Hurina

Byron Katie

2010-01-22T19:43:00.005+02:00

Olen viime aikoina ollut hyvin innostunut henkilöstä nimeltä Byron Katie. Tapasin erään henkilön, joka kertoi minulle hänestä ja niinpä sitten tutustuin hänen videoihinsa ja tekemäänsä työhön. Byron Katie on siitä ihastuttava, että hän antaa välineitä käsitellä ahdistavia tunteita ja niiden takana olevia ajatuksia, joihin uskomme. Oikeastaan pointti on siinä, että minä elän aina itseni kanssa ja olen vastuussa ajatuksistani ja tunteistani, enkä voi olettaa, että joku toinen kuin minä itse olisi vastuussa onnellisuudestani. Usein kuitenkin projisoimme toisiin mitä erilaisimpia haluja, tunteita ja ajatuksia ja odotamme heidän täyttävän toiveemme ja sitten olemme ärtyneitä, ahdistuneita tai surullisia, kun näin ei tapahdukaan. Katie antaa välineitä päästää tästä mallista irti, niin että voisimme elää vapaammin itsemme ja toistemme kanssa.

On tragikoomista kuinka paljon ajatuksemme muovaavat todellisuuttamme. Jos uskon jonkun ahdistavan ajatuksen, olen ahdistunut. Seuraavassa hetkessä voin kuvitella sille vaihtoehdon ja tilanteeni tuntuukin aivan toisenlaiselta. Ongelma syntyy, kun juutumme johonkin tiettyyn ajatukseen tai haluun kykenemättä päästämään siitä irti, vaikka oikeasti kyseessä on vain ajatus, näkökulma, suhtautumistapa. Itse olen huomannut, että myös toisten ihmisten kommentit vaikuttavat paljon siihen, miten milloinkin jostain asiasta ajattelen. Näin ei kyllä ole kaikkien asioiden suhteen, mutta silloin, kun kyse on jostain itselleni hankalasta tai arasta asiasta, olen yllättävänkin altis vaikutuksille.

Katien ajatuksissa on lohdullista myös se, että hänen mukaansa olemme aina juuri siellä, missä pitääkin. Heh, missä muualla voisimme olla, kuin juuri siinä missä olemme? Jos olen vaikka juuri nyt jossakin ihmissuhteessa, niin sitten olen juuri siellä, missä minun pitääkin olla, kunnes ehkä eroan. Näin on kaikkien asioiden suhteen. On kummallista, kuinka usein ajattelemme, että meidän pitäisi oikeastaan olla jossain muualla tai jossain muualla olisi paremmin. Nämäkin ovat vain ajatuksia.

Ehkä tämä liittyy jollain hämärällä tavalla siihen, että tämä vuosi on tuntunut itsestäni aivan erilaiselta kuin viime vuosi, vaikkei vielä ole kulunut edes kokonaista kuukautta. Viime vuonna tein vähän liikaa töitä ja kaikki tuntui aika raskaalta, enkä jaksanut juurikaan meditoida tai harrastaa liikuntaa. Tänä vuonna kaikki on tuntunut paljon helpommalta. Ehkä se, että siirryin päiväopiskelijaksi on auttanut asiaa, mutta en tiedä voiko se olla koko syy. Joka tapauksessa tänä vuonna olen huolehtinut itsestäni paremmin, syönyt terveellisemmin, mennyt aikaisemmin nukkumaan, aloittanut liikunnan harrastamisen, ostanut pianon, tehnyt vähän vähemmän töitä, meditoinut jne. Samaan aikaan minusta tuntuu, että mikään ei ole radikaalisti muuttunut itsessäni toisenlaiseksi. Tarkoitan tällä kai sitä, että en tiedä, miksi nyt kaikki on toisin ja helpompaa ja viime vuonna ei ollut. Joka tapauksessa, jos olen aina siellä, missä minun pitääkin, niin silloin viime vuosikin meni juuri niin kuin piti. En tiedä, miksi tänä vuonna voin tehdä muutoksia, joita viime vuonna en kyennyt tekemään, vaikkei mikään ole erityisesti muuttunut. Minusta on mielenkiintoista, että muutokset näyttävät voivan tapahtua itsestään. Yhtäkkiä sitä vain tekeekin asioita toisin kuin ennen ja huomaa, että kykenee siihen, vaikka aikaisemmin mikään itsesyytös ei saanut itseä toimimaan toisin.

Tästäkin mieleeni tulee tuo Byron Katie, joka oli eräässä elämänvaiheessaan niin masentunut, ettei pariin vuoteen juuri kyennyt nousemaan sängystään ylös. Hänen päässään oli ehkä ajatus "pitäisi nousta ylös" ja muut toistivat sitä hänelle, mutta sillä ei ollut juuri kantavaa voimaa toisten lannistavien ajatusten vuoksi, jotka painoivat hänet syvälle alaspäin. Jossain myöhemmässä haastattelussaan hän sanoo, ettei meidän ole koskaan pakko tehdä yhtään mitään. Ei ole pakko nousta ylös, mutta tosiasia on sitten se, että meidän täytyy hyväksyä sen seuraukset, olivat ne mitä tahansa. Ei ole pakko mennä töihin, ei ole pakko maksaa lainaa, ei ole pakko olla naimisissa tai parisuhteessa, ei ole pakko mennä treeneihin tai kouluun tai yhtään mitään. Ei ole pakko, mutta tietysti sillä on seurauksia. On hölmöä, että toistamme koko ajan, että pakko tehdä sitä tai tätä tai pitäisi, pitäisi, pitäisi... Ei ole. Eikä pitäisi. Se on valinta ja se voi olla järkevä, hyvä valinta tai olla olematta.

Tämä vain liittyi siihen, että joskus vain emme tee niin kuin kuvittelemme, että olisi hyvä tai pitäisi ja silloinkin asiat ovat juuri niin kuin ovat ja hyvä niin. Sitten toisena päivänä teemmekin toisin ja kaikki muuttuu. Yhtäkkiä meillä vain onkin voimaa tehdä toisin ja itseään on aivan turha syyttää siitä, että miksei aiemmin toiminut toisin. Emme muuttuneet aikaisemmin, koska meillä ei silloin syystä tai toisesta ollut siihen voimia ja se on ihan ok.

Toinen asia, missä Byron Katie on hyvin järkevä on se, mitä meidän kannattaa odottaa toisilta. Tosiasia kun on, että meidän ei kannata odottaa yhtään mitään. Toki voimme pyytää ja jos joku haluaa, niin kenties hän voi antaa mitä haluamme, mutta ei meillä ole oikeutta vaatia. Miksiköhän me lyömme päätämme seinään pyytämällä juuri sellaisilta ihmisiltä jotakin, jotka eivät halua sitä meille antaa? Miksipä ei pyytää joltakin toiselta, tai itseltään tai tutkia, miksi oikein haluaa mitä haluaa ja mitä ajatuksia, tunteita ja uskomuksia halun takana oikein on? Haluaminen ja rakkaus menevät nykyään ihan totaalisesti sekaisin, ainakin aika usein. Odotamme, että parisuhteissa ja muissakin suhteissa toisen tehtävä on täyttää halumme ja toiveemme ja tehdä meidät onnellisiksi. Kuinka moni osaa oikeasti rakastaa niin, että ajattelee sitä, mikä tekee toisen onnelliseksi ja antaa hänelle tilaa kasvaa omaan suuntaansa? Ja kuinka moni uhraa omat tarpeensa yrittäessään miellyttää kumppaniaan? Kuinka moni on ahdistunut, kun ei saa toiselta mitä haluaa?

Hmm, tällaisia asioita olen viime aikoina pohtinut paljon ja siinä samalla huomannut, kuinka paljon minulla on työstettävää itseni kanssa. Oikeastaan kyse on siitä, että oppii erottamaan itsensä ja ajatuksensa ja hellentämään kuvitelmaa siitä, että minä olen ajatukseni ja että ajatukseni (varsinkin toisista ihmisistä) ovat totta. Tietysti tämä koskee myös ajatuksia itsestäni. Veloena nauroi edelliselle kirjoitukselleni, jossa yhdessä kohtaa sanotaan, että en ole olemassa ja seuraavassa kohtaa julistetaan, että mitä minä olen, heh. Juuri tuollaisia ajatukset ovat. Ne ovat ajatuksia, uskomuksia ja tunteita tyhjän päällä tai vapauden päällä. Ajatukset eivät ole totta. Valitsemalla ajatukseni valitsen sen miten näen maailman ja muut ihmiset. Juuri ajatustemme takia emme useinkaan ole vapaita vaan mitä erilaisimpien asioiden ja neuroosien vankeja. Byron Katie antaa välineitä juuri tällaisten sitkeiden ajatusmallien ja takertumisten käsittelyyn. Meditaatiossa tai monissa muissa tilanteissakin ahdistavat ajatukset usein hellentävät otteensa. Usein meillä on kuitenkin tiettyjä ajatuksia, jotka toistuvasti nousevat pintaan häiritsemään mielenrauhaamme, vaikka kuinka yrittäisimme karkottaa niitä pois tai vakuuttaa itsellemme, ettei niissä ole järkeä. Näissä tilanteissa Katien menetelmä voi olla hyvä vaihtoehto näiden ajatusten tarkasteluun.

No, tulipa hieman hehkutettua tätä henkilöä, mutta mielestäni hän on sen arvoinen.

Tämä blogi aloittaa uuden vuoden

2010-01-07T21:49:00.003+02:00

Aa, tämä blogi... Kuten voi huomata, en ole aivan varma siitä, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei. Nyt on kuitenkin uusi vuosi, joten kenties tänä vuonna kirjoitan enemmän. Ehkä en koskaan kirjoita niin kuin ennen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi yrittää kirjoittaa sanoja ja asioita, jottei pääni aivan dementoituisi, niin kuin se välillä tuntuu tekevän. Sanani ovat hukassa ja jotakin kummallisia sanoja virtaa suustani. Toisaalta en ole varma siitä, häiritseekö se minua, koska minusta on aina ollut kerrassaan jännittävää koko se ilmiö, millä puhe virtaa suustamme ilman ajatuksia. (No, joidenkin suusta se virtaa ajatusten jälkeen, mutta itse en useinkaan ajattele etukäteen.)

Eilen opin itsestäni uusia asioita (mikä on tietysti suhteellista, koska oikeasti en varsinaisesti ole olemassa). Opin, että en ole niin avoin ja suora kuin luulin olevani ja näin itseni joutuvan kummalliseen paniikkiin, jossa sanat eivät suinkaan virranneet vapaasti suustani vaan juuttuivat solmuun päähäni, joka meni niin tiukalle, että en pystynyt muuta kuin vetämään peiton pääni päälle ja huutamaan, että aaaaaaa!

Nyt minä kirjoitan siksi, että haluan tänä vuonna tulla entistä itsenäisemmäksi. (Niin, niin tietysti olemme koko ajan riippuvaisia kaikesta.) Haluaisin sanoa, että haluaisin päästä irti takertumisesta ja odotuksista. Oikeastaan kirjoitan siis vanhoista teemoista, pyörin aina näiden samojen juttujen ympärillä, mutta ehkä se, että kirjoitan asiasta, tekee minusta jotenkin itsenäisemmän, en tiedä. Kokeilen.

Nyt ensin minä puran tämän blogin hiljaisuuden. Näin.

Niin, ja te jotka olette kirjoittaneet minulle sähköpostia, anteeksi, että en ole vastannut. Jotenkin vain en ole vastannut. Ehkä vastaan kohta. Luultavasti vastaan kohta. Onhan nyt uusi vuosi.

Jotenkin se, että on uusi vuosi, tuntuu todella uudelta. Haluan, että tämä vuosi on erilainen kuin viimeinen ja väistämättä se onkin, mutta minä teen siitä tänä vuonna vielä aktiivisemmin erilaisemman, siksi että tänä vuonna olen sosiaalisempi (kirjoitan teillekin!) ja lisäksi haluan kirjoittaa ja maalata ja soittaa. Lisäksi tapailen erästä miestä, eikä minulla ole hajuakaan siitä, kaatuuko juttu heti alkumetreillä vai ei, mutta juuri nyt se on aika jännittävää nähdä. Ja jos kaatuu, niin sittenpä kaatuu, koska tänä vuonna olen itsenäisempi. :)

Minusta on muuten hassua, että ihmiset kuvittelevat usein, että olen todella itsenäinen ja vahva. Paskat, oikeasti olen heikko ja surullinen ja saamaton ja sekava. Että älkää kuvitelko minusta liikoja, kiitos. Lisäksi eilen tajusin myös, että minun on paljon helpompaa saada muut puhumaan kuin puhua itse. Olen kyllä avoin, mutta olen ehkä hieman näennäisavoin. Tilitän kyllä kaikenlaista, mutta en ole ihan varma, kuinka paljon olen siinä oikeasti läsnä ja mukana ja avoin ja haavoittuvainen. Itse asiassa silloin kun oloni on heikoin, todennäköisimmin en osaa soittaa kenellekään lukuisista ystävistäni ja kertoa asiaa, koska jotenkin en ole tottunut siihen. Se on hankalaa, enkä halua häiritä.

No niin, aloitetaan nyt näin tänä vuonna. Hyvää uutta vuotta. :)

Kulkemista

2009-09-02T00:09:00.005+03:00

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, elämäni on täynnä ihmisiä. Välillä koen ihmisten määrän hieman ylitsepursuavana. Kaikilla on omat kasvonsa, silmänsä, historiansa, tarinansa. En mitenkään voi tuntea heitä kaikkia. Mikähän tai kuka määrää, miksi tunnemme tiettyjä ihmisiä, mutta toisia emme tunne? Miksi jotkut ihmiset ovat pitkään elämässämme ja toiset vain käväisevät siinä? Eräs iranilainen ystäväni selitti minulle juuri vähän aikaa sitten piirtäen käsillään ilmaan viivoja, kuinka ihmiset menevät johonkin suuntaan. Elämät ovat hänen mukaansa loputtomia teitä, verkostoja, joissa kaikilla on suuntansa. Ei ole kenenkään syy, jos joku kulkee kanssamme vain vähän matkaa. Kuinka voisimme syyttää siitä ketään jos jonkun tie haarautuu toisaalle ja liittyy siellä lukuisiin muihin? Emmekä me ehkä tiedä itsekään minne olemme menossa. Joskus ehkä kuvittelemme tietävämme, mutta ei se taida olla totta.

Ehkä elämässäni on siksi niin paljon ihmisiä, että oppisin, ettei mikään ole pysyvää. Kaikki virtaa ja minun pitää vain päästää irti. Takertuminen on tuskallista. Kuinka paljon voi kiintyä ihmisiin ja sitten päästää heidät täysin irti? Ehkä jollakin lailla kaikki ihmiset ovat todella sama ihminen. Katselen yhden ihmisen silmiä ja aavistan niiden ilmeistä kaikkea hänen kokemaansa ja sitten katson toista ihmistä ja hänen silmiään ja kolmatta ja neljättä. Ja mitä eroa on niillä suruilla ja tarinoilla?

Olen juuri nyt ollut jonkin aikaa töissä alkoholistien asuntolassa. He saavat juoda siellä, joten joskus he ovat kaikki humalassa. Tai sitten he ovat krapulassa. Olen ollut jollain tavalla yllättynyt siitä, kuinka ystävällisiä he ovat. Nämäkö tosiaan ovat niitä ihmisiä, jotka on potkittu pois kaikkialta ja joiden saisi toisten mukaan antaa kuolla? Onhan se totta, että ehkä heidän elämässään ei ole monilla kovinkaan paljon muuta sisältöä kuin viina ja tupakka, mutta ei kai se tarkoita, etteivät he voisi olla hyviä ihmisiä? Mitä se edes tarkoittaa? Minä kai tarkoitan sitä, että kaikesta huolimatta näen heissä suunnattomasti hyvyyttä ja välittämistä. Olkoonkin, että he joskus ovat niin addiktionsa orjia, että ovat ärtyisiä, eivätkä välitä muusta kuin siitä, mistä saada viinaa tai tupakkaa. Viimeksi minun tuli hieman surullinen olo siitä, kun eräs mies pyysi minua välittämään viestin eräälle sairaalassa olevalle naiselle, että hänen on tätä ikävä. Kun menin sairaalaan ja kerroin viestin, nainen vain sanoi tai oikeastaan huusi ja vaati, että: "ihan kiva mutta sun on pakko lähtee tupakalle mun kanssa, sun on pakko!" Muutama päivä myöhemmin mies kysyi minulta, mitä nainen oli sanonut, kun kerroin tälle viestin. Mitä olisin voinut sanoa? Sen, ettei tätä tuntunut kiinnostavan mikään muu, kuin koska ja kuinka hän pääsee tupakalle? En ehkä osaa kertoa tätä oikein, mutta oli niin ilmeistä, kuinka mies oikeasti välitti naisesta. Kuinka olisin voinut kertoa hänelle, ettei nainen vaikuttannut lainkaan kiinnostuneelta? Toisaalta, enhän minä voi olla varma, etteikö hänen mielessään olisi ollut myös välittämistä. Ehkä minä en vain nähnyt sitä silloin tai ehkä juuri silloin se oli poissa.

Voi kun voisin välittää teille näkemiäni katseita. Mikä muu on rakkautta kuin näkemäni ystävälliset katseet niin monilla noista ihmisistä? Ehkä ystävällinen katse on jotakin sellaista joka kurkottaa kohti toista niin kuin halaus. Toki näen myös muuta. Joillekin en ehkä ole muuta kuin sellainen taho, joka voi toteuttaa jonkin heidän halunsa. Olen siis periaatteessa kuka tahansa. En varsinaisesti ihminen vaan tietty rooli. Sitten on niitä, joiden katse on niin sumea, että en ole varma näkyykö sieltä enää juuri mitään ja sitten on niitä, jotka eivät katso kohti vaan katsovat lattiaa ja puhuteltaessa he eivät välttämättä vastaa. Ehkä heidän tilanteensa on surullisin. Millaista on ihmisen elämä, joka makaa kaikki päivät yksin sängyssään virtsanhajuisessa huoneessaan lattialla viinapulloja ja vain juo? Tuossa työssä minun tehtäväni on hyväksyä se. Hyväksyä, että heidän elämänsä on sellaista, tehdä se mitä voi ja olla kyynistymättä tai väsymättä tai muuttumatta välinpitämättömäksi.

Minulta on muutamia kertoja kysytty, että mitä unelmia minulla on tai millaisia tulevaisuudentoiveita. Kun sanoin, että en tiedä enää, onko minulla sellaisia, oli keskustelukumppanini sitä mieltä, että unelmista ei saa luopua ja niitä täytyy olla ja ne täytyy säilyttää. Mutta minkä ihmeen minä voisin sanoa unelmakseni enää? Mitä minä voin toivoa? Enhän minä tiedä mitään, enkä ymmärrä mitään ja kaikki on ihan outoa ja ihmisiä on niin paljon ja on niin paljon tarinoita ja toiveita!

Tapasin vähän aikaa sitten erään lukijani. Hän oli kirjoittanut minulle sähköpostia ja halusi tavata. Kerroin hänelle, että en tiedä, onko minulla unelmia. Hän sanoi, että unelmissahan on kyse onnellisuuden tavoittelusta ja että ehkä minä en näe onnellisuutta enää sellaisena asiana, minkä mikään unelma voisi tuottaa. Mietin, että näinhän asia varmaan onkin. En vain ollut tajunnut sitä itse. Lisäksi en ole varmaan pitkään aikaan ainakaan kovin tietoisesti ja selvästi miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Välillä minä vain olen onnellinen ja kiitollinen. Se vain nousee hetkittäin jostakin tilanteesta, jossa tulen tietoiseksi sen arvosta ja siitä, että olen siinä ja kuinka kummallista sekin on. :)

Olin vähän aikaa sitten meditaatioretriitillä, jonka jälkeen tutustuin erääseen lähelläni istuneeseen henkilöön. Hän kertoi minulle kuinka nuorena hän halusi päästä hyvään musiikkikouluun, sitten suorittaa koulun ja oppia soittamaan hyvin ja sitten arvostetuksi ja kuuluisaksi muusikoksi. Lopulta hän oli saanut kaiken sen. Hän koki, että oli saanut kaiken mistä unelmoi. Hän rakastaa musiikkia ja hänellä on etuoikeutettu mahdollisuus tehdä sitä silti jäljellä on jonkinlainen levottomuus tai tyhjyys, kysymys siitä, että mitä sitten?

Joskus, kun etsimme rakkautta ja ihastumista löydämme jonkun, johon kanavoimme nämä kaikki tunteet ja odotukset. Hetken päästä heräämme ja huomaamme, että tämä toinen onkin vain tavallinen ihminen, niin kuin mekin ja miltä meistä sitten tuntuu? Voimmeko rakastaa tavallista ihmistä vai muutummeko yhtäkkiä välinpitämättömiksi ja ahdistuneiksi siitä, että erityinen tunteemme onkin kadonnut? Toinen ei olekaan tarpeeksi erityinen. Hän ei olekaan mitä odotimme tai hän ei tuota meille sitä huumaavaa tunnetta, jonka haluamme. Jälleen meillä on levoton ja tyhjä olo.

