When every night is Saturday night...

Juuri nyt koen itseni aika onnelliseksi. Muuttoni tähän asuntoon kesäkuun alussa oli jonkinlainen käännekohta ja huomaan saavani takaisin niitä vanhoja intressejä ja voimia, joita minulla joskus oli. Huomaan avautuvani jälleen kohti ihmisiä, heidän tarinoitaan, kasvojaan ja tuntemuksiaan ja tunnen olevani samanlainen heidän kanssaan. Elämäni, kuten varmaan useimpien elämä, on täynnä iloa ja surua. Välillä olen ahdistunut ja sitten olen niin kiitollinen ja ihmeissäni kaikesta ihmeellisestä, että se on ylitsepursuavaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Armand Amaria (Le Premier Cri ja La Piste levyiltä), Jami Sieberiä ja Lisa Gerrardia. Niissä on kaikissa sama tunnelma. Ehkä vähän sellainen maaginen ja syvä ja ylentävä.

Asiat eivät todellakaan mene niin kuin suunnittelen ja yritän oppia hyväksymään sen ja päästämään irti odotuksistani. Se on kyllä hyvin vaikeaa. Tapailin kuukauden erästä miestä, kunnes hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei haluakaan tapailla enää minua. Minusta meillä oli todella kauniita ja hienoja hetkiä yhdessä ja hän mm. vei minut purjehtimaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin, että en kyllä oikeastaan voi katua yhtään mitään tai olla vihainen yhtään mistään, koska olen saanut pelkästään hyvää. Ainoa missä voi pettyä, on jos rakentaa odotuksia tulevasta ja jatkuvuudesta, mutta juuri sitähän elämä minulle koko ajan opettaa, että kaikki muuttuu ja mikään ei ole pysyvää. Miksi olla surullinen siitä, mitä ei ole tulevaisuudessa, kun sitä ei ole koskaan ollut, enkä muutenkaan tiedä, mitä siellä tulee olemaan? On vain ollut se, mikä on ollut ja sitten jotakin muuta tulee ja se on jännittävää ja ihmeellistä.

Tämän jälkeen olenkin tutustunut uusiin ihmisiin ja asiat ovat virtailleet erilaisiin suuntiin, mihin eivät muuten olisi voineet mennä. Tänään makasin Torkkelinpuistossa ystävieni kanssa ja naureskelin sitä, että tässä minä makaan planeetta Maalla ja maa kannattelee minua ja yllä virtaavat pilvet. Koin, että elämäni on avoin joka suuntaan ja mitä tahansa voi tapahtua. Eilen olin juhlissa, joissa tutustuin lukuisiin eri ihmisiin ja sain nähdä välähdyksiä heidän elämästään ja asioista, joita he käyvät läpi. Kaikilla on omat draamansa ja polkunsa.

Töissä on ollut viime aikoina varsin raskasta. Yksinkertaisesti töitä on vähän liikaa suhteessa hoitajien määrään. Jouduin tekemään yhden iltavuoron päätteeksi aamu- ja iltavuoron putkeen ja mielestäni ko. 14 tunnin työpäivä oli aivan liian pitkä ja raskas, kun koko ajan joutuu painamaan täydellä vauhdilla. Tunsin, että ylitän omia jaksamiseni rajoja, mutta ei ollut ketään muuta, enkä halunnut jättää toista hoitajaa pulaan. No, tiesin, että edessä oli kaksi vapaapäivää, joten jaksoin sitten, kun oli pakko ja sen jälkeen makasin reporankana Veloenan ja hänen naapurinsa sängyssä ja nuo ihanat, kultaset tekivät ruokaa ja minä höpöttelin omia sekavia juttujani ilman sensuuria ja rentouduin. Ja nyt olen rentoutunut jo kaksi päivää ja tänään minusta tuntuu, että kaulani hieman paloi, samalla kun siinä maa minua kannatti ihmeellisesti. ;) Onneksi olen nopea toipumaan ja nyt olen varsin iloinen taas ja täynnä hyväntuulista energiaa.

Sitten ehkä vähän raskaammasta asiasta. Töissä minulla on tullut nyt lukuisia kertoja vastaan se, että joku vanhus sanoo minulle, että he eivät ole enää ihmisiä. Olen kuullut tämän useilta eri vanhuksilta eri yhteyksissä. Osa on ollut dementoituneitakin ja sitten kun hoidan heitä, he yhtäkkiä alkavat selittää, etteivät ole enää ihmisiä. Se tunne tulee varmaan kaiken päätäntävallan ja itsenäisyyden menettämisestä, kun kaikkeen tarvitsee toisten apua. Kenties ei voi liikkua tai edes kääntyä kyljelleen, eikä hoitaa mitään intiimejä asioita ilman toisten apua. On surullista, että vuodepotilaita ehditään usein lähestyä vain silloin kun heitä pestään, syötetään tai vaippa vaihdetaan. Montako kertaa päivässä revimme luurangonlaihaksi riutuneen vanhuksen vaipat auki ja pyyhimme ja puhdistamme ja käännämme ja väännämme vanhusta. Miltä se mahtaa tuntua siinä vaiheessa kun hän ei välttämättä edes pysty puhumaan? Vieraat kädet tulevat ja koskevat ja riistävät ja repivät ja joskus he vastustelevat, mutta pakkohan heitä on hoitaa... Se on aika surullista, mutta on niin kiire ettei asiaa ehdi edes ajatella, kunnes yhtäkkiä jostain virtaa kaunista musiikkia tai kun vanhus ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin ja selittää jotakin ja sitten huomaan, kuinka suojamuurini antavat periksi ja minua alkaa itkettää. Kun tein pitkää vuoroa ja olin väsyneenä töissä, huomasin, että olin paljon heikompi. Illan loppupuolella eräs asiakas alkoi kehua minua ja huolehtia minusta, vaikka olin aiemmin unohtanut hänet puoleksi tunniksi vessaan, kun olin mennyt tekemään samaan aikaan haavahoitoa. Silloin meinasin kyllä alkaa itkeä siinä samassa paikassa.

Mutta niin, tällaista tämä elämä vain on ja mitä sille sitten voi tehdä? Näin se vain on. Ja itse asiassa koko tämä teksti on sama kuin Armand Amarin La Pisten musiikki, koska se on soinut koko ajan päässäni tätä kirjoittaessa.

No niin, nyt minä taas kirjoitin tällaista, vaikka ystäväni sanoivat, että minun pitäisi kirjoittaa HurinanSanomia, tuota kevyttä ja sekopäistä julkaisua. No, ehkä taas joskus aivoni ovat sellaisilla kierroksilla, mutta sitten pitää kyllä kuunnella taustalla jotain muuta musiikkia.

Joo, sopivasti Spotifystä tulikin mainos, jossa käskettiin kuunnella Daniel Lindströmin "Saturday Night". Kuunnellaan nyt sitten! Hän laulaa: "When every night is Saturday night, we never thought about tomorrow, making all the love that we like...". Mikäs siinä, sopiihan tämäkin minulle. Sovitaan vaikka, että tämä oli maailmankaikkeuden viimeisin viesti. ;)