaa puu. En olisi koskaan osannnut ennakoida tätä. Enkä edes omista yhtään huonekalua tästä huoneesta ja silti saan asua täällä. Kuinka omituista! Juuri nyt elämä on aika hauskaa kuitenkin ja edelleen sataa lunta.