No, en tiedä. Taisin jo aloittaa siitä, että en ymmärrä, miksi toiset ihmiset ovat kanssamme pitkään ja toiset vain hetken. Rakkaus on mielestäni sellaista, että sillä ei varsinaisesti ole kohdetta tai ehkä että se on meissä ja välillä joku saa sen virtaamaan ja huomaamme sen olemassaolon. Luulen, että tällainen rakkaus on hellyyden tunnetta, huolenpitoa ja välittämistä, joka on samaan aikaan kokonaan takertumatonta. Joskus saattaa olla niin, että joutuu vierestä katsomaan, kun joku tuhoaa elämänsä, mutta sille ei voi mitään. Joskus voi tuntea hellyyttä tuntematonta ihmistä kohtaan, joka ei välttämättä edes huomaa sitä lainkaan tai osaa aavistaa sitä. Eikö se ole rakkauden virtausta, jos näkee jollakin iloisen hymyn tai surullisen katseen, joka herättää itsessä halun rutistaa ja halata tuota ihmistä, sellaisen hellyyden läikähdyksen?

Nykyisin, kun ajattelen, mitä rakkaus on, ajattelen, että sen täytyy olla tuollaista hellyyttä, sitä että haluaa tehdä asioita toisten hyväksi ja miettiä, mikä voisi ilahduttaa heitä. Mutta mitä sitten on se takertuva parisuhderakkaus, joka sekoittaa pään ja pakottaa ajattelemaan vain toista erilaisten pelkojen ja toiveiden vallassa? Miksi sitä kutsutaan rakkaudeksi? Eikö se ole pikemminkin epätoivoa? Parisuhderakkaus saattaa minut edelleen ymmälle, koska minusta tuntuu, että en kykene valitsemaan sitä ja luulen, että yritän nykyisin päästää irti tällaisista tunteista, jos huomaan tulevani liian riippuvaiseksi. Silti välillä tapaa ihmisiä, jotka haluaisi päästää erityisen lähelle ja tavallaan jakaa heidän kanssaan kaiken sen rakkauden ja tuskan ja yksinäisyyden, mitä itsessä on, mutta kuka sitä sitten kestäisi? Ja voiko sitä edes jakaa? Kuinka paljon mistään voimme jakaa toistemme kanssa? Samaan aikaan enkö oikeastaan jaa jo paljon? Kun katson toisten silmiä ja näen surua ja iloa, niin eikö se ole samaa surua ja iloa kuin omani? Mitä muuta voisin tuntea tai jakaa?

Kun kuuntelen Armand Amaria, tätä kappaletta, niin minusta tuntuu, että se on täsmälleen minun suruni ja kaikkien suru ja maailman kauneus. Tämän säveltäjän on täytynyt jakaa se tunne. Onko musiikki edes musiikkia vai onko se tunnetta? Kenties suru virtaa minuun suoraan laulusta eikä se edes ole omaani vaan kaikkien?

Luulen, että en oikein saanut ilmaistua itseäni tuossa parisuhdeasiassa. Siis itse asiassa minä uskon, että on olemassa erityistä parisuhderakkautta, siis sellaista missä sekä voimakas fyysinen että henkinen läheisyys ja vetovoima yhdistyvät. Pohjalla on kuitenkin se sama rakkaus, joka periaatteessa voisi kohdistua ja kohdistuukin elämään ja ihmisiin ylipäätään. Ehkä vain joissakin erityisissä suhteissa se ilmenee voimakkaammin fyysisellä tasolla...

No niin, nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen, sillä mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että pystyn hahmottamaan vain osatotuuksia ja voisin selittää ja laajentaa tätä loputtomasti ja siltikin se olisi epätäydellistä. Ehkä sitä paitsi onkin niin, että on olemassa sellainen iranilaisen ystäväni kuvaama verkosto, jota me vain emme näe ja toiset vain kulkevat samaan suuntaan ja toiset eri suuntaan ja toiset lähempänä ja toiset kauempana, eikä tätä voi yrittääkään ymmärtää.

When every night is Saturday night...

2009-07-23T23:21:00.004+03:00

Juuri nyt koen itseni aika onnelliseksi. Muuttoni tähän asuntoon kesäkuun alussa oli jonkinlainen käännekohta ja huomaan saavani takaisin niitä vanhoja intressejä ja voimia, joita minulla joskus oli. Huomaan avautuvani jälleen kohti ihmisiä, heidän tarinoitaan, kasvojaan ja tuntemuksiaan ja tunnen olevani samanlainen heidän kanssaan. Elämäni, kuten varmaan useimpien elämä, on täynnä iloa ja surua. Välillä olen ahdistunut ja sitten olen niin kiitollinen ja ihmeissäni kaikesta ihmeellisestä, että se on ylitsepursuavaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Armand Amaria (Le Premier Cri ja La Piste levyiltä), Jami Sieberiä ja Lisa Gerrardia. Niissä on kaikissa sama tunnelma. Ehkä vähän sellainen maaginen ja syvä ja ylentävä.

Asiat eivät todellakaan mene niin kuin suunnittelen ja yritän oppia hyväksymään sen ja päästämään irti odotuksistani. Se on kyllä hyvin vaikeaa. Tapailin kuukauden erästä miestä, kunnes hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei haluakaan tapailla enää minua. Minusta meillä oli todella kauniita ja hienoja hetkiä yhdessä ja hän mm. vei minut purjehtimaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin, että en kyllä oikeastaan voi katua yhtään mitään tai olla vihainen yhtään mistään, koska olen saanut pelkästään hyvää. Ainoa missä voi pettyä, on jos rakentaa odotuksia tulevasta ja jatkuvuudesta, mutta juuri sitähän elämä minulle koko ajan opettaa, että kaikki muuttuu ja mikään ei ole pysyvää. Miksi olla surullinen siitä, mitä ei ole tulevaisuudessa, kun sitä ei ole koskaan ollut, enkä muutenkaan tiedä, mitä siellä tulee olemaan? On vain ollut se, mikä on ollut ja sitten jotakin muuta tulee ja se on jännittävää ja ihmeellistä.

Tämän jälkeen olenkin tutustunut uusiin ihmisiin ja asiat ovat virtailleet erilaisiin suuntiin, mihin eivät muuten olisi voineet mennä. Tänään makasin Torkkelinpuistossa ystävieni kanssa ja naureskelin sitä, että tässä minä makaan planeetta Maalla ja maa kannattelee minua ja yllä virtaavat pilvet. Koin, että elämäni on avoin joka suuntaan ja mitä tahansa voi tapahtua. Eilen olin juhlissa, joissa tutustuin lukuisiin eri ihmisiin ja sain nähdä välähdyksiä heidän elämästään ja asioista, joita he käyvät läpi. Kaikilla on omat draamansa ja polkunsa.

Töissä on ollut viime aikoina varsin raskasta. Yksinkertaisesti töitä on vähän liikaa suhteessa hoitajien määrään. Jouduin tekemään yhden iltavuoron päätteeksi aamu- ja iltavuoron putkeen ja mielestäni ko. 14 tunnin työpäivä oli aivan liian pitkä ja raskas, kun koko ajan joutuu painamaan täydellä vauhdilla. Tunsin, että ylitän omia jaksamiseni rajoja, mutta ei ollut ketään muuta, enkä halunnut jättää toista hoitajaa pulaan. No, tiesin, että edessä oli kaksi vapaapäivää, joten jaksoin sitten, kun oli pakko ja sen jälkeen makasin reporankana Veloenan ja hänen naapurinsa sängyssä ja nuo ihanat, kultaset tekivät ruokaa ja minä höpöttelin omia sekavia juttujani ilman sensuuria ja rentouduin. Ja nyt olen rentoutunut jo kaksi päivää ja tänään minusta tuntuu, että kaulani hieman paloi, samalla kun siinä maa minua kannatti ihmeellisesti. ;) Onneksi olen nopea toipumaan ja nyt olen varsin iloinen taas ja täynnä hyväntuulista energiaa.

Sitten ehkä vähän raskaammasta asiasta. Töissä minulla on tullut nyt lukuisia kertoja vastaan se, että joku vanhus sanoo minulle, että he eivät ole enää ihmisiä. Olen kuullut tämän useilta eri vanhuksilta eri yhteyksissä. Osa on ollut dementoituneitakin ja sitten kun hoidan heitä, he yhtäkkiä alkavat selittää, etteivät ole enää ihmisiä. Se tunne tulee varmaan kaiken päätäntävallan ja itsenäisyyden menettämisestä, kun kaikkeen tarvitsee toisten apua. Kenties ei voi liikkua tai edes kääntyä kyljelleen, eikä hoitaa mitään intiimejä asioita ilman toisten apua. On surullista, että vuodepotilaita ehditään usein lähestyä vain silloin kun heitä pestään, syötetään tai vaippa vaihdetaan. Montako kertaa päivässä revimme luurangonlaihaksi riutuneen vanhuksen vaipat auki ja pyyhimme ja puhdistamme ja käännämme ja väännämme vanhusta. Miltä se mahtaa tuntua siinä vaiheessa kun hän ei välttämättä edes pysty puhumaan? Vieraat kädet tulevat ja koskevat ja riistävät ja repivät ja joskus he vastustelevat, mutta pakkohan heitä on hoitaa... Se on aika surullista, mutta on niin kiire ettei asiaa ehdi edes ajatella, kunnes yhtäkkiä jostain virtaa kaunista musiikkia tai kun vanhus ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin ja selittää jotakin ja sitten huomaan, kuinka suojamuurini antavat periksi ja minua alkaa itkettää. Kun tein pitkää vuoroa ja olin väsyneenä töissä, huomasin, että olin paljon heikompi. Illan loppupuolella eräs asiakas alkoi kehua minua ja huolehtia minusta, vaikka olin aiemmin unohtanut hänet puoleksi tunniksi vessaan, kun olin mennyt tekemään samaan aikaan haavahoitoa. Silloin meinasin kyllä alkaa itkeä siinä samassa paikassa.

Mutta niin, tällaista tämä elämä vain on ja mitä sille sitten voi tehdä? Näin se vain on. Ja itse asiassa koko tämä teksti on sama kuin Armand Amarin La Pisten musiikki, koska se on soinut koko ajan päässäni tätä kirjoittaessa.

No niin, nyt minä taas kirjoitin tällaista, vaikka ystäväni sanoivat, että minun pitäisi kirjoittaa HurinanSanomia, tuota kevyttä ja sekopäistä julkaisua. No, ehkä taas joskus aivoni ovat sellaisilla kierroksilla, mutta sitten pitää kyllä kuunnella taustalla jotain muuta musiikkia.

Joo, sopivasti Spotifystä tulikin mainos, jossa käskettiin kuunnella Daniel Lindströmin "Saturday Night". Kuunnellaan nyt sitten! Hän laulaa: "When every night is Saturday night, we never thought about tomorrow, making all the love that we like...". Mikäs siinä, sopiihan tämäkin minulle. Sovitaan vaikka, että tämä oli maailmankaikkeuden viimeisin viesti. ;)

Kesällä

2009-06-29T16:41:00.005+03:00

Nyt on kesä ja uuden ikkunani ulkopuolella kasvaa lukuisia puita. Muutin kesäkuun alussa. Mietin, että pitäisikö minun mennä ulos, kun kerran on lämmmintä, vai riittääkö se, että kurkin varovasti avoimesta ikkunasta. Asensin vähän aikaa sitten itselleni Spotifyn ja nyt on hauskaa kuunnella sen kautta löytynyttä musiikkia. Juuri nyt ajattelin koittaa, miltä tuntuu kuunnella Sinéad O'Connoria, mutta myös Spotifyssa voi vaeltaa linkistä linkkiin harhaillen kummallisen, tuntemattoman musiikin maailmoissa. Yritän siis sanoa, että kohta varmaan kuuntelen jotain muuta.

Hetki sitten sain myös päätökseen yhden lukemani romaanin. Alon lukea uudelleen Anne Ricen vampyyrikronikoita ja Mayfair Witches -sarjaa. Mayfair Witches on nyt luettu ja siirryn seuraavaksi vampyyrikronikoihin odottaen mielenkiinnolla loppuhuipennusta, jossa näiden molempien tarinat kohtaavat.

Hmm, jotenkin tämä kirjoittaminen on kyllä hankalaa. Ehkä menen sen sijaan makaamaan lattialle ja kuuntelen tätä kummallista Caitriona O'Learya, johon päädyin Sineadin kautta. Palaamisiin.

Töitä!

2009-03-25T20:34:00.008+02:00

Onnistuin saamaan keikkatöitä! Olen todella iloinen kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa tekemään ns. alan töitä. Toki nimikkeeni on tällä hetkellä hoitoapulainen, koska olen vielä opiskelija, mutta työpaikassani hoitoapulaisten, hoitajien ja sairaanhoitajien välinen työnjako on hyvin joustava ja kaikki tekevät mitä kykenevät. Työpaikassani on huutava työvoimapula, joten kiirettä on pitänyt. Monet vanhuksista ovat sen verran heikkokuntoisia, että he vaativat paljon hoitoa ja mm. nostureilla nostelua. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän, miksi ihmiset tällä alalla valittavat selkänsä joutuvan koville! Koko ajan joutuu kumartelemaan kummallisissa asennoissa vuoteiden yllä (vaikka sänkyjä saakin nostettua ja laskettua) eikä esim. ruuan syöttäminen vuodepotilaille välttämättä tapahdu hoitajan kannalta missään ergonomisimmassa mahdollisessa asennossa. Lisäksi selkä joutuu koville, kun joutuu monta kertaa päivässä auttamaan vanhuksia ylös nousemisessa ja esim. wc:lle istuutumisessa. Mietin tänään, että alankohan minä turtua vai mitä, kun vanhus valittaa koko ajan kipujaan ja minä vain keskityn siihen, kuinka saan hänet sängystä ylös, pyörätuoliin, vessaan, pyörätuolista vessanpöntölle, vessanpöntöltä ylös ja takaisin pyörätuoliin ja sitten ruokasaliin. Tämä ns. yksinkertainen perusoperaatiokin voi olla uskomattoman työn ja tuskan takana (sekä hoitajalle että vanhukselle) kun on kyseessä kipuileva vanhus, joka ei ole lainkaan varma siitä, pysyykö omin voimin pystyssä vai ei. (Tietysti hänen kipujaan myös hoidetaan, mutta eivät ne lääkkeetkään ilmeisesti aina auta.) Ei se paljon auta, jos minä alan siinä myötätuntoisena myös voivotella, että voi kun sattuu ja kylläpä todella onkin surkeaa ja juu, että kyllähän tästä joutaisi kuolla. Sitten me vain juutumme johonkin kummalliseen ja epämukavaan asentoon johonkin sängyn ja pyörätuolin välimaastoon. Pitää olla todella päättäväinen, kannustava, positiivinen ja selkeä, että homma toimii.

Edelleenkin olen tietoinen siitä, kuinka monta miljoona asiaa minulla on opittavana. Eihän minulla ollut esim. aluksi hajuakaan siitä, kuinka vanhusta oikein puöritellään hoitoliinalla puolelta toiselle tai kuinka kokonaan tai lähes liikkumiskyvytön vanhus ylipäätään saadaan ylös sängystä ja siirrettyä paikasta A paikkaan B. Koko ajan pitää olla myös tarkkaavainen sen suhteen, etteivät vanhuksen varpaat tai kädet jää huonoihin asentoihin, väänny tai tule kolhituiksi.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka kokeneen hoitajan pää on täynnä sisäisiä malleja siitä, kuinka tällaiset hankalat siirtotilanteet erilaisissa ympäristöissä ja ahtaudessa tapahtuvat suit sait ja kuinka apuvälineitä voi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen. Aluksi kaikki tämä ei tosiaankaan ole ihan helppoa. Lisää tähän vielä, että asiakkaita on monia, hoitohenkilökunnasta on pulaa ja työyhteisössä on jotakin ongelmia, niin siinäpä sitä sitten onkin haastetta kerrakseen.

No, kaikesta huolimatta olen edelleen tyytyväinen vaikkakin huomaan olevani hieman ylikierroksilla. Eilen esim. olin iltavuorossa, missä meni heti ylitöiden puolelle, jonka jälkeen olin klo 21 aikaan kotona. Sitten oli aikaa vetää pari hengenvetoa, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä nukkumaan ja seuraavan aamuna sitten ylös 5.30, että ehdin klo 7 alkavaan aamuvuoroon. Yleensä en kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta nyt kyllä koko kehoni oli ihan ihmeissään ja päässä vain pyöri mielikuvia vanhuksista ja kaikesta tapahtuneesta.

Yksi asia, mikä jo nyt näin vähäisellä alan työkokemuksella kiinnittää huomiotani on se, että monilla ihmisillä tuntuu olevan kummallinen tapa mutista tyytymättömyyttään toisiin ihmisiin ei suinkaan niille ihmisille joiden käytöksestä tyytymättömyys johtuu vaan joillekin ihan muille. Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

No joo, tämä vain tuli mieleen. Täytyy muuten sanoa, että nyt minusta tuntuu erilaiselta itsestänikin istua vessanpöntölle. Muutenkin minulla on nyt vessoihin jotenkin läheisempi suhde. :) Se on aika ihmeellistä, että suurin osa meistä pääsee itse joka päivä vessaan ja pystyy vielä itse pyyhkimään itsensä sen jälkeen. Elämänlaatua sekin on ja se, että maha toimii.

Opiskelua

2009-03-09T16:53:00.004+02:00

En voi kirjoittaa pitkästi, koska olen sopinut meneväni harjoittelemaan pianonsoittoa ystäväni luo. Viimeisestä päivityksestä on taas kulunut yllättävän pitkä aika ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että tuon viime päivityksen jälkeen vastoinkäymiset vielä jatkoivat kasaantumistaan, mutta nyt elän taas ihan positiivista jaksoa. Olen tällä hetkellä opiskeluihini kuuluvassa työharjoittelussa vanhusten palvelutalossa ja koen, että olen tämän säännöllisen päiväohjelman myötä piristynyt huomattavasti. Myös käsitykseni vanhustyöstä, vanhuksista ylipäätään ja esimerkiksi muistisairaista ovat muuttuneet. Ennen en uskonut olevani erityisen kiinnostunut juuri tästä alasta, mutta nyt kiinnostukseni ja motivaationi alaa kohtaan on huomattavasti kasvanut.

Opiskelen parhaillaan lähihoitajaksi. Aloittaessani opintoni törmäsin monien ystävieni taholta varsin ennakkoluuloiseen ja kriittiseen suhtautumiseen tätä valintaani kohtaan. Ilmeisesti ammatti ei nauti kovin suurta arvostusta ja osa tutuistani sanoi suoraan ajattelevansa, että alaa opiskelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät muuhun kykene. Tämä tuntuu varsin surulliselta, kun kuitenkin olen työelämässä törmännyt moniin erittäin pätevän ja lämpimän tuntuisiin lähihoitajiin. Samoin luokkatoverini ovat aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki heistä ovat aivan erilaisia omia persoonallisuuksiaan, mutta koen mielettömän rikkaana juuri sen, että heidän taustansa ovat niin erilaiset. Minusta tuntuu, että nyt tämän työharjoitteluni aikana olen muutamassa viikossa oppinut enemmän kuin ehkä vuosienkaan aikana yliopistossa tai vaikkapa opettajana toimiessani. Yliopistossa kaikki hieno tieto jää kovin helposti vain kirjoista luetuksi teoriaksi. Sen sijaan näiden opintojen aikana koko ajan korostetaan kuinka tärkeää on jatkuvasti suhteuttaa teoriaa ja käytäntöä toisiinsa. Lukiessani joskus muinoin filosofiaa, minua välillä ihmetytti, kuinka totaalisen todellisuudesta vieraantunutta se saattoi olla. Etiikankin opinnot vain leijuivat joissain teoreettisissa korkeuksissa ilman mitään yhteyttä mihinkään käytäntöön. Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

Tämän virallisen koulutukseni ohessa minusta tuntuu, että olen viime aikoina opetellut toista erittäin tärkeää asiaa. Se on suhtautuminen kärsimykseen, omaan ja toisten, jonkinlaisella hyväksynnällä ja jopa keveydellä. Tämä asia on ollut minulle jossain määrin ongelmallinen viime aikoina tai oikeastaan aika pitkäänkin ja nyt minusta tuntuu, että olen hieman alkanut ymmärtää, miten voi elää kaikenlaisen kärsimyksen keskellä menettämättä silti voimiaan. Samaan aikaan olen ymmärtänyt, että joudun myös itse vetämään hieman rajoja sen suhteen milloin tarvitsen aikaa vain olla yksin ja ettei minun tarvitse olla aina kaikkien saatavilla. Tämä on nyt ehkä monille itsestäänselvää, mutta itse olen opetellut esim. sitä, että voin hyvin laittaa vaikkapa puhelimeni äänettömälle ja olla vastaamatta puheluihin, jos siltä tuntuu. Olen myös tietoisesti yrittänyt keksiä ja järjestää itselleni jotakin sellaista tekemistä, josta nautin ja joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Olen myös nähnyt käytännössä, kuinka vakavillekin asioille voi nauraa ja kuinka helpottavaa se voi olla.

On ollut myös kiinnostavaa havaita, että joskus toiselle voi olla apua vaikkapa siitä, että hän saa hetken kiukutella ja olla kuin pieni lapsi ja minä jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Kyseinen henkilö saattaa ehkä samalla kertoa, että mikä asia häntä varsinaisesti vaivaa, mutta välttämättä tätä asiaa ei edes tarvitse ratkaista vaan todellinen apu onkin siinä, että henkilö saa hetken aikaa olla vaikkapa lapsellinen ja hölmö, ettei koko ajan tarvitse olla kaikin puolin hallinnassa ja edustava ja sitten kun joku hyväksyy sen ja hyväksyy tämän tunnetilan, niin mieliala paranee itsestään.

Samoin olen huomannut, että vaikka menisin tapaamaan ihmistä, joka ehkä itse on masentunut tai jolla on jokin vakavampi ongelma, ei minun tarvitse yrittääkään olla jotenkin pirteä tai yrittää ratkaista asiaa puhumalla. Minä voin vain sanoa, että hitsi, tulin tänne suoraan töistä ja nyt kyllä väsyttää ja olen ihan tööt ja päässä ei liiku mitään. Toisin sanoen minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen ja toiset voivat olla sellaisia kuin he ovat ja molemmissa tilanteissa vain se, että saa olla mitä on, usein johtaa mielialan parantumiseen ja piristymiseen ihan yrittämättäkin.

Juuri eilen sain yllättäen eräältä ystävältäni kutsun syömään ja jossain vaiheessa iltaa sanoin hänelle, että hassua tämä minun elämäni, että välillä on kauhean vaikeata ja kaikki vain kaatuu niskaan yhtä aikaa ja sitten samaan aikaan tapahtuu kaikkea tosi hedelmällistä, ylellistä ja rikastuttavaa. Esimerkiksi oli erittäin ylellistä saada tällainen kutsu syömään hyvää ruokaa hienosti katettuun pöytään sunnuntai-iltana. Eli tällaista on elämäni tällä hetkellä, vaikeuksia ja ylellisyyttä ja kaikki aivan toisiinsa sekoittuneina. :)

Potkut

2009-01-24T23:48:00.003+02:00

Tänään on ollut varsin kummallinen päivä. Oikeastaan tämä päivä on jälleen kerran näyttänyt minulle kuinka täysin ennakoimatonta elämä voi olla. Olen nimittäin saanut potkut työstäni henkilökohtaisena avustajana ja ylipäätään kyseessäni on elämäni ensimmäiset potkut mistään työpaikasta. Tarina menee niin, että tosiaankin kolme viikkoa sitten sairastuin virusflunssaan, enkä päässyt töihin kahteen viikkoon, koska työnantajani oli hyvin tarkka sen suhteen, ettei työssä oltaisi yhtään nuhaisena tai mitenkään flunssaisena. Tällä viikolla olisin ollut työkuntoinen, mutta viime viikonloppuna työnantanjani ilmoitti minulle, että hänellä on kuumetta ja että soitellaan tänä viikonloppuna. Tänään sitten soitin hänelle ja hän kertoi, että kun minä olin sairastunut hän oli joutunut palkkaamaan uuden työntekijän. Sitten tämäkin työntekijä oli sairastunut ja hän oli jälleen palkannut uuden työntekijän. Työnantajallani on oikeus ainoastaan 20 viikkotyötuntiin, jotka siis kaupunki maksaa, ja nyt yhtäkkiä niitä olikin sitten jakamassa neljä henkilöä, jotka kaikki halusivat tehdä töitä niin paljon kuin mahdollista. Jo minua ennen hänellä oli ollut viikonloppuisin töissä toinen avustaja. Hän oli kuitenkin sanonut minulle suullisesti, että minä olen ensisijainen avustaja ja että saan tehdä niin paljon tunteja kuin jaksan ja että tämä toinen avustaja tekee sitten vain muutaman tunnin viikonloppuna. Olin sanonut selvästi, että toivon saavani ainakin 15 työtuntia viikossa ja ne minulle oli luvattu. Nyt kuitenkin sairaana oloni vuoksi työnantajani oli palkannut ensin yhden ja sitten vielä toisen työntekijän. Soittaessani hänelle tänään hän sitten sanoikin, että sopisiko minulle, että tästä eteenpäin minulla olisikin vain neljä työtuntia viikossa. Minä tietysti sanoin, että olen hyvin hämmästynyt tästä, kun hänhän oli luvannut minulle 15 viikkotyötuntia ja eikö hän ota sitä huomioon, että joudun taloudellisiin ongelmiin, jos hän yhtäkkiä muuttaa näin sopimustamme. Kerroin hänelle, että koska hän oli luvannut minulle tarvitsemani viikkotyötunnit, olin joulun tienoilla myös kieltäytynyt toisesta työstä, koska olin luottanut häneen ja siihen, että minulla on töitä. Yhätäkkiä olin kuitenkin sairauteni vuoksi tilanteessa, että työtunteja oli tarjolla vain neljä per viikko. Kun ilmaisin hänelle suoraan, että en pidä hänen toimintaansa reiluna kannaltani ja että hän toimii vastoin sitä, mitä olimme sopineet, hän sanoi, että on sitten parempi, että puramme koko työsopimuksen. Hän ei kuulemma enää jaksakaan minua. No, ei minulla sitten ollut tähän enää paljon sanomista. Työsopimukseeni kuitenkin oli kirjattu, että työtunteja on 0-20/viikko ja samoin koeaikani oli neljä kuukautta. Ilmeisesti sitten näin koeajalla ihmisen voi irtisanoa ilman mitään sen erityisempiä perusteita, en tiedä. Työnantajani selitti, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä kun minä tulin kipeäksi, hän kuitenkin tarvitsi jonkun auttamaan itseään ja sitten kun tämäkin henkilö tuli kipeäksi, hän palkkasi jälleen uuden henkilön. Kukaan ei kuulemma olisi suostunut töihin, jollei heille olisi luvattu työtunteja. Hän kysyi minulta, että olisinko minä muka suostunut töihin, jos töitä olisi ollut luvasssa vain epämääräisesti joskus. Kukaan ei halua olla varalla vaan kaikki haluavat tehdä täydet 20 tuntia viikossa. Vaikka hän oli luvannut minulle sen 15 viikkotyötuntia, nyt hän myös sanoi yhtäkkiä, ettei koskaan ole luvannut minulle mitään sellaista. Ilmeisesti sitten myös se, että ilmaisin tyytymättömyyteni hänen toimintaansa kohtaan oli hänelle riittävä peruste koko työsopimuksemme irtisanomiseen. Oli miten oli, näin tässä kuitenkin kävi. Vaikkei hän olisikaan ehkä menetellyt kovin reilusti, niin en halunnut alkaa väittää tämän enempää vastaankaan tässä asiassa, koska joka tapauksessa kaiken tämän jälkeen ei työskentelyilmapiiri varmaankaan olisi ollut kovin hyvä.

En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä asiasta. Ensiksi minulle oli tietysti shokki, että näin kävi ja olen miettinyt, että teinkö jotain väärin ja ehkä työnantajani ei vain pitänyt minusta, mutta lopulta tässä kaikessa on myös jotakin huvittavaa. En edes tiedä, mitä huvittavaa tai ehkä juuri elämän ennakoimattomuus. Ehkä se, että tulen jostain zenluostarista hyvin intentioin tehdä jotain hyödyllistä ja auttaakseni jotakin toista ja sitten muutamassa viikossa saan potkut. Eikö siinä ole jotakin hyvin koomista? ;)Olen varma, ettei työni laadussa sinänsä ollut mitään vikaa. Henkilökohtaisena avustaja on kuitenkin hyvin ja yllättävänkin intiimissä suhteessa toisen ihmisen kanssa ja voihan olla, että työnantajani ei kokenut minua riittävästi sukulaissieluna itselleen. Tai ehkä asiat todella menivät noin hölmösti, että sairauteni vuoksi hän tosiaan palkkasi uuden ihmisen ja tämän sairauden vuoksi toisen ja yhtäkkiä hänellä olikin kahden työntekijän sijaan neljä. Yritä siinä sitten miellyttää kaikkia...

Tämä lyhyt työ on joka tapauksessa opettanut minulle, millaista on olla täysin työnantajan armoilla. Ensin hän halusi varmistaa, että enhän vain jätä häntä pulaan ja tulenhan varmasti töihin ja että töitä on niin paljon kuin haluan tehdä. Seuraavaksi hän ilmoitti, ettei halua enää tehdä kuuden tunnin työpäivä, vaan että neljä tuntia per päivä on riittävästi ja sitten sairastumiseni jälkeen töitä oli yhtäkkiä tarjolla 15 sijaan vain 4 tuntia per viikko ja kun protestoin, niin minut irtisanottiin saman tien. Tällaistakin kai voi työalämä olla. Ammattiliitot varmaan perustettiin joskus muinoin, ettei jotakin tämäntyyppistä tapahtuisi. Näyttää kuitenkin siltä, että tätä kyseistä ammattia ei kukaan valvo, ei ihmisten pätevyyttä tai työnantajien tai sopimuksia tai työn sisältöä tai yhtään mitään. Mutta kuten sanoin, tämä on ollut opettavainen kokemus.

Yllättävien potkujen jälkeen elämä kuitenkin jatkui ja tänä iltana menimme kämppäkaverini kanssa syömään hänen iranilaisen tuttavansa veljen ja tämän puolison luoksi. Tänne oli kutsuttu myös neljä muuta ihmistä ja tutustuin illan aikana lukuisiin uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Yhden kreikkalaisen tytön kanssa vaihdoimme puhelinnumeroitakin. Samaan aikaan kun sattuu tällaisia vastoinkäymisiä, elämä voi kuitenkin olla rikasta monilla eri tavoilla. Yksi esimerkki tästä on mm. se, että asunnossamme on piano ja eilen Kitaristi ystäväni antoi minulle erään edullisen pianonvirittäjäopiskelijan puhelinnumeron ja nyt tänään tämä soitti minulle ja parin viikon päästä hän tulee tänne ja virittää pianomme. En ole asiasta ennen maininnut, mutta tässä asunnossa on tosiaan hyvin epävireinen vanha piano, jonka haluaisimme saada vireeseen, niin että sillä voisi soitella. Nyt tämäkin tulee tapahtumaan ja se on kerrassaan hienoa! Muutenkin musiikki tuntuu jotenkin tulevan elämääni oikealta ja vasemmalta, kun Kitaristi, jonka kanssa ennen zenluostariin lähtöäni olimme perustamassa bändin minun huuliharppuni kanssa, on edelleen samoilla linjoilla ja Salsamies (uudet lukijat eivät varmaan tiedä näistä hahmoista mitään, mutta he ovat ystäviäni) haluaa myös soitella ja kämppäkaverini on innostunut musiikista ja hänen iranilainen ystävänsä haluaa laulaa oopperaa ja ja ja... Siis yritän vain sanoa, että musiikkia arvostavia ihmisiä on niin paljon ympärilläni, että saamme varmasti jotakin hauskaa aikaan. Olen itse soittanut joskus muinoin pianoa 10 vuotta ja nyt yhtäkkiä tässä asunnossa on piano ja se tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

En siis ainakaan juuri nyt ole kovin surullinen tai edes katkera. En usko, että työnantajani tarkoitti mitään pahaa. Ei ole varmasti kovin helppoa olla riippuvainen henkilökohtaisista avustajista ja joka tapauksessa nyt kun jään pois tuosta neljän koplasta, kaikki muut saavat enemmän haluamiaan työtunteja. Minulla ei tietysti nyt ole sitten ollenkaan töitä ja se voi tietää taloudellisia ongelmia, jos en löydä jotain uutta työtä, mutta jostain mystisestä syystä en osaa olla kovin huolissani. Elämäähän tämä vain on ja olen varma, että asiat järjestyvät jotenkin. Nyt ensiksi jännitän sitä, että voinko saada opistotasoisiin opintoihin opintotukea, jos olen jo käyttänyt opintotukikuukausia korkeakouluopintoihin. Opistotasoiset opinnot eivät vähennä korkeakoulutukikuukausien määrää, mutta en ole ihan varma siitä, päteekö tämä myös toisin päin. Jos en ole oikeutettu opintotukeen, niin sitten tilanne menee paljon tiukemmaksi. Vaan eipä tästäkään asiasta etukäteen huolehtiminen auta mitään. Luulen, että nyt vain hengitän syvään ja otan rauhallisesti, enkä ryntää mihinkään uuteen ennen kuin olen hetken sulatellut tätä koko asiaa. Sitä paitsi ylipäätään olen täällä kohdatakseni kaikenlaisia haasteita ja nähdäkseni, kuinka niihin suhtaudun ja kuten jo sanoin, tässä nyt on jotain lähinnä koomista.

Lunta

2009-01-22T23:30:00.003+02:00

Istun tässä pöydän ääressä ja katselen ulos. Ulkona sataa lunta ja jostain syystä tunnen itseni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin pitkään aikaan. Ehkä se johtuu lumihiutaleista katulampun valossa? Minulla on ikkunallani myös joulukynttelikkö. Se pitäisi kai ottaa pois, mutta en halua, koska se jotenkin helpottaa tätä pimeyttä. Vastapäisessä ikkunassa jollakin sukulaissielulla on myös edelleen kynttelikkö palamassa.

Vaikka kaikki käytännön asiat ovatkin kohdallani järjestyneet hyvin, on tässä sentään ollut muutamia vastoinkäymisiäkin, kuten kahden viikon virusflunssa ja heti sen jälkeen noidannuoli niskaan. Myös työnantajani sairastui, niin että nyt en ole päässyt töihin kolmeen viikkoon. Tämä henkilökohtaisena avustajana toimiminen taitaa olla hieman epäturvattu ammatti noin taloudellisesti katsottuna. Työsopimuksessani kun lukee, että työtunteja on viikossa 0-20. Nyt on sitten ollut nolla vähän aikaa. No, jos ajattelen taloudellisesti onnekkaita sattumia, niin niihin kuuluu ehdottomasti vuokranantajani mitä ystävällisin luonne. Tapasin hänet vuokrasopimuksen kirjoittamiseksi eräässä kahvilassa. Päädyimme melkein heti filosofisiin keskusteluihin elämästä kuten siitä, pitävätkö ihmiset maailmaansa avoinna vai suljettuna. Hän mainitsi esimerkin, että jos joku soittaa ovikelloa, pitää voida uskoa, että siellä voi todella olla vaikka Omanin sulttaani. Useilla ihmisillä on kuitenkin jo valmiiksi rajattu kuva siitä, kuka oven takana voi olla. Epätavalliset mahdollisuudet eivät ole heidän maailmassaan enää varsinaisesti olemassaolevia. Ehkä on niin, että mitä enemmän ja vankempia mielipiteitä meillä on ja mitä varmemmin uskomme ymmärtävämme asioita sitä suljetumpi maailmastamme tulee. Ihmettely ja tietämättömänä pysyminen pitävät maailman avoimena. Tarkoitan tietämättömyyttä nyt tietysti erityisessä merkityksessä ja kontekstissa. Hmm, joka tapauksessa vuokranantajani vaikutti hyvin kiinnostavalta ihmiseltä. Vuokranmaksupäiväksikin tuli lopulta "kerran kalenterikuukaudessa". Melko avointa tosiaan.

Flunssan ja kaiken muun ohessa olen taistellut päästäkseni jonkinlaiseen sopuun (omassa mielessäni siis) edesmenneen ihmissuhteeni, parisuhteeni tai mikä se nyt sitten olikaan kanssa. Välillä olen ollut huomattavan vihainen ja sitten surullinen ja sitten taas ymmärtävä. Aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tunteita. Täytyy sanoa, että joskus kyllä käy hyvin haastavaksi hyväksyä kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat, tai tilanteita tai omia tunteitaan, mutta sellaistahan se on. Olemme kirjoitelleet harvakseltaan sähköpostia ja hän ehdotti, että puhuisimme Skypessä, mutta en ole varma, olenko valmis niinkin intiimiin kommunikaatioon kuin puheluun. (Hän ei siis asu Suomessa.) Pelkään, että saan joko raivarin tai alan itkeä, vaikka ei kai niissäkään mitään vikaa ole. No, aika kai selvittää kaikki tällaiset jutut. Toki voisin aina katkaista välit kokonaan, mutta ei sekään tunnu tällä hetkellä minusta miltään ratkaisulta. Sitten vain juoksisin pois siitä, että joku aiheuttaa minussa monenlaisia hankalia tunteita. Luin juuri Pema Chödrönin kirjasta, että sen sijaan, että juoksisimme pois siitä, mitä pelkäämme, ehkä meidän tulisikin juosta sitä kohti. Ylipäätään ne asiat, mitkä aiheuttavat meille kaikenlaisia hankalia tunteita (tai eiväthän tunteet sinänsä ole hankalia vaan me määrittelemme ne niin, silloin kun emme jostain syystä hyväksy niitä tai pidä niistä) ovat juuri ne, jotka näyttävät omat heikot kohtamme ja ne paikat, missä meistä tuntuu, että meidän tulee puolustaa itseämme tai juosta pakoon. Koska haluan nähdä selvästi heikot kohtani ja defenssini, en halua juosta niitä pakoon. Kai tämä on osa sitä elämän kärsimyksen hyväksymistä, mitä minun tulee harjoitella. En tietenkään osaa mitään tästä kovin hyvin, mutta onneksi minulla on ainakin tämä elämä aikaa harjoitella. Sitä paitsi eikö olekin paljon hedelmällisempää ajatella kaikkia hankalia tunteita, tilanteita ja tapahtumia mahdollisuuksina nähdä itsessään ne kohdat, joissa on jotenkin takertuneena tai solmussa? Sillonhan mikään ns. negatiivinenkaan ei oikeastaan ole negatiivista vaan mahdollisuus nähdä selvemmmin. Pema Chödrönin kirjat ovat täynnä tämän kaltaisia ajatuksia ja siksi ne tuntuvat minusta juuri nyt hyvin inspiroivilta ja muutenkin juuri siltä mitä tarvitsen.

Edelleen sataa lunta. Onpa jotenkin jännittävää, että tulen näkemään ikkunani edessä kasvavan puun saavan lehtiä. Jos vain nostan katseeni, se on suoraan edessäni, enkä varmasti ole koskaan tarkastellut tätä puuta näin tarkkaan. En edes tiedä, mikä puu se on, paitsi että se on lehtipuu. Eikä ainakaan koivu. :) Keväällä tulen näkemään millainen puu se on ja millaiset lehdet sillä on. Jännittävää. Nyt sen oksilla on ohut lumikerros. Millaistakohan on olla tuo puu?

Eräänä yönä tässä minulla oli muuten pieni seikkailu. Olin ollut ystäväni luona syömässä toisella puolen Helsinkiä, jossakin Telakkakadun tienoilla, ja olimme puhuneet aamuyöhön saakka. Viiniäkin oli juotu ihan kiitettävästi. Päätin sitten kello viiden aikaan aamulla lähteä kävelemään sieltä kotiin. Olin kylläkin lievästi flunssassa, mutta lukuisat viinilasit olivat antaneet minulle rajattoman uskon omiin kykyihini ja olin minä muutenkin jotenkin henkisesti varautunut kävelemään sieltä kotiin. Kävely sujui hyvin ja Helsinki oli hyvin autio, kunnes jossain Kauppatorin tienoilla törmäsin kolmeen ihmiseen. Heistä yksi oli suomalainen ja kysyi, osaanko englantia ja ehdotti, että voisinko minä auttaa kyseistä kahta muuta ihmistä. Nämä kaksi muuta osoittautuivat venäläisiksi miehiksi ja tuo kolmas oli vain joku satunnainen ohikulkija, missä roolissa itsekin olin. (Tämä ei itse asiassa edes ole se seikkailu, harhauduin vain selittämään asioita perusteellisesti.) Nuo kaksi miestä sanoivat olevansa viettämässä venäläistä uutta vuotta. Se oli hieman outoa siinä mielessä, että uusi vuosi oli kyllä ohi aikoja sitten, mutta ehkä heidän uusi vuotensa oli hieman venähtänyt. Ylipäätään he näyttivät siltä, että olivat juuri saapuneet Suomeen matkatavaroittensa kanssa. Heillä ei kyllä kuulemma ollut suunnitelmissa tulla, mutta siinä he nyt olivat. Niin, ongelman nimi oli se, että he yrittivät löytää jotakin hostellia, mutta valitettavasti en pahemmin osannut auttaa heitä tässä ongelmassa. Osasin vain toivottaa heidät tervetulleiksi Suomeen. Joka tapauksessa heillä oli kyllä jonkinlainen idea jostakin hostellista, joten en usko, että he joutuivat täysin hukkaan. No, joka tapauksessa venäläiset tavattuani jatkoin matkaani ja seuraava kohtaamiseni, josta tuli tämä pieni seikkailuni, oli sitten Hämeentiellä Kalliossa. Kävelin siinä tyytyväisenä venäläisiä miettien, kun huomasin edessäni henkilön t-paidassa ja sandaaleissa (sandaaleita en tosin silloin vielä huomannut). Hän yritti saada taksia lennosta, mutta ne eivät pysähtyneet. Ehkä rastatukkainen t-paitatyyppi Hämeentiellä pakkasessa oli takseista liian epäilyttävä. Tullessani hänen kohdalleen en voinut olla kysymättä, että eikö hänen ole kylmä. No, siitä tilanne alkoikin selvitä ja ko. henkilö selitti minulle, että oli syönyt jotakin sieniä, eikä tiennyt mitä oli tapahtunut ja hän oli vain herännyt rappunsa ulkopuolelta t-paidassaan ja sandaaleissa ilman avaimia. Kun nyt olimme muodostaneet puhekontaktin, hän kysyi, että asunko lähellä ja kun minä asuin, hän kysyi saako tulla luokseni lämmittelemään. Tietysti suostuin ja niinpä marssimme kämpälleni. Kyseinen henkilö oli ehkä hieman sekavassa tilanteessa niistä syömistään sienistä ja ainakin huomattavan hämmentynyt tapahtuneesta. Niin ei ollut kuulemma koskaan tapahtunut, vaikka hän oli nauttinut kyseisiä aineita 14-vuotiaasta lähtien. Teimme toimintasuunnitelman keittiössä. Lainasin hänelle puhelintani ja hän alkoi soitella ystävilleen. Sattui vielä nimittäin niin hassusti, että kyseisellä henkilöllä oli sellainen käsittämätön muisti, että hän muisti kaikki numerot ulkoa. Ihmetellessäni sitä, hän sanoi, että pystyy laskemaan desimaaliluvuillakin ja hänelle nyt vain tuollaiset numerot eivät ole mikään ongelma. Jouduin kyllä hieman auttamaan näppäilemisessä, kun hänen koordinaatiokykynsä ei ollut ihan parhaimmillaan. Lopulta kävi niin onnellisesti, että hänen ystävänsä vastasi puhelimeen ko. henkilön asunnosta. Ilmeisesti tämä ystäväkin oli syönyt sieniä ja sammunut. No, tämän ystävän piti sitten tulla hakemaan tätä toista tyypppiä asunnostani takin, kenkien ja avainten kanssa, mutta sitten kävikin niin, että asunnon avaimia ei löytynyt. Niinpä päätin lähteä saattamaan tätä henkilöä hänen kotiinsa, koska annoin hänelle talvitakkini ja ajattelin saada sen myös takaisin. Ystävien kohtaaminen ovella oli sydäntälämmittävä. Minut kutsuttiin kylään, joten päätin käydä ihmettelemässä heidän tai siis tämän rastatukan asuntoa. Siellä oli hieman sekaista, mistä pahoiteltiin, erittäin ystävällinen koira, psykedeelistä musiikkia ja patjoja. Ilmeisesti ihmisiä oli ollut enemmänkin paikalla aikaisemmin. Minulle olisi tarjottu pilveä auttamispalkkioksi, mutta kieltäydyin. Sienistäkin päätin kieltäytyä, vaikka olisihan se tietysti voinut olla ihan mielenkiintoista nähdä, mistä sitten itse olisin herännyt. Hetken siinä istuttuani päätin lähteä kotiin. Sain tietysti vuolaat kiitokset ja halaukset osakseni ja olin tyytyväinen, että olin näinkin konkreettisesti päässyt tekemään jotakin hyödyllistä. Muutenkin tuntui aika kiinnostavalta tavata ihmisiä kadulla; ensin venäläiset ja sitten t-paitatyypin ja lopulta tämän kaverin, niin ja koiran. Hmm, kaikenlaisia kohtaamisia...

Hassua, kuinka paljon asioita tapahtui viime vuonna, kuinka monta tunnetta ja mielialaa ja ajatusta. Tänä vuonna tapahtuu varmastikin vähintään yhtä paljon. Nythän olen vielä täällä keskellä kaikkia tapahtumia. Hämmentävää, että asun nyt tässä värikkäässä huoneessa ja edessäni kasvaa puu. En olisi koskaan osannnut ennakoida tätä. Enkä edes omista yhtään huonekalua tästä huoneesta ja silti saan asua täällä. Kuinka omituista! Juuri nyt elämä on aika hauskaa kuitenkin ja edelleen sataa lunta.

Pientä köhimistä

2008-12-30T01:36:00.002+02:00

Tuntuu jotenkin vaikealta alkaa kirjoittaa tätä blogia taas hieman tiheämpään tahtiin. Ei minun tietenkään tarvitse kirjoittaa, mutta haluaisin. Nykyisin vain helposti käy niin, että aloitan jotakin tekstiä, sitten kyseenalaistan sen ja jätän koko homman sikseen. No, ehkä minun täytyy taas koittaa unohtaa, että tällä tekstillä on lukijoita ja sekin, millaisen vaikutelman annan. Haluaisin kirjoittaa mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti riippumatta siitä, kuka tätä tekstiä lukee. Täytyy kai vain yrittää.

Tulin sunnuntaina takaisin Helsinkiin. Sain kyydin isältäni ja pakkasimme autoon erinäisiä tavaroitani, joita olin aiemmin jättänyt heidän luokseen. Muuten en eilen sitten jaksanutkaan tehdä oikein yhtään mitään. Luulen, että tämä siirtymävaihe hieman verottaa energioitani. On aikamoinen muutos vaihtaa maata, asuinpaikkaa, opiskelupaikkaa (vaikkei koulu olekaan vielä edes alkanut), työpaikkaa ja sitten vielä yksi ihmissuhde, josta olisin ehkä toivonut vähän enemmän, meni tässä samassa hässäkässä päälleen. Samaan aikaan olen tavannut monia ystäviä, käynyt parina iltana baarissa ja kuunnellut vanhempieni loputonta kyselytulvaa kaikesta mahdollisesta. Nyt vielä minulla ei ole ollut täällä Helsingissä myöskään omaa huonetta, vaan olen jakanut huoneeni sen edellisen omistajan kanssa (joka tosin on aivan mahtava tyyppi ja parhaimpia ystäviäni). Uuden vuoden jälkeen hän muuttaa kokonaan pois ja sitten voin kai eristäytyä huoneeseeni edes hetkeksi. Tietysti minulla on nykyään myös kämppäkaveri, mutta toisessa huoneessa sentään. Vaikka olenhan minä tottunut jakamaan huoneen ja lisäksi nykyinen huoneeni on huomattavasti suurempi kuin tuossa puoliluostarissa asuttamani huone. Ehkä tuo eristäytymistarve tulee juuri tästä kaikesta muutoshässäkästä, mitä elämässäni juuri nyt on. Toisaalta tämäkin saattaa olla vain tämän hetken tunne. Ehkä huomenna tuntuu erilaiselta.

Huomenna minulla on kolmas työpäivä henkilökohtaisena avustajana. Työnkuvani on itsellenikin melko epäselvä tällä hetkellä. Ilmeisesti työ voi sisältää suunnilleen mitä tahansa. Minusta vaikuttaa siltä, että aika iso osa työni epävirallista osaa on keskustella ja erityisesti kuunnella työnantajaani ja hänen tarinoitaan. Ennen joulua ensimmäinen pitkä työpäiväni sisälsi kävelylenkin hänen ja opaskoiran kanssa, asunnon suursiivouksen, postin lukua ja sitten kävimme läpi hänelle tulleita uusia äänikirjoja. Työnanantajani kirjoitti tietokoneelle ylös kaikki saapuneet kirjat. Lukiessani hänelle hitaasti kirjojen nimitä mietin, että olisin varmasti kyennyt kirjaamaan teokset koneelle huomattavasti häntä nopeammin, mutta se ei liene työni idea. Olen ikään kuin ylimääräinen auttaja, jotta toinen voi pysyä mahdollisimman omatoimisena ja aktiivisena, eikä olisi asianmukaista, jos minä vain tekisin kaiken yhdessä tekemisen sijaan. Esimerkiksi siivouksenkin teimme yhdessä.

Tänään olen saanut aikaan verokortin hakemisen verotoimistosta, missä olikin yli 30 hengen jono, siivonnut pari ruokakaappia ja kylpyhuoneen. Siinä se. Muuten olen tuntenut itseni aika voimattomaksi ja vähän huonotuuliseksi. Minusta tuntuu, että tänne Suomeen paluuni jälkeen ihmisten melkoisen yleinen huonovointisuus ja epävakaus on ehkä tuntunut vähän lannistavalta. Varsinkin se, mitä olen nähnyt baareissa. (Kuinka surullisia ja väsyneitä silmiä!) Kotonani taas vanhempieni elämä pyörii television ympärillä ja sekin tuntuu vähän tyhjältä. On tuntunut myös oudolta selailla naistenlehtiä, joissa milloin kukakin tililttää ja analysoi asioita. Tuntuu myös siltä, että täällä on jotenkin tärkeää pukeutua hyvännäköisesti, yleensäkin näyttää hyvältä, olla arvostetussa työpaikassa, ansaita paljon rahaa tai jos ei sitä, niin sitten olla ainakin intellektuelli tai muuten vaan jotenkin taidesaralla uskottava. Luulen, että pystyisin ottamaan tämän kaiken vastaan, jos en olisi samaan aikaan myös joutunut pettymään omissa ihmissuhdeodotuksissani ja sen vuoksi hieman alamaissa. Tiedän kyllä, ettei odotuksia kannattaisi juuri rakentaa ja hyväksyä kaikki vain niin kuin asiat kulkevat, mutta en vieläkään pysty siihen saumattomasti. Joka tapauksessa olin ihastunut, mutta siinä kävi vähän huonosti ja siksi varmaan nämä kaikki muutkin asiat nyt kolahtavat enemmän kuin muuten. Toisaalta eihän missään tässä ole mitään uutta. Ehkä kuitenkin sen jälkeen kun on ollut puolitoista vuotta enemmän tai vähemmän ulkona kaikesta tästä, nämä asiat näkee selvemmin tai ne pistävät silmään, koska ne eivät enää näyttäydy niin itsestäänselvinä. Siis kirjoitan nyt siitä, kuinka tämä maailma näyttää toimivan ja minkälaiset arvot ihmisten toimintaa ohjaavat. No, jos vain osaan, niin ehkei minun pidä ottaa sitä, mitä näen liian vakavasti. Asiat nyt ovat niin kuin ovat omassa ja muiden elämässä ja pystyn kerralla näkemään vain murto-osan siitä, kuinka tapahtumaketjut rakentuvat ja kuinka asiat ja ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Hmm, minun pitäisi varmaan antaa itselleni hieman aikaa sopeutua tähän muutokseen ja kaikkien asioiden asettua jonkinlaiseen rytmiin. Jollakin tavoin tunnen katsovani itseäni ja elämääni vähän kuin jotakin koe-eläintä ja näytelmää, enkä yhtään tiedä, miten tässä tulee käymään.

(PS. Löysin huoneestani lisää kuivattuja hyönteisiä. Minua alkaa jo hieman pelottaa avata täällä mitään rasiaa, kun siellä voi todellakin olla mitä tahansa, kuten suurikokoisia skorpioneja käärittynä rapisevaan muoviin. Ja tämä on siis totta. Lisäksi löysin keittiön kaapista kuivattua koiruohoa. Muistan joskus muinoin yrittäneeni ostaa sitä apteekista huonolla menestyksellä jotakin ihmevoidetta varten. No, nyt sitä on purkillinen...)

Joulu

2008-12-23T23:52:00.002+02:00

Täten toivotamme kaikille oikein hyvää joulua!

Takaisin Suomeen

2008-12-18T20:31:00.005+02:00

Elämässäni on viime aikoina tapahtunut varsin jännittäviä asioita. Olen nimittäin muuttanut takaisin Suomeen viikko sitten perjantaina. Nyt kaikki varmaankin haluavat tietää, että miksi, mutta oikeastaan ei ole mitään erityistä suurta syytä. Esimerkiksi vielä lokakuussa minulla ei ollut aavistustakaan, että muuttaisin takaisin näin pian. Oikeastaan minusta tuntuu, että seuraan vain intuitiotani. Aiemmin oli nimittäin niin, että jos yritin kuvitella elämääni tuon zenluostarin jälkeen, en pystynyt näkemään mitään, eikä minulla ollut aavistustakaan mitä tekisin. Sitten kuitenkin varsin lyhyessä ajassa kaikki muuttui ja tiesin varsin tarkkaan, mitä tulisin tekemään. Asiat ikään kuin loksahtivat itsestään ja käsittämättömän helposti kohdalleen. Nyt olen ollut täällä vajaan viikon ja minulla on edullinen asunto Kalliossa, jonka jaan ennestään tutun kämppiksen kanssa, eilen sain työpaikan henkilökohtaisena avustajana sokealle naiselle ja pian saan kuulla eräästä hoitoalan opiskelupaikasta, johon olen hakenut aikuisten iltalinjalle. Kaikki siis tuntuu järjestyvän kuin itsestään. Tuttaville olen kertonut muutostani hyvin vähitellen. Vanhemmillenikin kerroin tästä vasta viime viikonloppuna, kun jo olin Suomessa. Olen jotenkin halunnut rauhassa järjestellä käytännön asioita ja luoda itselleni jonkinlaista ns. elämän ulkoista rakennetta. Luulen nimittäin, että minulla ei olisi nyt ollenkaan hyväksi vain jäädä hengailemaan tänne ilman mitään aikatauluja ja tekemistä.

Olen edelleen erittäin motivoitunut zenharjoituksesta ja se tuntuu kaikkein tärkeimmältä asialta tämän kaiken muutoksen keskellä. Mikään ei myöskään vaivaa minua tuossa zenluostarissa, eikä minulla ole sellaista tunnetta, että olisin jotenkin väsynyt siihen kaikkeen ja että erityisesti haluaisin jotain muuta. Luulen, että minun vain on aika testata, miltä elämäni näyttää tuon puolentoista vuoden jälkeen ja pystynkö tekemään harjoitusta säännöllisesti myös tuon paikan ulkopuolella. Lisäksi tiedän, että voin aina mennä sinne takaisin, jos siltä alkaa tuntua ja joka tapauksessa aion käydä siellä sesshineillä (siis niillä 4-7 päivän intensiivisillä meditaatiojaksoilla), kunhan ensin asetun tänne ja kerään hieman rahaa.

Täytyy sanoa, että nyt aluksi on hieman pöllähtänyt olo. Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, että se tuntuu hieman epätodelliselta. Tämä uusi asunto, johon muutin, on myös aika kummallinen. Tämä on nimittäin kuolinpesä, eivätkä vuokranantajat ole siivonneet täältä pois mitään tavaroita. Huoneessani on keltaoranssiraitaiset seinät ja turkoosit kaapit tietenkin aivan tupaten täynnä kaikkia outoja tavaroita. Yhden vaatekaapin onnistuin vaivoin tyhjäämään omia vaatteitani varten. Samoin tyhjäsin kirjahyllyn mitä omituisimpine kirjoineen laatikoihin ja kasseihin. Ne on nyt säilötty tyylikkäästi eteisen lattialle villashaalin alle. Emme nimittäin ole löytäneet avainta kellarikomeroon. Tosin nyt muutama päivä sitten vuokranantaja sanoi, että jos avainta ei löydy, saamme murtaa ko. lukon ja sitten sinne varmaankin saa jotakin tungettua. Huoneestani löytyi myös ruskea lipasto tai kaapisto, täynnä erityisen matalia laatikoita, jotka sisältävät erilaisia kiviä eri puolilta maailmaa, muutamia myrkkypulloja, jonkinlaisen korealaisen suuren miekan/puukon välimuodon, kirjeitä ja kokoelman kuivattuja perhosia ja koppakuoriaisia. Tyhjätyn kirjahyllyn takaa löysin myös ilmeisesti jonkin suuren kalan valkoisen, sahan näköisen luun ja erikoisen näköisen puuhuilun. Täällä on myös ikoneita ja eksoottisia puupatsaita. Hieman hämmentävää elää kaikkien näiden tavaroiden keskellä, mutta jotenkin olen yrittänyt raivata tänne hieman omaa tilaa ja kaiken kaikkiaan tämä asunto on kuitenkin hyvin tilava, varsin viehättävä ja erinomaisella paikalla. Jossain vaiheessa tänne on ilmeisesti tulossa putkiremontti, mutta siihen asti varmaan elelen täällä. Tuttavani elelee olohuoneessa ja minä tässä toisessa huoneessa ja sitten meillä on yhteinen, tilava keittiö. Mikäpä tässä ollessa.

Huomenna minulla on toinen työpäivä ja sen jälkeen lähden Tampereelle tapaamaan ystäviäni ja vanhempiani ja ylipäätään joulun viettoon. Uudesta vuodesta en tiedä vielä mitään. Joulukuun jälkeen minun pitäisi varmaan alkaa organisoida myös jonkinlaista uutta ruuanlaittokulttuuria itselleni. Ennen lähtöänihän olin aika surkea kokki ja taisin elellä lähinnä nuudeli- ja pikaruokalinjalla. Nyt olen kuitenkin kirjoittanut ylös lukuisia herkullisia kasvisruokareseptejä ja laittanut tuolla zenluostarissa niin paljon ruokaa, että kokkaustaitojeni pitäisi olla huomattavasti paremmat. Tähänkin asiaan joutuu kuitenkin kiinnittämään tietoista huomiota, kun puolitoista vuotta joku toinen on aina päättänyt ja sanonut mitä tehdään tai ruoka on ilmaantunut pöytään ilman, että siitä on tarvinnut itse huolehtia.

Uuden työ- ja opiskelupaikan lisäksi minulla on vielä eräs asia, minkä kanssa aion alkaa erityisesti työskennellä. Se on tietoiden unennäkö (lucid dreaming). Jostain syystä kiinnostuin siitä tuolla zenluostarissa. Mainitsin asiasta opettajallemme ja hän piti sen opettelua hyvänä ideana. Sitä voi oikeastaan käyttää oman harjoituksensa täydentäjänä. Hieman jännittävää on, että viime yönä yhtäkkiä unessani tajusin, että hei, tämähän on unta, vaikka en ollut muistanut edes muistuttaa itseäni asiasta vähään aikaan. (Osa tietoisen unennäön opettelua, on päivisin muistuttaa itseään siitä, että aikoo unessa tajuta, että nukkuu.) Lisäksi olin ollut viime yönä ystävien kanssa syömässä ja juomassa punaviiniä ja oluella, mutta ilmeisesti se ei sitten ollut ainakaan este. Olen nyt tämän päivän aikaan aika nopeasti alkanut unohtaa tuota untani, mutta muistan olleeni varsin innoissani siitä, että voin elellä ja tehdä kaikkia asioita unessani tietoisena siitä, että kyseessä on uni. Muistan selvästi, että aloin toimia toisin, kuin muuten olisin toiminut, koska tiesin, ettei minulla ollut mitään huolehdittavaa. On outoa, että uni jatkaa kulkuaan ja sillä on ikään kuin oma tahtonsa, vaikka kaikki tapahtuu periaatteessa (tai konkreettisesti) omassa mielessäni. Muistan sanoneeni tapaamilleni ihmisille unessani, että tämä on unta, mutta he suhtautuivat asiaan skeptisesti. Jo on omituista. Uniminäni tajuaa, että nukun, mutta unen muut hahmot eivät myönnä sitä ja tekevät mitä lystäävät. No, palaan varmaan tähän teemaan vielä myöhemmin.

Hauskaa olla täällä Suomessa joka tapauksessa. Erityisen hauskaa on myös päästä taas ottamaan osaa ystävieni elämään, vaikka en olekaan nyt vielä ehtinyt ottaa kaikkiin yhteyttä, kun minulla on ollut aika paljon näitä käytännön asioita järjestettävänä. Tammikuussa asiat alkavat kuitenkin varmaan asettua ja jonkinlainen arki alkaa vähitellen muodostua. Mielenkiintoista, kerrassaan mielenkiintoista.

Tralal-lal

2008-10-13T13:24:00.003+03:00

No niin, istuskelen läppärini äärellä tietokonehuoneessa (edelleen täällä semi-zenluostarissa) ja kuuntelen Krister Linderin albumia "Songs From the Silent Years". Se onkin yksi uusia löytöjäni tai pikemminkin minulle suositeltiin sitä ja ihastuin.

En tiedä, miksi en ole kirjoittanut tätä blogia. Se ei ole ollut mitenkään suunnitelmallista. Nyt kuitenkin kun tuo musiikki virtaa tuossa voisin ehkä samalla kirjoittaa jotakin. Seitsemän päivän sesshin loppui tuossa juuri pari päivää sitten ja viime yönä sain vihdoin nukuttua kunnon yöunet. Tällä sesshinillä huomasin ensi kertaa, että on mahdollista selvitä viikko noin neljän tai neljän ja puolen tunnin yöunilla tulematta silti ylenmäärin väsyneeksi. Pystyin ensi kertaa istumaan yazaa, siis yöaikaista vapaata istumista ilman totaalista väsähdystilaa. Aina aiemmin, jos olen yrittänyt istua ekstraa iltaisin olen melkein heti vaipunut jonnekin valvetilan ja unen puoliväliin, niin että aina välillä hätkähtelen hereille jostain kummista unikuvista. Nyt en kuitenkaan ollut niin väsynyt, vaan keho oli hieman kuin ylikierroksilla. Oikeastaan minulla on ollut nyt oikein hyvä kausi täällä viime kesäloman jälkeen, joka loppui muistaakseni joskus 20. elokuuta tai niillä main. Yksi syy uuteen energisyyteeni ja positiivisuuteeni on kenties se, että kesälomalla minulle selvisi puolisattumalta, että minulla on paha raudanpuuteanemia ja nyt olen popsinut rautatabletteja useamman kuukauden. Tällä hetkellä veriarvoni ovat varmaan huomattavasti paremmat. Toinenkin asia on ehkä vapauttanut energiaani. Päädyin nimittäin täällä (kyllä sekin on mahdollista) noin puoli vuotta kestäneeseen ihmissuhteeseen, joka oli hyvin opettavainen, mutta kyllä varsin hankala ja voimia vievä. Tuossa kesäloman alkaessa se kuitenkin loppui onneksi varsin rauhanomaisesti ja yksimielisesti ja ko. henkilö muutti pois täältä. Hänen poismuuttonsa ei kyllä liittynyt mitenkään eroomme. No, joka tapauksessa ongelmallisen ihmissuhteen ylläpitäminen intensiivisen zentreenauksen ohessa on varsin voimia vievää tai kai se on aina voimia vievää...

Joskus silloin kun viimeksi kirjoitin tätä blogia tai siis ainakin viime joulun ja tammikuun tienoilla minulla oli vähän vaikeampi kausi täällä ja koin, että suunnilleen kaikki on merkityksetöntä, enkä jaksanut olla kiinnostunut juuri mistään muusta kuin ehkä animesarjoistani. Nyt kuitenkin olotilani on aivan toinen. Olen ainakin tajunnut, ettei tällaista zentreeniä jaksa, jos ei osaa myös ottaa rennosti ja nauttia elämästä kaikessa monimuotoisuudessaan. Luulen, että jokin osa minua tuomitsi aiemmin sen, että vaikkapa halusin katsella animesarjoja tai lueskella mangaa tai kuunnella musiikkia tms. ja vaati, että minun pitäisi vain istua zendossa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä koen kuitenkin saavani paljon energiaa siitä, että vaikkapa kuuntelen kaunista musiikkia, käyn hyviä keskusteluja ihmisten kanssa tai iloitsen jostakin mangasarjakuvasta. Vähän aikaa olin ihan onnessani, kun asensin iTunesin tietokoneelleni ja siirtelin sinne musiikkilevyjäni. Oli hauskaa löytää uudestaan kaikenlaista musiikkia, minkä olin melkein jo unohtanut. Tuo viime sesshin todisti minulle, että harjoitukseni ei ainkaan kärsi tästä elämästä iloitsemisesta, vaan pikemminkin minulla on energiaa ja intoa myös harjoitukseen enemmän kuin aikaisemmin. Ehkä taustalla on jotenkin sen asian syvempi oivaltaminen, että elämän, olosuhteet, ihmiset ja omat tunnetilat, olivat ne sitten mitä tahansa, voi oppia hyväksymään niin täydellisesti kuin mahdollista. Zenharjoituksen kannalta ei ole lainkaan ideaalista rakennella päähänsä mielikuvia siitä, mitä "todellinen" zenharjoitus on ja sitten vaatia itseään käyttäytymään näiden kuvitelmien mukaan. Luulen, että pelkkä harjoituksen vääntäminen kauhella suoritusmentaliteetilla johtaa täällä aika nopeasti loppuunpalamiseen ja masentumiseen. Toisaalta tietenkin toisessa ääripäässä harjoituksensa voi hukata, jos antaa kaikkien maailman tapahtumien ja asioiden viedä täysin mielen mukanaan ja hajoittaa ajatukset sinne tänne. Harjoittaminen ja mielen keskittäminen samaan aikaan kun nauttii kaikesta monimuotoisuudesta, mitä elämässä on, tuntuu tällä hetkellä toimivan hyvin kohdallani.

Ylipäätään on kiintoisaa, kuinka kokemus siitä, mitä zenharjoitus oikeastaan on, koko ajan muuttuu. Siinä tapahtuu jonkinlaista syvenemistä ja ymmärryksen kasvua, mitä ei pysty verbalisoimaan. Joka tapauksessa olen edelleen hyvin motivoitunut tästä harjoituksesta ja koen, että olen ehdottomasti menossa oikeaan suuntaan. (Tai ehkä minun pitäisi sanoa, että istun paikallani aina oikeassa paikasssa, oli se sitten mikä tahansa.)

Viime sesshinin jälkeen eräs pitkän linjan harjoittajista tarjoutui antamaan minulle kinesiologiaan perustuvan hoidon ja täytyy sanoa, että sen kautta avautui kyllä todella tärkeitä asioita itselleni. Olen edelleen sitä mieltä, että jotta pystyisi todella auttamaan toisia ihmisiä, pitää olla aika selvillä vesillä itsensä kanssa. Muuten yksinkertaisesti maailman kärsimyksen taakka muuttuu liian suureksi kantaa. Lisäksi luulen, että myötätunto ja viisaus kasvavat sen kautta, että vähitellen itsessään oppii näkemään ja tunnistamaan kaikki itsekkäät motiivit, ahdistukset ja pelot. Ei toisia jaksa enää tuomita, kun tajuaa, että kaikki heidän hämminkinsä, viha, suru, välinpitämättömyys, ovat myös itsessä. Jotta voisi todella ymmärtää toisten ongelmia, on ne pitänyt nähdä ja kohdata itsessään. Kaikki me olemme täynnä tiettyjä sokeita pisteitä ja kipeitä kohtia ja näiden solmujen availu ja asioiden kohtaaminen vie aikaa. Itse asiassa se vie koko elämän, eikä siltikään koskaan tule valmista. Mitä enemmän on uskaltanut katsoa kärsimystä ja itsekkyyttä itsessään sitä enemmän pystyy ottamaan sitä vastaan toisilta ihmisiltä, kuuntelemaan heidän huoliaan ja murheitaan. On varmaankin myös niin, että kun omat ongelmat vähenevät, tulee enemmän tilaa olla avoin muille ihmisille ja sille kuinka heillä menee. Ylipäätään se muuttuu kiinnostavammaksi, kun ei enää tarvitse olla jatkuvasti kelaamassa omaa elämäänsä ja huoliaan. Tavallaan elämä muuttuu sitä helpommaksi mitä enemmän oppii päästämään irti halustaan hallita elämää ja sen tapahtumia, jos tajuaa, ettei minun tarvitse olla menossa mihinkään parempaan, vaan että tässä ja nyt on ihan hyvä. Tässä ja nyt on ihan hyvä silloinkin kun se sisältää surua ja ahdistusta. On paljon helpompaa elää, jos pystyy hyväksymään sen, kun jos yrittää koko ajan kapinoida vastaan sitä, mikä on. Minulle on nyt alkanut avautua erityisesti tuon saamani hoidon myötä, että en ole pystynyt hyväksymään elämän kärsimysluonnetta, että elämä on kärsimystä. Jotenkin olen yrittänyt koko ajan kapinoida sitä vastaan ja ajatella, että ei, ei, elämän on oltava iloista ja onnellista. Tietysti olen järjen tasolla tajunnut, että kärsimys on olennainen osa elämää, mutta minun on ollut lähes mahdoton hyväksyä sitä, kuinka paljon jotkut ihmiset joutuvat kärsimään. Olen tajuamattani tehnyt siitä suuren taakan itselleni. Luulen, että siinä on syvää viisautta, mitä minua hoitanut henkilö sanoi, että kärsimys on luonnollinen osa elämää, eikä sitä voi välttää. Se on yhtä luonnollista, kuin toisiaan seuraavat vuodenajat. Ihmiset sairastuvat ja kuolevat, onnettomuuksia tapahtuu, ihmiset satuttavat toisiaan, koska kärsivät itse niin paljon, tekevät itsemurhia jne. Luulen, että hyvin usein ihmiset yrittävät välttää näkemästä tätä kärsimystä, koska sen näkeminen on liian tuskallista. Jos kuitenkin uskaltaa kohdata kaiken tämän loputtoman kärsimyksen itsessään ja maailmassa ja vähitellen vielä pystyä hyväksymään sen, että kaikesta huolimatta sekin on ihan ok ja luonnollinen osa elämää, niin sen kautta voi kenties vähitellen kasvaa todella vahvaksi. Tai en minä edes tiedä, mitä tarkoitan sanalla vahva, mutta jotakin suurta siinä on jos pystyy näkemään ja hyväksymään tämän kaiken. Tämän asian avautuminen, että en ole kyennyt hyväksymään kaikkea kärsimystä ympärilläni, on minulle suuri oivallus ja luulen, että se tulee vaatimaan vielä paljon prosessointia. Olen kiitollinen siitä, että tämä minua hoitanut henkilö auttoi minua tulemaan tietoiseksi tästä asiasta. Kärsimyksen hyväksyminen ei tietenkään tarkoita sitä, että sen jälkeen olisi sille välinpitämätön tai etteikö haluaisi auttaa niitä, joiden näkee kärsivän. Se on vain askel siihen suuntaan, että pystyy hyväksymään elämän sellaisena kuin se on.

Puhumisesta ja kaikesta muustakin

2008-03-24T22:30:00.007+02:00

Omituista. Oliko se tosiaan helmikuun alussa, kun viimeksi kirjotin tätä blogia ja nyt on jo melkein huhtikuu? Vain kaksi kuukautta ja olen ollut täällä vuoden. Tuntuu muuten vaikealta kirjoittaa. Ehkä harjoituksen puutetta. Lisäksi täällä alkaa helposti puhua sellaista kieltä, joka on itse asiassa sekoitus kolmesta eri kielestä. Kun ei muista jotakin sanaa, niin sitten vain heittää sanan jostakin toisesta kielestä sinne väliin. Kai suomen kielen taju voi heiketä käytön puutteessa?

Juuri nyt myös kaikki asiat, mitä olen opiskellut tuntuvat aika kaukaisilta. Monta kertaa olen istunut kahvipöydässä kuuntelemassa jotakin keskustelua ja ajatellut, että niin, tätähän minä olen opiskellut ja tähän voisi kommentoida jotakin, mutta sitten en vain jaksa. Aika monet keskustelut ovat alkaneet tuntua minusta merkityksettömiltä tai ainakin niihin osallistuminen. Eivät toki kaikki keskustelut. Joskus ihmisten kanssa voi puhua asioista, mitkä oikeasti tuntuvat merkityksellisiltä ja koskettavat syvältä ja tällaiset keskustelut eivät viekään sillä tapaa energiaa kuin pelkkä puhuminen puhumisen vuoksi. Olen viime aikoina miettinyt, että kaikkien ihmisten kanssa voi toki puhua, mutta kaikkiin ihmisiin ei ole kovin helppo saada sellaista kontaktia, että puhuminen tuntuisi merkitykselliseltä ja mielekkäältä. Tuntuu siltä, että ihmisten päät ovat jo valmiiksi niin täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja teorioita, että sinne ei oikeastaan mahdu mitään uutta. Ehkä kyse on siitä, että jotta voisi keskustella, olisi molempien oltava myös valmiita kuuntelemaan. Yllättävän harvat ihmiset kuitenkin ovat oikeasti kiinnostuneita kuuntelemaan toisia kovin tarkasti. Koska he ajattelevat, että heillä on jo hyviä mielipiteitä ja he tietävät ja ymmärtävät jo paljon asioita (mikä voi tietysti olla totta, mutta se ei ole tässä oleellista), he eivät enää jaksa (ehkä he ovat joskus jaksaneet, en tiedä) kuunnella toisia kovin tarkasti. Niinpä jossakin puolivälissä lausetta tai joka tapauksessa ennen kuin toinen osapuoli on lopettanut, he jo keskeyttävät sanoakseen omat näkemyksensä. Keskustelun (siis sellaisen, jossa voi kokea jonkinlaisen todellisen yhteyden toiseen ihmiseen) edellytys on kuitenkin se, että on vilpittömästi kiinnostunut toisesta ihmisestä edes sen verran, että kuuntelee tarkkaavaisesesti ja keskeyttämättä, mitä tämä sanoo ennen kuin alkaa tarjota omia näkemyksiään. Näin ollen näiden ihmisten kanssa voi muodostaa ainoastaan jonkinlaisen puolinaisen yhteyden. On kuin törmäisi sellaiseen idea- tai teoriaseinään, joka estää oikean yhteyden luomisen. Yhteyden luominen kun kai edellyttää avoimuutta ja kuuntelemista hiljaisella mielellä. Ehkä kyse on vain erilaisten keskustelukulttuurien törmäämisestä. Joissakin kulttuureissahan on suoranainen tapa keskeyttää toiset ja korottaa ääntään, jos haluaa tulla kuulluksi. Itselleni on kuitenkin käynyt täällä korostetussa määrin niin, että kun huomaan ihmisten korottavan ääntään ja tempautuvan mukaan mielipiteiden vaihtoon jostakin asiasta, alan tuntea jonkinlaista väsymystä ja huomaan usein hiljeneväni täysin ja hetken päästä poistuvani paikalta. Tuntuu jotenkin turhalta puhua vain siksi, että voisin tuoda esiin oman mielipiteeni jostakin asiasta. Mitä merkitystä sillä oikeastaan on, että mitä mieltä minä olen jostakin poliittisesta kysymyksestä tai taiteesta tai filosofiasta tai no mistä nyt milloinkin? Itse asiassa en ole edes varma siitä, onko minulla enää kovinkaan paljon mielipiteitä näistä asioista ja jos onkin, olen alkanut unohtaa ne. Heh, ehkä mielipiteensäkin voi unohtaa, kun lakkaa toistelemasta niitä. Välillä mieleeni tulee, että eivätköhän ihmiset, jotka helposti keskeyttävät toiset sanoakseen oman näkemyksensä, tunne itseään kovin yksinäisiksi? Ehkä se johtuu siitä, että minä tunnen itseni joskus yksinäiseksi heidän seurassaan, kun koen, että en yrityksistäni huolimatta oikein saa heihin yhteyttä. Ehkä jos yrittäisin enemmän ja viettäisin heidän kanssaan enemmän aikaa, se onnistuisi. En tiedä. Kun käyn tällaisia keskusteluja, tunnen, että ne ovat usein täynnä väärinymmärryksiä, joita joutuu korjaamaan, mutta sekään ei ole kovin helppoa, koska sitten jo tulee uusi keskeytys ja uusi mielipide toisen taholta. Samaan aikaan tunnen itseni jonkinlaiseksi kuoreksi. Ehkä olenkin toiselle jonkinlainen ideakuori. Joskus se, jos sanoo täysin odottamattomia asioita ja rikkoo totunnaisen keskustelun kaavan, saattaa auttaa. Se hätkähdyttää ihmisiä irti heidän totunnaisista tavoistaan puhua.

(Mietin tässä juuri, että kirjoitan tätä tekstiä, mutta en tiedä, miksi kirjoitan tätä tekstiä enkä tiedä myöskään sitä, mitä kirjoitan seuraavaksi. On kuin teksti kirjoittaisi itse itseään.) Yllä oleva toi mieleeni toisen puhumiseen liittyvän asian, jonka tiedostin selvemmin tuossa jonkin aikaa sitten. Tapasin täällä ihmisen, joka tuntuu olevan lähes kokonaan vapaa kaavamaisesta ja muodollisesta tavasta puhua, joka on aina hyvin läsnä keskustelussa toisen ihmisen kanssa, hyvin tarkkaavainen, täysin rehellinen, avoin ja suora ja myös pelkäämätön siitä, mitä toinen hänen rehellisyydestään ajattelee. Tämän ihmisen kanssa puhuminen on saanut minut ymmärtämään kuinka usein edelleen itsekin en ole todella täysin läsnä puhuessani jonkun toisen ihmisen kanssa. Olen tiedostanut, että käytän välillä edelleen kaavamaista puhetta ja kaavamaisia vastauksia, kuin jonkinlainen automaatti. Joku saattaa kysyä minulta jotakin ja koska olen väsynyt, en täysin keskittynyt tai jotakin muuta, vastaan jonkin kaavamaisen lauseen, joka itse asiassa ei ole todellinen vastaus vaan pikemminkin jonkinlainen aivojen tuottama automaattinen syöte. Joku painaa jotakin nappia ja aivot tuottavat jonkun tilanteeseen enemmän tai vähemmän sopivan lauseen. Sosiaalisesti tämä kaikki on kovin korrektia ja small talk juohevaa, mutta jos oikeasti haluan olla läsnä toiselle ihmiselle, olipa hän sitten kuka tahansa missä tahansa tilanteessa, minun ei mielestäni pitäisi antautua tälle kaavamiselle reaktiotavalle.

Tämä samainen ihminen, jonka tuossa yllä mainitsin haluaa päästä irti myös kaikesta negatiivisesta ajattelusta ja yrittää tulla tietoiseksi joka kerta siitä, kun ajattelee jotakin negatiivista. Varmasti aivan yhtä lailla kuin toistelemme välillä toisille kaavamaisia vastauksia tai raktioita, toistelemme omassa päässämme erilaisia kaavamaisia ajatuksia. Ehkä ne voivat olla joskus hyvinkin mutkikkaita rakennelmia siitä, millainen maailma on, mutta yhtä kaikki koen, että ajatuksemme ja teoriamme voivat helposti vangita ja eristää meidät muusta maailmasta. Ehkä onkin niin, että kun kuvittelemme ymmärtävämme maailmaa ja muita paremmin, niin itse asiassa tulemmekin entistäkin eristyneemmiksi heistä? Hmm, en kyllä ole tästä varma. Pitäisi varmaan kysyä, mitä ymmärtäminen sitten on? Taidan olla edelleen kiinni tämän saman asian kanssa, josta kirjoitin jo elokuussa 2006. Mitä on maailman ja ihmisten ymmärtäminen ilman, että ajattelee heidän olevan tietynlaisia ja leimaa heidät omien ajatustensa kautta? No ehkä minun pitäisi antaa koko tuon ymmärtämisen käsitteen olla, kun en kuitenkaan ymmärrä sitä.

Tässä harjoituksessa mitä teen täällä, yritetään mielestäni vapautua kokonaan paitsi leimaamisesta myös ymmärtämisestä. Jos pysyy täysin nykyhetkessä ja antaa vain sen tapahtua, niin mitä ymmärtämistä siinä oikeastaan on? Juuri eilen täällä loppui taas yksi sesshin. Sen aikana jossain vaiheessa opettajamme varoitti meitä opetuspuheessaan siitä, että se, miten luomme itsellemme tietynlaista identiteettiä (ja sitä kautta turvallisuutta) voi olla hyvin hienovaraista. Se voi olla vain sitä, kuinka istuessamme zendossa ajattelemme, että kohta tulee kinhin tauko ja sitten menemme vessaan ja sitten toisen istumisjakson jälkeen tulee lounas ja lounaalla on ruuaksi sitä ja sitä ja sitten plaa, plaa plaa. Näin tavallaan ohjelmoimme mielessämme tai ennakoimme sen, mitä seuraavaksi tapahtuu ja visualisoimme itsemme näihin tilanteisiin. Tässä harjoituksessa tästä pyritään kuitenkin aika paljon (meinasin kirjoittaa kokonaan, mutta tietysti on tehtäviä, joissa on välttämätöntä ajatella eteenpäin ja suunnitella asioita, mutta ehkei se ole ristiriidassa tämän kanssa) irti tällaisesta. Itseään ei pitäisi ajatella yhtään minään, ei edes ihmisenä, koska sekin on vain ajatus ja määritelmä ja sen sijaan olemalla äärimmäisen läsnä ja tietoinen, jäljittää se lähde, josta ajatukset ja käsitys (tai tunne) minästä nousevat. Olemme ennen kuin ajattelemme, mutta heti kun lähdemme jäjittämään tätä olemista ajattelemalla olemmekin jo siirtyneet siitä entistäkin kauemmaksi. Siksi tämän ymmärtäminen rationaalisen ajattelun avulla on mahdoton tehtävä. Harva kuitenkin taitaa uskoa, että ajattelun hiljentämisellä voisi ymmärtää asioita paremmin kuin ajattelemalla. Ei sellaisesta kirjoiteta missään mitään paitsi ehkä buddhalaisissa teksteissä, mutta niitä nyt ei kovin moni lue. Mitä jää jäljelle sen jälkeen, kun emme enää määritte itseämme, toisiamme tai elämää miksikään ajattelumme ja mielemme avulla? Ehkä sen jälkeen jää jäljelle se, mistä kaikessa on oikeastaan kyse, mutta siitäkään ei voi sanoa mitään. ;) Joka tapauksessa olen nyt ollut tämän tehtävän äärellä, jos näin voi sanoa, kohta kymmenen kuukautta, mutta en edelleenkään voi sanoa muuta kuin raapaiseeni hieman pintaa tästä kysymyksestä.

Soitin tänään kotiin vanhemmilleni ja äitini kysyi, joko minut on täysin aivopesty. He eivät ole kovin innoissaan siitä, että olen täällä erilläni muusta maailmasta. Tosin itsestäni ei erityisesti tunnu siltä, että olisin erilläni, koska täällä käy niin paljon ihmisiä, mutta kai asia heidän näkökulmastaan on näin. Jos minut on aivopesty, niin epäilen kyllä, että olen ihan itse aivopessyt itseni. Kai sen nyt voi jo päätellä tästä blogistakin kaiken aiemmin kirjoittamani perusteella. Ei ole niin, että olisin ensin tullut tänne ja sitten omaksunut omituisia ideoita maailmasta vaan pikemminkin oli niin, että ensin muodostin tietyn tehtävän, joka mielestäni oli ainoa looginen (tai merkityksellisen tuntuinen) ratkaisu siihen, että olen olemassa. Tämän jälkeen nämä ajatukset sitten johdattivat minut tänne, koska tämä on paikka, joissa niihin voi keskittyä helpommin kuin muualla. Olipa ratkaisuni ja se, että olen täällä ja vain käytän elämääni sen harjoitteluun, että voisin olla tietoinen ja läsnä nykyhetkessä, kuinka hullua tahansa muiden mielestä, olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, koska olen uskaltanut seurata omia valintojani ja arvojani, enkä ole vain heittänyt ajatuksia ilmaan tekemättä mitään niiden eteen. Kaivoin äsken esiin tällaisenkin tekstin joka on myös elokuulta 2006. Tuota kirjoittaessa minulla ei ollut vielä aavistustakaan siitä, että tulisin päätymään zenbuddhalaiseen luostarin tapaiseen paikkaan, mutta kun nyt katson, mitä olen silloin ajatellut, ei tänne päätyminen näytä enää kovin yllättävältä. Tuossa kirjoituksessa listasin ratkaistavia asioita tai pohdittavia kysymyksiä, jotka olivat silloin 1) kuinka vapautua peloista 2) kuinka vapautua itsekkyydestä 3) rehellisyyden kehittäminen 4) kelluntalillunnan saavuttaminen. Mielestäni se, että olen nyt täällä ja teen tätä harjoitusta on työskentelyä samaan aikaan jokaisen näistä kohdista kanssa. Lukiessani tuota tekstiä, huomasin, että siinä oli paljon elämänmyönteisyyttä ja ilon korostamista ja ilo on sellainen asia, joka tässä paikassa ei aina tunnu olevan niin korostetusti esillä. Välillä zenharjoitus tuntuu hieman synkältä ja vakavalta. Eihän tietysti itse harjoitus ole sitä tai kukaan ei sano, että sen pitäisi olla sellaista, mutta jotenkin tällainen aura välillä ympäröi harjoitusta. Ehkä minulla oli tällainen tunnelma päällä helmikuussa kun viimeksi kirjoitin tätä blogia. Nyt kaikki tuntuu kuitenkin aika erilaiselta kuin silloin. Aika pian sen jälkeen, olisiko ollut jo seuraavana päivänä siitä, kun rikoin tietokoneeni virtajohdon, tänne ilmaantui henkilö, joka on vaikuttanut minuun paljon ja jonka kanssa minusta on tullut hyvin läheinen ja nyt pari viikkoa sitten tänne ilmaantui toinenkin henkilö, jolla tuntuu olevan minuun suuri vaikutus. Heidän myötään kaikki näyttää nyt varsin erilaiselta. Myös harjoitusmotivaationi on hyvä. Lisäksi vaikka joskus ottaisi päähän, niin tosiasiahan on se, että minä voin lähteä täällä koska tahansa, jos haluan, tyyliin päivän varoitusajalla. En kuitenkaan usko lähteäväni ainakaan ihan lähikuukausina, mutta koska täällä kaikki tuntuu voivan muuttua nopeasti, on vaikea sanoa, mitä tulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Nyt olen vain iloinen näistä uusista ihmisistä elämässäni ja kevään tulosta ja valon lisääntymisestä. Tuntuu, että nämä kaksi uutta ihmistä täällä ovat minulle jonkinlaisia katalysaattoreita, jotka nopeuttavat kaikkia sisäisiä prosessejani ja nostavat pintaan paljon tunteita. Välillä se on raskasta, mutta myös hyvä, koska tuntuu, että täällä ei ole enää harmaata (tai mielessäni ei ole enää niin harmaata) vaan hyvinkin moniväristä, enkä voi koskaan tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Haluan vielä sanoa kaikille tätä lukeville ystävilleni, että ajattelen usein teitä lämpimästi ja mietin, mitä teille kuuluu. Joistakin olen kuullut ja joistakin en. Välillä olen kovin hidas vastaamaan sähköposteihini, yhtä hidas kuin päivittämään tätä blogia, mutta on aina mieltä lämmittävää kuulla teistä ja olette ajatuksissani vaikka en aina saisikaan vastattua kovin nopeasti tai itse otettua yhteyttä. Joka tapauksessa halauksia teille kaikille!

Ja mitä sitten tapahtuikaan...

2008-02-04T22:46:00.000+02:00

Juuri äsken sattui jotain varsin huvittavaa, joten ajattelin kirjoittaa sen tänne. Tuossa alla olevassa kirjoituksessa kerroin olevani tällä hetkellä hieman addiktoitunut animesarjoihin ja tuntevani halua paeta niiden maailmaan. Noh, juuri äsken kävi sitten niin, että läppärini virtajohto lakkasi toimimasta. Läppärin akku taas on niin huono, ettei se pysy lainkaan päällä ilman virtajohtoa. Ja se, että olen rahdannut tänne oman läppärin on tehnyt mahdolliseksi sen, että olen voinut katsoa animea vapaa-aikoina itsekseni tai jumittaa pitkiäkin aikoja netissä tässä konttorihuoneessa, koska omalla koneella en ole varannut tietokoneaikaa muilta ihmisiltä. Netti kun on täällä käytettävissä vain tässä yhdessä huoneessa. Hetkellinen harhautumiseni harjoituksesta animen vuoksi tuntuu siis ratkeavan varsin yksinkertaisesesti. Olisin harmissani, jos en olisi niin huvittunut tästä yhteensattumasta. Se siitäkin pakoreitistä sitten. ;)

Aina joskus sitä elämässä ihmettelee omituisia yhteensattumia ja tässä on nyt taas yksi sellainen. Melko hupaisaa.

Juu...

2008-02-03T22:58:00.000+02:00

Niin, tätä blogiakin pitäisi varmaan joskus päivittää. Mitä pidempään on kirjoittamatta sitä korkeammaksi kasvaa kynnys. Olen pariin otteeseen alkanutkin kirjoittaa blogitekstiä ja sitten jossain puolessa välissä tai pitkäänkin kirjoitettuani on mieleeni noussut epämääräinen "plaah" ja olen jättänyt kirjoituksen sikseen. Myöhemmin niitä ei enää huvita jatkaa, koska mieli on jo toinen.

Joskus varmaankin jo pari kuukautta sitten (tai ei, tarkistin juuri että se oli 17.12.) sain sähköpostia, jossa minua pyydettiin kirjoittamaan jotakin tietoja tavallisesta päiväohjelmastamme, lomista, mitä teemme täällä vapaa-aikana jne. Vastaan nyt ensin näihin kysymyksiin, koska se on varmaan helpointa. Tavallisesti päivämme täällä alkaa herätyksellä kello 5.00. Sen jälkeen on noin 20 minuuttia aikaa raahautua zendoon, jossa istuminen (siis meditaatio, zazen) alkaa klo 5.25. Istumisen lopuksi on resitaatio, joka päättyy noin klo 7.15. Tämän jälkeen meillä on suunnilleen joka toinen päivä joogaa tai itse asiassa sitä ei kyllä nykyään voi kutsua joogaksi, koska joogamestarimme poistui paikalta, vaan kyseessä on jokin hämärä yhdistelmä kuntopiiriä, jumppaa, joogaa, itsepuolustuslajeja ja chi gongia. Vaikuttaa siltä, että nykyinen "joogamme" hieman hakee muotoaan. Niinä päivinä kun meillä ei ole tätä "joogaa" on suositeltavaa tehdä itse jotakin liikunnallista. (Eri asia sitten on tapahtuuko näin todella.) Aamupala on klo 8.10. (Jos sattuu olemaan aamupalantekovuorossa tämä aika resitaation jälkeen menee tietysti sen tekemiseen.) Klo 8.40 on työkokous, jossa zendon johtaja määrää, missä työpisteessä kukin minäkin päivänä työskentelee. Vaihtoehdot ovat keittiö, ulkotyöt, ompelu, taloudenhoito (yleensä lähinnä siivousta) tai remontti- ja kunnossapitotyöt. Kullakin työpisteellä on työnjohtaja ja he organisoivat sitten tarkemmin, mitä kukin heidän alaisenaan tekee. (Tosin tällä hetkellä meiltä puuttuu sekä ulkotyö- että kunnossapitovastaavat, koska aiemmat vastaavat ovat lähteneet eikä uusia ole vielä valittu heidän tilalleen.) Töiden aikana ainoastaan työtä koskeva puhuminen on sallittua. Klo 10.10 on teetauko ja 10.30 alkaa jälleen istuminen, joka kestää 50 minuuttia eli 11.20 asti. Istumisen jälkeen jatketaan töitä kunnes on lounasaika klo 12.30. Lounaan jälkeen kaikki tekevät yhdessä tiskit ja sen jälkeen on kahvitauko. Tauon jälkeen iltapäivän työkokous on suunnilleen klo 13.30 tai 13.40 aikoihin. Tässä vaiheessa siis työpiste saattaa muuttua, mutta aika usein jatketaan samoissa hommissa kuin ennen lounasta. Töitä tehdään vähän vaihtelevasti johonkin klo 15 tai 15.30 asti. Töiden jälkeen on puolen tunnin istuminen ja yleensä päivän vapaa alkaa klo 16.00.

Ohjelma jatkuu klo 18.00 iltapalalla. Jos on illallisentekovuorossa jää vapaa-aika vain tuntiin, koska jo klo 17 pitää alkaa valmistaa ruokaa. Tähän vapaa-aikaan pitää sitten tunkea kaikki tarpeellinen, kuten sähköposti, suihkussa käynti, mahdolliset päiväunet jne ja yleensä vapaa katoaakin vauhdilla. Iltapalan jälkeen kaksi henkilöä on yleensä tiskivuorossa. Illan istuminen alkaa klo 19.30 (ja jo klo 19.00 pitää tietokone olla suljettuna täällä konttorissa, missä nyt istun tätä kirjoittamassa.) Jos opettajat ovat paikalla saattaa iltaistumiseen kuulua dokusan (siis opettajan henkilökohtainen tapaaminen). Istuminen päättyy noin klo 21.15, jonka jälkeen ihmiset haahuilevat hetken ympäriinsä kaavuissaan odottamassa iltarituaalin alkamista klo 21.30. Se kestää kymmenisen minuuttia ja sen jälkeen on vapaata. Tosin tässä vaiheessa klo on melkein kymmenen ja kun herätys on kello 5 voi siitä sitten laskeskella, että kannattaisiko mennä ehkä nukkumaan vai viitsisikö varastaa itselleen lisää vapaa-aikaa väsymyksen kustannuksella. Urheimmat tietysti istuvat yazaa (yöajan vapaaehtoista istumista) zendossa epämääräisen pitkään.

Tällainen on tyypillinen päiväohjelmamme, joka toistuu viikosta toiseen. Meillä on kuitenkin myös vapaapäiviä. Sunnuntaina työjakson jälkeen alkaa vapaa, joka kestää tiistaiaamuun asti, jolloin herätyksen myötä palataan normaaliin ohjelmaan. Sunnuntai-iltaisin ja maanantaisin on myös television katselu sallittua. Samoin autoa voi lainata (kunhan maksaa matkoista) ja ajella vaikkapa johonkin läheiseen pikkukaupunkiin, jos sattuu haluamaan. Myös torstait ovat erityisiä, koska torstai on viikon ainoa päivä, jolloin lounaan jälkeen on tarjolla jälkiruokaa ja iltapäivällä ei ole muuta työjaksoa kuin tiskit. Torstaisinkin kuitenkin on iltaistuminen. Nyt ilmeisesti kesän alkuun asti torstaisin on myös nukkuma-aamu, mikä tarkoittaa sitä, että herätys on vasta 7.30 ja päivä alkaa suoraan aamupalalla.

Kerran kuukaudessa täällä on yleensä sesshin, johon tulee paljon ihmisiä vakiasukkaiden lisäksi. Enimmillään meitä on ollut täällä lähes 50 henkeä. Sesshinit kestävät joko neljä tai seitsemän päivää. Niiden aikana ei puhuminen ole sallittua kuin dokusanissa ja myös katsekontaktia muihin ihmisiin vältetään. Päiväohjelma on silloin hyvin tiukka. Herätys on klo 4 ja istumista on noin 10 tuntia päivässä ja siihen vielä päälle kaikki suositeltava vapaaehtoinen istuminen. Työtä sen sijaan on vain reilut pari tuntia päivästä.

Minulta kysyttiin myös lomista. Vuodessa lomia on epämääräinen määrä sen mukaan mitä opettajat päättävät. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vuodessa on noin kolme hieman pidempää lomaa. Kesäloma elokuussa on pitkin, jotakin kahden ja kolmen viikon väliltä. Sitten on joululoma (alle kaksi viikkoa muistaakseni) ja seuraava tiedossa oleva loma on huhtikuussa ja kestää noin viikon. Minulle kirjoittanut henkilö ihmetteli, että eikö täältä voi lähteä koska vain ns. omille lomille ja toki voi, mutta sitten vain maksusysteemi alkaa alusta. Täällä oleminenhan muuttuu koko ajan halvemmaksi ja vuoden jälkeen ilmaiseksi. Jos kuitenkin lähtee itsekseen omille lomilleen, joutuu palatessaan aloittamaan systeemin alusta (ainakin jos on asunut täällä alle vuoden) ja siihen ainakaan itselläni ei ole varaa. Niinpä olen kiinni tämän paikan virallisissa aikatauluissa.

Vaihtelua tähän paikkaan tuovat erityisesti alituisesti vaihtuvat ihmiset. Monet tulevat tänne muutamaksi päväksi tai viikoksi, mutta juuri nyt olemme saaneet tänne kaksi uutta ihmistä, jotka ovat täällä ilmeisesti pidempään tai ainakin ilman mitään etukäteen suunniteltuja aikatauluja. Sen sijaan paras täällä saamani ystävä ja ensimmäinen kämppäkaverini lähti pois vähän jouloman jälkeen, mikä on tietysti minun kannaltani vähän ikävää, koska me olimme erityisen läheisiä ja saatoimme jutella hyvin vapaasti kaikesta mahdollisesta. Jo viime angon aikana toinen minulle erityisen läheinen (tosin eri tavalla) ihminen lähti täältä pois ja heidän lähtönsä myötä koenkin ehkä viime aikoina vetäytyneeni hieman enemmän omiin oloihini, varsinkin kun minulla on nykyään oma huone, joka tekee vetäytymisen ylipäätään mahdolliseksi.

Minulta kysyttiin myös, että mitä täällä sitten oikein voi vapaa-aikana tehdä. Noh, täällä voi tietysti istua zendossa, nukkua, käydä kävelyllä, lukea (täällä on pieni kirjasto eli kirjahylly, josta voi lainata kirjoja), kirjoittaa sähköpostia (jos kone on vapaa), syödä, istua ruokasalissa juttelemassa jonkun kanssa tai sitten keksiä jotain muuta. Usein varsinkin uudet ihmiset ovat vapaapäivinä aika pihalla, kun yhtäkkiä tiukka aikataulutus vaihtuu täyteen vapaaseen ja kaikki vain tuntuvat katoavan jonnekin ja hiljaisuus laskeutuu. Itse olen viettänyt muutamat viime vapaapäivät aika eskapistisissa merkeissä tuijottamassa jotakin vanhoja animesarjoja läppärillä huoneessani. Minua ei siis ole paljon näkynyt ihmisten ilmoilla.

Mitähän minulle sitten oikein kuuluu? Öhhöö. Täytyy kyllä sanoa, että tuon viime angon loppupuolesta johonkin tähän asti ja varsinkin tammikuun alussa on itselläni ollut vähän vaikeampaa aikaa täällä ainakin jos vertaa siihen, miltä vielä viime kesäloman jälkeen tuntui. Sinänsä ulkoisissa olosuhteissa, ihmisissä eikä oikeastaan missään ole mitään erityistä valittamista, mutta jotenkin vain on ollut vähän raskasta. Ystävälläni oli varmasti aika samat fiilikset ja hän ratkaisi asian lähtemällä täältä kokonaan pois. Itse olen sinnitellyt pakenemalla animesarjojen maailmaan ja ajatellut, että eiköhän tämä tästä jossain vaiheessa taas käänny valoisammaksi ja niin oikeastaan on kääntynytkin. Silti huomaan pyöritteleväni enemmän ajatuksia mielessäni siitä, että jos palaisin Suomeen, niin mitäköhän haluaisin siellä sitten tehdä tai onko ylipäätään mitään, mitä erityisesti haluaisin tehdä. (Tällainen pyörittely on tietysti varsin epäzenhenkistä, joten siinä sivussa voi sitten kritisoida itseään siitä, että pyörittelee tällaisia keloja päässään ja sen jälkeen voi kritisoida itseään siitä, että kritisoi itseään. Eh.) Tammikuun sesshin oli kyllä taas sangen motivoiva ja niissä aina erityisesti pääsee harjoitukseen kiinni, vaikka ne samalla ovat fyysisesti ja henkisesti aika raskaita.

On ehkä vähän vaikea yrittää selittää, mikä tässä harjoituksessa on välillä raskasta tai miksi tuntuu raskaalta. Sitäpaitsi ehkä kyse ei edes ole tästä paikasta tai harjoituksesta vaan elämästä ylipäätään. Joskus se tuntuu hienolta ja merkitykselliseltä ja joskus ei oli sitten missä tahansa. No, jos yritän kuitenkin selittää, niin kuvitelkaa sellainen tilanne, jossa teidän täytyisi koko valveillaoloaikanne yrittää pysyä valppaana ja pitää mielenne tyhjänä, niin että koko sisäinen puhe, koko rakennelma siitä minästä, mikä ajattelette olevanne poistuu. Ajatelkaa elämää, jossa teidän harjoituksenne olisi tajuta tai oikeastaan joka hetki elää sen mukaan kuin minänne olisi suunnilleen yhtä todellinen kuin joku unihahmo tai sarjakuvasankari. Elämää, jossa te tarkkailette elämäänne vähän kuin jonkun uteliaan ulkopuolisen perspektiivistä ja yritätte olla ottamatta elämäänne mitenkään sen henkilökohtaisemmin kuin kenenkään muunkaan elämää tai ylipäätään mitään ympärillänne. Jos pystytte samaistumaan tähän, niin voitte ehkä ymmärtää, että tavanomaisesta perspektiivistä tämä merkitsee aikamoista paradigman muutosta. Yksilön elämässä se on varmasti suurempi muutos kuin mikään muu, siis yritys astua ulos oman pienen minänsä puitteista. Kuvitelkaa yrittävänne vapautua kaikista ajattelutottumuksistanne, mielipiteistänne, uskomuksistanne, ennakkokäsityksistä, toiveista, unelmista, peloista, no kaikesta siitä, minkä yleensä ajattelemme muodostavan elämämme keskiön, siis meidät itsemme yksilöinä. Varmasti aika helposti tulee mieleen, että tuonhan täytyy olla ylipäätään mahdotonta, mutta työhypoteesini on tällä hetkellä se, että kaikesta mahdottomuudestaan huolimatta se on mahdollista. Ainakin lukuisat ihmiset ovat kulkeneet sitä tietä, kuten mm. ihailemani Nisargadatta Maharaj, Ramana Maharishi ja tietysti kaikki todelliset zenmestarit. Kuvitelkaa tilanne, että samaan aikaan, kun te yritätte tätä, toisella tasolla kaikki on jo nyt täydellistä, eikä teidän tarvitse mennä mihinkään tai tulla miksikään vaan ainaostaan tajuta, mitä jo olette. Koska ideana on astua yksilöllisen mielen ulkopuolelle tai pikemminkin jättää se sikseen, on kaikki päämäärien asettaminen ja niihin pyrkiminen oikeastaan harhaa, koska kuka muu niitä voi asettaa kuin tuo samainen mieli, joka pitäisi jättää sikseen? Näin ollen jo se, että yritän kirjoittaa tästä on väistämättä täyttä höpöhöpöä ja se, että kehotan teitä kuvittelemaan jotain vasta höpöhöpöä onkin.

Hmmh, joka tapauksessa aina välillä olen hyvin motivoitunut tästä harjoituksesta, mutta toisinaan (tai aika useinkin) mieleni kapinoi vastaan ja alkaa jumittaa joissakin ajatuksissa ja asioissa tai vaikkapa haluissa. Niinpä olen viime aikoina puolihuvittuneena ja puoliepätoivoisena tarkkaillut minääni fantasioimassa elämästä, jonka viettäisin vain pelkästään katselemalla animesarjoja johonkin erakoituneena. On kuin kaikki muut halut olisivat kadonneet ja mieleni kehittelisi tätä yhtä melko irrationaalista ja eskapistista halua uusiin ulottuvuuksiin. Samaan aikaan tietysti tiedän, että jos nyt yritän olla yhtään rationaalinen, niin tuskinpa kovin pitkään olisin kovin tyytyväinen elämääni pelkästään animesarjoja katsellen. Puf. On kai niin, että haluaisin haluta jotain, mutta oikeastaan en halua juuri mitään ja sekin tuntuu jotenkin kiusalliselta, koska sitten helposti tulee sellainen fiilis, että on melkein sama onko elossa vai ei. Yritänpä kuvitella itselleni minkä tahansa tulevaisuuden tuntuu se minusta tällä hetkellä täysin merkityksettömältä ja epäkiinnostavalta. Enkä oikein tiedä sitäkään onko se hyvä tai paha. (Tietysti se ei ole kumpaakaan.) Jotta kuulostaisin vielä sekavammalta niin kai voisin yhtä hyvin kirjoittaa, että lähes mikä tahansa tulevaisuus tuntuu yhtä kiinnostavalta ja merkitykselliseltä. Äh, en siis tahdo sanoa, että kaikki olisi merkityksetöntä, koska yhtä lailla välillä koen voimakkaita merkityksellisyyden ja kauneuden tunteita. Jotenkin kuitenkin tuntuu siltä, että nuo tunteet eivät ole riippuvaisia siitä, mitä elämässäni tapahtuu kuin vain jossain määrin. Pikemminkin mieli vaan aaltoilee itsekseen niin kuin säätilat.

En oikein osaa arvioida kuinka ufoilta nämä juttuni ehkä tuntuvat joistakin lukijoista, vaikka kaippa tämän blogin lukijakunta on tässä vaiheessa jo aika valikoitunutta. Jos nyt yritän vielä sanoa jotenkin yksinkertaisesti, mistä tässä harjoituksessa on kyse, koska kyse ei ole vain jostakin hämäristä uskomuksista vaan jostakin aika konkreettisesta ja kokemuksellisesta. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että yrittää siirtää elämänsä painopisteen päänsä sisäisistä ajatuksista, jokaisen ajatuksen väliin jäävään tyhjään tilaan. Olemmehan me olemassa silloinkin kun emme ajattele mitään. Yleensä vain ajattelemme, että se mitä olemme, on ajatuksemme ja tunteemme ja niinpä jätämme kokonaan huomiotta (tai otamme täydellisenä itsestäänselvyytenä) sen, että ajatukset ja tunteet ilmenevät jollekin, joka on tietoinen niistä ajatuksista ja tunteista, jollekin joka näkee ja kuulee ja haistaa. Kuka on se, joka näkee unia ja kuvittelee unipersoonansa ja unimaailmansa todellisiksi? Unissa voimme ottaa toisia persoonia ja käyttäytyä aivan toisin kuin yleensä, vaihtaa sukupuolta, tehdä mitä tahansa. Onko mitään erityisiä perusteita sanoa, että se olen "minä", joka unissa toimin? Se, mitä pidämme minänämmehän nukkuu, emmekä unessa tiedä, että emme ole oma itsemme tai siis että herätessämme otamme taas yllemme toisen minän (ja maailman), jota silloin pidämme todellisempana kuin minäämme unissa. Yritän vain sanoa, että yksinkertaisesti vain tarkkailemalla itseään, voi alkaa kyseenalaistaa minänsä ja kaikkien sen ongelmien todellisuutta. Kaikessa on kyse vain siitä, että on tarkkaavainen ja hiljaa.

Mutta nyt olen kirjoittanut jo aivan liikaa kaikenlaista puuta heinää tänne ja unohtanut varmaan jo monta kertaa pointtini, kuten tavallista, joten on varmaan hyvä lopettaa.

PS. Animeinnostukseni alkaa vihdoin levitä myös mangan puolelle, kun ilahtuneena löysin huomattavasti jatkoa joillekin suosikkisarjoilleni, kuten nyrkkeilyanimesarja Hajime no Ippolle, go-sarja Hikaru no Golle ja ihmissuhdesarja Nanalle. Kaikenlaiseen mangaan voi tutustua täällä. (Lukeminen on muuten huomattavasti miellyttävämpää, jos asentaa itselleen esim. Firefoxin Adblock Plussan.)

Uusi Vuosi

2007-12-31T20:46:00.000+02:00

Istun täällä koneelle maha tupaten täynnä erinäisiä herkkuruokia, joita on kokattu koko päivä. Tunnelma on leppoisa ja klo 20.45 aloitamme erinäisten seremonioiden sarjan, joka päättyy jossain vaiheessa puolen yön jälkeen. Tämä lienee ensimmäinen uusi vuoteni ilman alkoholia (no on täälläkin tarjolla alkoholitonta kuoharia) sitten, öö, nuoruuteni. (Huomenna on varmaankin hieman eri meininki kuin viimeksi tähän samaan aikaan, krhm...) Erityisesti minua hilpeyttää tulossa oleva aaveiden karkotusseremonia, jossa n. 25 ihmistä kulkee ympäri taloa metelöiden. Vihdoinkin lomalla mukaani tarttuneelle huuliharpulle on jotakin käyttöä. Noin yleisesti ottaen pitää vielä sanoa, että minun on pitänyt päivittää tätä blogia monta kertaa, mutta en ole saanut aikaiseksi. Muutama päivä sitten päättyi toinen lomani Suomessa, mutta sen aikana sain käytettyä tietokonetta vain vanhempieni autotallissa ja sieltä kirjoittaminen on hieman epämukavaa. No, uusi vuosi, uudet kujeet. Tämän viimeisen lomani jälkeen on sellainen fiilis, että on kyllä ikävä kaikkia ystäviäni ja ylipäätään kaikkia erilaisia ihmisiä, joita minulla oli tapana tavata. Lomallani kävin mm. vanhalla thainyrkkeilysalillani ja minun tuli ikävä sinnekin linimentin ja kunnon vanhanaikaisen rääkkitreenin pariin. Toisin sanoen nyt eli näiden seitsemän täällä olemani kuukauden jälkeen en ole enää 100 % varma siitä, kuinka kauan täällä lopulta tulen viihtymään. Aiemmin ajattelin aina, että lukuisia vuosia, mutta enää en ole niin varma siitä. Nyt kaikki on ihan aidosti auki tulevaa vuotta ajatellen. Samaan aikaan täällä olo tuntuu kuitenkin loman jälkeen jotenkin erilaiselta ja tuoreelta. Joten katsotaan. Joka tapauksessa:

Mitä parhaimmat uuden vuoden toivotukset kaikille lukijoille!

Helpotus

2007-12-13T08:31:00.000+02:00

Ah, enää muutama päivä lomaan! Uskomatonta, miten tämä aika täällä kuluu. Tuntuu omituiselta, kun tämä paikka on pitkään ollut täynnä ihmisiä, mutta nyt he alkavat vähitellen kaikki kadota ja joulun jälkeen täällä elelee vakituisesti ehkä vain kahdeksan henkilöä. Täytyy sanoa, että aamupalan ja iltapalan teon kannalta se on kyllä helpotus. Huomasin eilen, että siinä on yllättävän iso ero, keittääkö teetä viisi vai 12 litraa. Viiden litran kanssa ei ole mitään ongelmia, mutta se, että saa 12 litraa vettä edes kiehumaan vie yllättävän paljon aikaa.

Haluan vielä mainita tuosta edellisestä kirjoittamastani aiheesta eli saamastani kritiikistä jotakin. Sen seurauksena, koska tunsin oloni asian suhteen kaiken tuon jälkeen aika sekavaksi ja surulliseksi, päätin kirjoittaa asiasta opettajille. Saamani vastaus oli aivan suloinen. He eivät näe blogiani ongelmana, eivätkä koe, että se, mitä olin tänne dokusanista kirjoittanut olisi rikkonut dokusansalaisuutta. Suomeahan he eivät tietysti ymmärrä, mutta kuvailin yksityiskohtaisesti sen, mitä olin maininnut dokusanista. Vastauksen olennainen sisältö oli se, että heille on tärkeintä se, että olen vakavissani itse harjoituksen suhteen ja he luottavat siihen, että kykenen itse arvioimaan sen, mitä blogiin kannattaa kirjoittaa. Keskustelin kesällä paljon tästä blogiasiasta toisen opettajan kanssa ja olin aivan oikein ymmärtänyt sen, miksi hän kirjoittamisesta varoitti. Hänen ainoa huolensa oli se, että jos jatkuvasti analysoi kirjoittamalla kaikkea, mitä tapahtuu, voi sisäisestä puheesta irti pääseminen tulla entistä vaikeammaksi. Tämä ei koske mitenkään erityisesti juuri blogikirjoittamista vaan kaikkea sellaista toimintaa, joka käynnistää erinäiset intellektuaaliset kelat päässämme oli kyse sitten sähköpostin, päiväkirjan tai blogin kirjoittamisesta, ylenmääräisestä lukemisesta tai puhumisesta. Ei ole niin, että näissä missään olisi sinänsä mitään pahaa, mutta jossakin vaiheessa harjoitusta, ainakin alkuvaiheessa, voi olla tarpeen hieman rajoittaa tällaista toimintaa ihan vain oman harjoituksensa helpottamiseksi. Näin olen myös yrittänyt tehdä ja se on myös yksi syy, miksi tämä blogi on päivittynyt niin harvoin täällä ollessani. (Toinen on tietysti vapaa-ajan puute.) Mitä sitten tulee egoon, niin heidän näkemyksensä oli se, että jossain muodossa se on läsnä kaikessa mitä teemme, mutta harjoituksen kautta sen läpi voi oppia näkemään, eikä minun pitäisi huolehtia asiasta. Jos sitten joillakin yksittäisillä ihmisillä on ongelma sen kanssa, että kirjoitan täältä blogia, on se asia, mikä minun ja näiden ihmisten täytyy koittaa selvittää keskenämme, jos se tuntuu tarpeelliselta. Lisäksi sain kehuja kuvablogini kuvista. ;)

Täytyy sanoa, että sen jälkeen kun olin saanut niskaani saavillisen negatiivista kritiikkiä, tuntui tuo opettajien ystävällinen ja suvaitsevainen palaute hyvin helpottavalta. Ainahan on niin, että kaikki ihmiset eivät pidä jostakin toiminnasta ja samaan aikaan toiset pitävät. Niinpä eräältä toiselta zenharjoittajalta olen saanut vain positiivista palautetta tästä kirjoittamisesta ja ainoa kritiikin aihe on ollut se, että en ole kirjoittanut useammin. Koska ihmisillä nyt on tästäkin asiasta täysin ristiriitaisia mielipiteitä, tuntuu minusta ehdottomasti parhaalta se, että seuraan sitä, mikä minusta tuntuu oikealta ja yritän ennen kaikkea olla rehellinen itselleni. Samaan aikaan toivon, että jos joku lukija kokee, että tämä blogi jatkuvasti herättää heissä ärtymystä ja negatiivisia fiiliksiä, he jättäisivät lukemisen sikseen. En usko, että tämä blogi tulee sisältämään mitään järisyttäviä paljastuksia tästä paikasta ja kaikki se, mitä täällä pohdin zeniin, elämään tai yhtään mihinkään liittyen edustaa vain subjektiisia juuri siinä hetkessä kirjoitettuja ajatuksiani ja tuntemuksiani, eikä mitään suurta totuutta. Toisena hetkenä voin jo itsekin olla jotain aivan muuta mieltä.

Negatiivinen kritiikki asettaa kyllä oman harjoituksen koetukselle siinä mielessä, että siinä näkee aika selvästi, kuinka mieli alkaa jumittaa toisten sanoissa ja tuomitsemisessa ja käy tapahtumia läpi kuin jossain luupissa uudestaan ja uudestaan. Tätä kun siinä sitten katselee voi alkaa tuntea olonsa aika turhautuneeksi. Samaan aikaan jollain tasolla tajuan, että tässäkin on kyse vain ajatuksista, mielipiteistä ja tunteista, joita ilmaistiin tietyllä hetkellä ja jotka nyt elävät vain minun muistissani. Ei siis ole niin, että ajatukset ja mielipiteet olisivat mitään todella olemassaolovia könttejä, jotka olisivat koko ajan säilössä jossain ja siinä mielessä todella olemassa olevia. Ne ovat vain jotakin, joka ilmenee jonakin hetkenä ja katoaa sitten omaan olemattomuuteensa. Eihän meillä ole mielipidettä, jos emme ajattele sitä. ;) Eikä kukaan tuomitse minua juuri nyt, jos en itse tee sitä pyörittämällä mielessäni jotakin mennyttä tapahtumaa. Tietysti joku ihminen jossain saattaa ajatella minusta jotain negatiivista juuri nyt, mutta se ei ole osa minun todellisuuttani ja tietoisuuteni sisältöä tässä hetkessä, eikä siksi myöskään ole sellainen asia, josta minun olisi mitään mieltä huolehtia tai jota minun olisi syytä millään tavalla ajatella tai spekuloida. Hmm, jos näitä ajatuksia pystyisi oikeasti täysin toteuttamaan käytännön tasolla, niin murheiden määrä kyllä pienenisi radikaalisti. Useinhan on niin, että ikävä tapahtuma kestää vain hetken, mutta itse pidennämme kärsimystämme ihan toisiin mittasuhteisiin, koska emme osaa päästää tapahtumasta irti sen myötä kun se on kadonnut. Yksi zenharjoituksen tarkoitus onkin kultivoida tällaista kykyä päästää irti tapahtumista, ajatuksista ja tunteista joka hetki, niin että emme jumitu menneeseen emmekä tulevaan vaan pystymme olemaan täysin läsnä siinä, mitä meille juuri nyt ilmenee. No, omalta osaltani ainakin vaatii vielä paljon harjoitusta päästä tähän pisteeseen, mutta askel kerrallaan vain...

Läsnäolevaa päivän jatkoa kaikille! :)

Kritiikkiä ja itsekritiikkiä

2007-12-09T01:29:00.000+02:00

Hieman yllättäen päivitän tätä blogia nyt vihdoin. Sesshin loppui tänään, joten olen itse asiassa varsin väsynyt, mutta jotenkin en osaa mennä nukkumaankaan. Eräs zenharjoittaja esitti minulle kritiikkiä blogistani tänään ja koin aika surullisena, että taas olen onnistunut loukkaamaan joidenkin tunteita kirjoittamisellani. Tämän seurauksena poistin aiemmista postauksistani ne ylimalkaiset maininnat mitä olin täällä viikon oltuani kirjoittanut dokusania koskien. Kuvittelin kirjoittavani niin yleisellä tasolla, ettei se häiritsisi ketään, mutta olin väärässä. Toisaalta sain myös kritiikkiä blogin kirjoittamisesta ylipäätään, siis siitä, kuinka tämä on ihmisille sellainen egon jatke ja exhibitionismia. En nyt oikeastaan jaksa kirjoittaa tähän mitään suurta puolustuspuhetta, koska olen muistaakseni niitä kirjoittanut jo joskus aiemmin tämän blogin historiassa (kaivoin arkistosta esiin mm. tämän). Ovathan nämä kuitenkin niitä tavallisimpia syytöksiä, mitä blogien kirjoittajat jossain vaiheessa saavat osakseen. Lisäksi onhan tuossa myös osa totuutta, toki blogi voi olla myös egon jatke ja oman minän pönkittämistä, omien mielipiteiden ja oikeassa olemisen todistamista ja esiin tuomista ja näin varmaan on kaikessa ihmisten toiminnassa niin kauan kuin heillä tuo ego on mukana kuvioissa ja sehän tunnetusti on aika sitkeä seuralainen. ;) Kuitenkin se on vain osatotuus ja ainakin itse koen ja olen saanut sellaista palautetta, että tästä blogista on ollut ihmisille myös apua ja tukea ja sen kautta olen myös tutustunut hienoihin ihmisiin ja solminut ystävyyssuhteita. Lopulta on kuitenkin niin, että jos joku haluaa tuomita minut siksi, että kirjoitan tätä blogia, varsinkin täältä, niin mitäpä minä sille voin. Tuomitseminen ja leimaaminen on niin helppoa ja teemme sitä eri tavoin koko ajan sekä toisten että itsemme suhteen (enkä minä siis ole mitenkään tämän ulkopuolella). Tätäkin olen pohtinut aiemmin. Ehkä täällä kuitenkin oppii vähitellen yhä enemmän päästämään irti (ainakin niin toivon) taipumuksesta muodostaa kovin voimakkaita käsityksiä toisista ihmisistä tai itsestäänkään tai vaikka niitä muodostaisikin tajuaa selvemmin, että ne ovat vain ajatuksia, siis häilyviä kuvitelmia ilman mitään erityisen suurta todellisuuspohjaa.

Marraskuun lopussa minulle tuli täyteen puoli vuotta täällä vietettyä aikaa. Ehkä kuvaavinta mitä tästä voin sanoa on se, että tämä on kuin elokuva "Päiväni murmelina", jossa sama päivä alkaa alusta yhä uudelleen ja uudelleen erilaisin pienin variaatioin. Tunteet täällä ovat samanlaisia kuin muuallakin siis on ylämäkiä ja alamäkiä. Välillä on vaikeaa ja sitten taas kevyttä ja helppoa. Välillä on mieleeni tullut kaikenlaista, mitä tästä voisi kirjoittaa, mutta juuri nyt pääni on melko tyhjä. Ehkä rankinta täällä on se, kuinka tietoiseksi tulee omista itsekkäistä reaktiomalleistaan ja ajatuksistaan. Välillä voi olla päiviä, jolloin kokee mielensä olevan hyvin kirkas ja rauhallinen ja sitten yhtäkkiä tapahtuu jokin pikku juttu, joka nostaa pintaan vanhat naurettavat ja pikkumaiset reaktiomallit. Siinäpä niitä sitten voi katsoa ja tajuta, että hei tässä pisteessä sitä ollaan edelleen. Eipä kai sitä jaksaisi, jos ei osaisi samaan aikaan nauraa itselleen ja omille puutteellisuuksilleen.

Puhuin äsken hieman lisää blogiani kritisoineen henkilön kanssa ja kävi ilmi, että hän oli jotenkin kokenut, että asetan kirjoituksissani itseni toisten yläpuolelle ja kommentoin asioita ikäänkuin jostain korkeammasta perspektiivistä niin kuin tietäisin paremmin kuin muut, miten asiat ovat ja sieltä sitten jakaisin viisauttani muille. Hän mainitsi esim. tuon edellisen parin kuukauden takaisen kirjoitukseni, joka on vielä otsikoitu sanalla "Elämä". Näistä otsikoistani minun pitää vain sanoa se, että yleensä ne ovat varsin huonosti harkittuja ja kun en muutakaan keksi saatan sitten laittaa jotain noin ylimalkaista siihen. Ei tarkoitukseni ainakaan ole viestittää sillä, että hei tässä on teille tämä totuus elämästä tai jotain vastaavaa. Huokaus. Tämä blogi on kyllä vaikea laji, kun aina onnistuu loukkaamaan ja ärsyttämään jotakin silloinkin kun toivoisi tekevänsä jotain ihan muuta. En sitten tiedä... Tietysti tämä kritiikki laittaa miettimään sitä, onko siinä jotain perää tai ainakin yritän miettiä sitä rehellisesti, eihän muuten koko tässä harjoituksessani olisi mitään järkeä. Luulen kuitenkin, että ne kaikki tavat miten saattaa mielipiteissään ja asenteissaan jollain tasolla asettaa itsensä toisten yläpuolelle ovat niin hienovaraisia ja moninaisia, etten tiedä, pystyykö niitä aina edes huomaamaan. Ymmärrän kyllä, että ehkä joistakin kirjoituksistani voi saada sellaisen kuvan, kun välillä kirjoitan jossain sellaisessa paatoksellisessa innostuksessa ja tunteenpuuskassa. No, oli miten oli, en minä ole mikään pyhimys vaan monella tapaa pahvipäinen ihminen kaikkine puutteellisuuksineen. Yritän tässä kuitenkin tehdä asialle jotain, että ehkä joskus pystyisin olemaan vähän hyödyllisempi toisille ja ehkä yhä vähenevässä määrin laittamaan itseäni kenenkään toisen yläpuolelle. Hmm, voihan se tietysti olla, että jo nämä tavoitteeni kuulostavat jonkun korvaan itsensä ylentämiseltä tai sitten se, että asian sanoo (kirjoittaa) ääneen. No, ehkä tämän voi tulkita niin, että halusin vain itsekkäästi tehdä sitä, mikä tuntui minusta merkityksellisimmältä ja se puolestaan on se, että oppisi tulemaan vähemmän itsekkääksi ja kyvykkäämmäksi välittämään toisista. Blogi taas oli olemassa jo ennen näitä projekteja ja se on kulkenut vain siinä mukana apuna ajatusten hahmottamisessa. Ajatusten ja ideoiden, joista nykyisin pitää enimmäkseen irrottautua. ;) Taidan kyllä kohta sotkeutua näihin lauseisiin. En tiedä enää itsekään, mitä tässä höpisen. Joka tapauksessa tämä kritiikki oli hyvä muistus siitä, kuinka monella eri tavoin ihmiset voivat näitä blogitekstejä lukea ja tulkita ja jos siinä nyt sitten vähän ego kolisee, niin hyvähän se vain on. Mikä sitten on totuus tämän kaiken takana minusta ja bloggaamisesta ja elämästä ja ylipäätään mistään, niin ei minulla kyllä ole mitään hajua. Ei sitä varmaan olekaan. ;)

PS. Tiedän, että minulla on joitakin vastaamattomia kommentteja odottamassa ja yritän vastata tässä parin päivän sisällä niihin.

Elämä

2007-10-08T10:14:00.000+03:00

Katselimme eilen täällä ruotsalaisen elokuvan Så som i Himmelen. Se oli äärimmäisen kaunis ja jälleen kerran hyvyyteen ja rakkauteen motivoiva. Minä aina kirjoittelen nykyisin tällaisista teemoista kuin hyvyys, kauneus ja rakkaus. Olen täysin vakuuttunut siitä, että niissä ei ole mitään naiivia vaan pikemminkin ne ovat todempia ja tärkeämpiä asioita kuin mikään muu. Ne ovat myös asioita, jotka tekevät elämän merkitykselliseksi ja vetävät meidät pois sulkeutuneisuudesta omaan itseemme ja omiin pieniin murheisiimme. Silloinkin kun koemme, että kaikki on huonosti, on kuitenkin olemassa ylimaallisen kaunista musiikkia, taivas kaikkine väreineen ja puita ja on olemassa ystävällisiä ja hyväntahtoisia ihmisiä. On asioita, joita kukaan ei voi viedä meiltä pois, jos vain pystymme edes hetkeksi kohottamaan katseemme. Ja silloin kun olemme sulkeutuneet omaan suruumme emme ehkä huomaa, että toisetkin itkevät vieressämme ja kaikki käyvät lävitse samoja suruja ja voimme aina tehdä jotakin pientä heidän hyväkseen. Ehkäpä silloin omakin surumme edes hetkeksi kevenee. Luulen, että ihmisten on vaikeaa nykyisin uskoa, että he voisivat todella muuttaa elämänsä heijastamaan hyvyyttä, kauneutta ja rakkautta, mutta se on mahdollista. Jokaisessa hetkessä voimme tehdä valinnan näiden asioiden puolesta ja vähitellen elämämme muuttuu, ajatuksemme ja tunteemme muuttuvat, toimintamme muuttuu, kaikki muuttuu. Ei siinä ole mitään ihmeellistä. Se on mahdollista meille kaikille.

Ja tähän loppuun kaikki voivat hymyillä julistuksellisuudelleni. Ainakin minä hymyilen. ;)

Elämää täällä jossain

2007-10-01T13:15:00.001+03:00

Nyt ajattelin pitkästä aikaa kirjoittaa tätä blogia. Kenties viimeisen postaukseni kommentteihin vastaaminen hieman aktivoi tätä ajatusta. Nyt on maanantai, toiseksi viimeinen lomapäivä (viikon päästä on toinen) ennen seuraavan sesshinin ja angon alkamista. Ango on noin viisi viikkoa kestävä intensiivisemmän harjoittamisen jakso, jolloin heräämme hieman aikaisemmin, noin 4.45 luullakseni ja päiväohjelmaan kuuluu tavallista (noin neljää ja puolta tuntia) enemmän meditaatiota, mutta toisaalta vähemmän työtä (tavallisesti työtä on noin viisi tuntia päivässä) ja enemmän vapaa-aikaa. Lisääntyneen vapaa-ajan vastapainoksi vapaapäiviä ei sitten ole ollenkaan, kunnes ango (jaa-a, pitäisiköhän tämä kirjoittaa isolla?) joskus joulukuun alussa loppuu. Sen jälkeen on kuitenkin heti luvassa Rohatsu-sesshin, jota pidetään vuoden rankimpana sesshininä. Sitä vietetään Buddhan valaistumisen kunniaksi. Alustavien tietojen mukaan joululoma on suunnilleen 17-28.12. ja uudeksi vuodeksi palaamme tänne tekemään jotakin hämäriä seremonioita. Hmm... Kuulin huhuja, että täällä tehdään joskus joulukuussa tai viimeistään ennen uutta vuotta jonkinlainen aaveidenkarkoitusseremonia (onko tämä yhdyssana?) tai joku vastaava. Mitäköhän siitä pitäisi ajatella? Ei varmaan mitään, kun zenistä on kyse.

Aaveista puheenollen sanotaan nyt ensiksi, että minulla ei ole mitään mielipidettä tähänkään asiaan agnostikko kun olen, noin niin kuin lähinnä, jos joku pitää olla. Joka tapauksessa täällä zenluostarissa kuulemma kummittelee tai ainakin on kummitellut. Viime juhannuksena kuulin useita kummitustarinoita ja silminnäkijähavaintoja tämän paikan kummituksista. Siis useat eri ihmiset, ainakin kolme tai neljä eri ihmistä on nähnyt tai kuullut täällä aaveita. Itse en kyllä ole nähnyt tai kuullut täällä mitään epäilyttävää, korkeintaan hiiret ja linnut joskus rapistelevat jossain tai joku kuorsaa, mutta toiset tuntuvat olevan täysin vakuuttuneita havainnoistaan. Tuntuu kuitenkin siltä, että tämän paikan mahdollinen aavepopulaatio on viime vuosina rauhoittunut. Ainakin tarinat tuntuvat olevan muutaman vuoden takaisia.

Muutama päivä sitten täällä oli seremonia Myanmarin/Burman auttamiseksi. Se olikin ensimmäinen vastaava seremonia, johon olen täällä osallistunut. Tarkoitus oli suunnata apua konfliktin kaikille osapuolille. Buddhalaiset munkithan ovat olleet tilanteessa varsin aktiivisia sekä mielenosoitusten alkuunpanijoina että kärsijöinä. Täällä eletään keskimäärin aikamoisessa uutispimennossa ja sen vuoksi en ollutkaan kuullut tapahtumista mitään ennen kuin sain Veloenalta tekstiviestin, jossa kehotettiin punaisten vaatteiden pitämiseen. Hieman myöhemmin sitten zendon johtajamme kertoi tilanteesta meille ja siitä, että järjestämme tällaisen tukiseremonian. Tällaiset asiat jysähtävät täällä varsin voimakkaasti tunnetasolla ja niinpä koko päivä tuntui hyvin raskaalta ja surulliselta.

Hmm, tarkoitukseni oli aikaisemmin kirjoittaa siitä, miltä tuntui olla Suomessa lomalla elokuussa, mutta nyt on kohta jo lokakuu tai itse asiassa nythän on jo lokakuu. ;) Muistan ainakin sen, että useat eri ihmiset sanoivat minun vaikuttavan levolliselta ja hyvinvoivalta. He tuntuivat havaitsevan minussa jonkinlaisen muutoksen. Itsehän sitä on tietysti vaikea sanoa tai nähdä niin selvästi. Minä puolestani huomasin ehkä selvemmenin sen, kuinka levottomia osa ihmisistä näytti olevan. Kun harjoittelee kaikki päivät läsnäoloa, pistää aika tavalla silmään, jos on sellaisen ihmisen seurassa, joka ei lainkaan ole läsnä. Ei niin, että siinä olisi mitään pahaa, mutta se vain näyttää vähän surulliselta, kuinka ihmiset ovat jotenkin hajonneina yhtä aikaa niin moneen suuntaan, kun heidän ajatuksensa ja huolensa vetävät heidät johonkin pois siitä, missä he ovat. Toinen asia mikä pisti silmään tai pikemminkin korvaan oli se, että ihmisillä on tapa täyttää tila jollakin taustamusiikilla, joka kaiken tämän hiljaisuuden jälkeen tuntui välillä suorastaan häiritsevältä. Välillä kyse oli vain radiosta, josta tuli jotain ei edes sen päälle laittajan mielestä hyvää musiikkia ja välillä taas kyse oli erikseen valikoiduista kappaleista, joiden tarkoitus oli ilmeisesti muuttaa tilan tunnelma tietynlaiseksi. Ei minua häirinnyt normaali biletaustamusiikki tai sellainen, mutta jos keskustelen kahden kesken jonkun ihmisen kanssa tai olen menossa nukkumaan tai teen vaikka tiskejä, tuntui kummalliselta, että taustalla soi jotain. Ihan kuin sekin olisi vienyt jotain osittain pois läsnäolosta tai ihan kuin se tunnelma, joka oli ilman musiikkia ei olisi ollut hyvä tai että olisi jokin syy muuttaa tunnelmaa enemmän johonkin toiseen suuntaan. Ihan kuin tietty tunnelma olisi tavoiteltavampi kuin jokin toinen... Tämä suhteen muuttuminen taustamusiikkiin oli siinä mielessä kiintoisaa, että aikaisemmin ennen tänne tuloa tein itsekin aina niin, että taustalla soi jotain tai että halusin musiikkilla vaikuttaa tunnelmaan. Nyt tuntuu siltä, että siihen ei ole tarvetta. Itse musiikkia vastaan minulla ei ole mitään, päin vastoin. Aloitin Suomen vierailuni Salosta ja tuntui aivan älyttömän hienolta istuskella aurinkoisten rappusten portailla ja kuulla Coldplayta eteisestä. Se oli niin kaunista. Lomani aikana kiertelin myös Myrskyluodon eli Kitaristin kanssa kaupoissa etsimässä itselleni mp3-soitinta ja myöhemmin törmäsin Marta Sebastyenin aivan uskomattoman kauniiseen musiikkiin. Hänhän laulaa elokuvassa Englantilainen potilas. Erityisesti ihastuin kappaleeseen Harom Arva. Vietin epätodellisen kauniita hetkiä kuunnellen tätä musiikkia bussissa matkalla Jalasjärvelle katsellen samalla taivasta ja pilviä. Tässä Cold, Silver or Love.

Toinen asia, mikä lomallani täytti minut kiitollisuudella oli kaikki ihanat ystäväni. Koin olevani äärimmäisen etuoikeutettu tuntiessani heidät kaikki ja sen ystävällisyyden edessä, mitä sain heiltä osakseni jälleen kerran. Ihmiset tulivat tapaamaan minua, törmäsin heihin sattumalta kaduilla, Vii tarjosi asuntonsa käyttööni Helsingissä ollessaan itse sieltä poissa, toinen ystäväni kiikutti minulle kahvinkeittimensä, minulle tarjottiin aterioita, viiniä, seuraa, apua, musiikkia, kaikkea mahdollista. Joonas oli ladannut minulle animesarjoja ja vanhempanikin olivat ystävällisempiä ja rauhallisempia kuin olin osannut toivoa. Pari päivää ennen lähtöäni ollessani matkalla Tampereelta takaisin Helsinkiin yksi tapaamani ystävä vielä soitti minulle tarkoituksenaan pelkästään kehua minua ja kertoa, kuinka paljon minusta pitää, niin että itkeskelin siinä sitten autossa kuunnellessani hänen käsittämättömän ystävällisiä sanojaan. Koko parin viikon lomani oli täynnä eri ihmisten tapaamisia ja hyvin erilaista aikaa täällä oloon verrattuna. Oli hyvä olla Suomessa, mutta silti minulla ei ollut epäilystäkään siitä, että tänne palaaminen oli myös tärkeää.

Astuessani jälleen sisään tähän taloon huomasin unohtaneeni tämän tuoksun täällä, suitsukkeen tuoksun, joita täällä aina poltetaan. Ensimmäisenä iltana meillä oli jo iltaistuminen ja huomasin unohtaneeni myös sen, miltä hiljaisuus tuntui ja kuinka hienoa on istua hiljaisuudessa. Syvä hiljaisuus kaikkien tapahtumien vastapainoksi. Voisin oikeastaan sanoa, että lomani Suomessa motivoi minua ponnistelemaan kovemmin täällä voidakseni ehkä joskus jollakin tavalla antaa ihmisille jotakin takaisin kaikesta siitä hyvästä, mitä itse olen saanut. Tunsin oloni varsin selkeäksi sen suhteen, mitä minun on tehtävä ja mihin suuntaan mentävä.

Nyt olen jo taas tottunut elämään täällä ja arkirytmeihimme. Jokainen päivä on erilainen ja nostaa esiin erilaisia tunteita. Jokainen päivä ja jokainen hetki on ponnistelua voidakseni olla enemmän läsnä siinä, missä olen jo tehdäkseni täydellä keskittymisellä sen mitä teen ja voidakseni oppia antamaan niin, että koko ajatus antamisesta unohtuu. Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että työllä ja vapaa-ajalla ei ole oikeastaan mitään oleellista eroa ja luulen, että nautin nykyisin enemmän kaikenlaisesta työn teosta ja siitä, että voin tehdä jotain hyödyllistä. Niinpä olen alkanut välillä tehdä töitä myös vapaa-aikanani ihan huvikseni ja harrastusmielessä, kun se on tuntunut kivalta. Jo ollessani Suomessa ennen tänne lähtöäni koin, että haluan työskennellä sellaisen asian parissa, että opin antamaan toisille ajattelematta, että asioiden pitää mennä jollain lailla tasan tai että minun pitää saada jotakin takaisin siitä, mitä teen. Muistan, että lapsuudessani minä ja veljeni olimme hyvin tarkkoja siitä, että kaikki menee tasan ja molemmat saavat yhtä paljon tai että kumpikaan ei joudu tekemään enemmän jotain ikävää työtä kuin toinen. Kaikki tällainen laskeminen ja tasaaminen on ollut sellainen asia, mistä olen halunnut päästä kokonaan eroon. Nyt minusta tuntuu, että olen edistynyt tässä asiassa. Yritän yhä enemmän sisäistää sen, että kaikki mitä teen on kaikkien hyväksi ja että mikään mitä omistan ei ole minulle vaan kaikille. Ajattelen näin, koska se nyt vain tuntuu hyvältä ja merkitykselliseltä tavalta ajatella ja koska huomaan olevani sitä tyytyväisempi, mitä enemmän luovun ajatuksesta siitä, että minun pitäisi haalia jotain asioita ja etuja itselleni. Ehkä tämä on yhdenlaista irrottautumista takertumisesta.

Viimeiset pari päivää olen myös ihmetellyt sellaista kokemuksellisfilosofista asiaa, että mistä kaikki oikeastaan tulee. Onhan nimittäin niin, että juuri muistimme kautta koemme, että meillä on minä ja elämme tietynlaisessa jatkumossa menneestä tulevaan. Nyt jos kuitenkin pudotetaan muisti pois ja ollaan vain tässä ja nyt, niin se tuntuu aika ihmeelliseltä. Koska minä olen vain nyt, on kuin kaikki syntyisi tyhjästä. Mennyttä ja tulevaahan ei ole kokemuksellisesti muualla kuin muistissa ja koen läsnäolon nyt ja jollain tavalla tämän ajatuksen sisäistäminen on saanut minut viime päivinä kokemaan ihmetystä siitä, että mistä kaikki oikein tulee ja kuinka kaikki voi olla olemassa. Siis emmehän me koskaan koe mennyttä ja tulevaa vaan aina vain tämän hetken, joten on kuin se tulisi jostain ei mistään. Hmm, en tiedä osaanko selittää tätä, koska kyse on enemmänkin tunteesta kuin ajatuksesta. Joka tapauksessa luulen, että avain minättömään olemiseen on juuri jossain siinä pisteessä, missä kaikki syntyy ihmeellisesti kuin tyhjästä. Pitää vain päästä tottumuksestamme jäsentää kaikki aikaperspektiivistä muistin kautta. Heh, kaikenlaista sitä voikin ihminen elämässään päätyä tekemään. ;)

7 faktaa?

2007-07-23T12:26:00.000+03:00

Voisiko olla mitään omituisempaa, kuin joutua haastetuksi 7 faktaa minusta -meemiin zenluostarissa? Kiitokset Huihaille. Varoitukseksi sanottakoon, että olen kuitenkin melko huono meemivastailija. Viimeksi taisin siirtää Joonakselle kaikki vastaamattomat meemini. Sen jälkeen onkin ollut aika hiljaista tällä meemirintamalla. ;)

Tämä meemi lienee kuitenkin hyvä keino saada tänne kirjoitettua edes jotain. Tämä on lisäksi viimeinen kerta kuin kirjoitan täältä ennen paluutani Suomeen tuossa 10.8. Lisäksi ilmoitan, että tulen takaisin vain reiluksi pariksi viikoksi ja sen jälkeen palaan tänne jatkamaan tätä zenkoulutustani määräämättömän pitkäksi ajaksi. Olen tyhjentänyt tulevaisuuteni kaikista suunnitelmmista, joten siellä ei nyt näy mitään. Se on melko vapauttavaa. Suosittelen muillekin. ;)

Seitsemän faktaa minusta, hmm, krhm, tämä käy hieman vaikeaksi.

1. En ole lainkaan varma, onko minää varsinaisesti olemassakaan, joten näin ollen ei voi olla myöskään minään liittyviä faktoja.

2. Jos jokin minä on olemassa, se on vain nykyhetkessä. Nykyhetki on kuitenkin äärettömän pieni, joten käytännössä minä on muistin varaan perustuva epätosi konstruktio.

3. Olen aloittanut kahvin juonnin uudelleen pidettyäni siitä kuukauden tauon. Toisaalta jos viittaan kohtiin 1 ja 2 on kyseenalaista, olenko todella aloittanut kahvin juonnin uudelleen. Kenties kahvin juontia vain tapahtui jossain ajan ja paikan pisteessä tai sitten ei. ;)

4. Täällä olevalla kissalla on tapana kerätä itseensä punkkeja, joiden poistamiseen viereisellä seinällä roikkuu punkkipihdit tai oikeastaan punkkilenkki. (Tämä ei nyt välttämättä ollut perinteisesti minua koskeva fakta, mutta jos ajatellaan minään kuuluvan koko tietoisuuden sisällön, niin silloin myös kissa ja punkkipihdit koskevat minää. Luulen, että kissan, punkkipihtien ja minän erottamiseen ei ole mitään erityisen hyvää syytä. Tosin en sanoisi tätä faktaksi.)

5. Minulla on nykyään hyvin lyhyet hiukset tai siis tällä kehollani, mutta en tosiaan osaa sanoa, onko se enempää minä kuin kissa ja punkkipihdit, joten en tiedä, onko tämä kovin olennaista informaatiota.

6. Kenties kaiken jatkuva muuttuminen ja se, että mikään ei muutu ovat sama asia. En tosin voi sanoa tätäkään faktaksi. Minulla on pikemminkin sellainen aavistus, mutta koska koko minä on asetettu kyseenalaiseksi, on tämä lause aika pöhkö.

7. Huh, jotenkin olen selviytynyt tähän kohtaan seitsemän, vaikka voitte huomata, että tämä on melko mahdoton tehtävä minulle. Hmm, minusta on kummallista, että ihmiset uskovat kyseenalaistamatta maailmansa ja elämänsä olevan vakavia, todella olemassa olevia ja kaiken huolen ja vaivan arvoisia. On myös kummallista, että länsimainen tiede ei ole selvittänyt minättömän olemassaolon rakennetta juuri lainkaan. Voisiko tämä johtua kenties länsimaisen kulttuurin rakkaudesta minää kohtaan? On ollut hyvin kiinnostavaa löytää tämä buddhalaisuudessa hyvin tunnettu mahdollisuus, että olemassaolo on mahdollista myös ilman minää ja sisäisen ja ulkopuolisen maailman rajaamista kahteen eri osaan. Luulen, että rakastamisessa on kyse juuri siitä, että käsitys minästä ja toisista erillisinä asioina poistuu ja maailma muodostuu yhdeksi yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. En tosin voi sanoa, että minulla olisi vielä juuri minkäänlaista käsitystä siitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Tämä vaihtoehto on kuitenkin niin kiehtova, että aion jatkaa tämän asian kokemuksellista tutkimusta tämän zenharjoituksen kautta.

En ole kirjoittanut täältä kovin paljon. Blogi on minulle ollut oman elämän ja sen kokemusten analysointia ja kuvausta. Tässä on kuitenkin sellainen pienoinen ongelma, että zenharjoituksessa on keskeistä päästä eroon jatkuvasta sisäisestä dialogista, joka päässämme pyörii. Maailman käsitteellistäminen, eritteleminen, luokittelu, jakaminen osiin, arvottaminen hyväksi, pahaksi, miellyttäväksi, epämiellyttäväksi jne. kaikki tämä saa aikaan minän ja maailman rakentumisen kahdeksi erilliseksi todellisuudeksi. Näin minä rakentuu joksikin sellaiseksi, minkä ajattelemme olevan sisällämme ja erillään muusta maailmasta ja ulkomaailma joksikin minästä erilliseksi hieman pelottavaksi ja hallitsemattomaksi todellisuudeksi. Maailman ja minän erottaminen toisistaan saa aikaan sen, että asetamme oman minämme etusijalle suhteessa muuhun maailmaan ja yritämme etsiä maailmasta minäämme tyydyttäviä asioita, joita sitten haalimme ympärillemme. Zenharjoituksen tarkoitus on purkaa tämä koko rakenne, purkaa käsitys minästä ja maailmasta toisistaan radikaalisti erillisinä. Tarkoitus on myös purkaa haluaminen ja takertuminen. Haluaminen on tyytymättömyyttä nykyhetkeen, mielihyvän tavoittelua ja johtaa siis pois todellisuudesta eli siitä millaisena maailma joka hetki ilmenee. Haluaminen johtaa myös takertumiseen, siihen että haluamme varmistaa mielihyvää tuottavien asioiden säilymisen ja pysymisen lähellämme, oli sitten kyse toisista ihmisistä, tavaroista, ruuasta, terveydestä, no ihan mistä vain. Takertuminen puolestaan johtaa pelkoon. Pelkoon siitä että menetämme nämä mielihyvää tuottavat asiat ja meistä tulee onnettomia ja tyytymättömiä. Koska olemme kiinni näissä asioissa ja pelkäämme niiden katomista, on meidän vaikea olla tyytyväisiä silloinkaan, kun meillä on kaikki mitä olemme halunneet. Mielihyvää tuottavien asioiden katoaminen puolestaan syöksee meidät suoraan tyytymättömyyteen, kaikenmaailman tunne- ja ajatteluketjuihin, pois nykyhetkestä, omaan erilliseen maailmasta irralliseen todellisuuteemme, jonka kuitenkin kuvittelemme mitä todellisimmaksi. Ja näin kulkee elämä jatkuvasti. Zenharjoitus pyrkii katkaisemaan tämän prosessin, niin että tulisi mahdolliseksi elää jatkuvasti virtaavassa nykyhetkessä, 100% läsnä, haluamatta mitään muuta ja takertumatta mihinkään. Haluamisen ja takertumisen loppuminen lopettavat myös kärsimyksen, pelon ja tyytymättömyyden ja maailmalle tulee tilaa ilmetä juuri sellaisena kuin se on ilman että minän ja maailman välille rakentuu rajaa. Koska olemme perusteellisesti harjaantuneet erojen ja rajojen tekemiseen elämässämme, vie kuitenkin tällaisen oivalluksen saavuttaminen, kaikista aiemmista ehdollistuneista reaktiotavoista, haluista ja takertumisesta vapautuminen oman aikansa. Uskon kuitenkin, että tämä on mahdollista. Ihmiset vain eivät juurikaan tiedä tästä vaihtoehdosta tai ovat aivan liian kiintyneitä minäänsä ja haluihinsa edes avoimesti tutkiakseen tätä vaihtoehtoa. Omasta minästä luopuminen ja kaikesta siitä, mikä on tuttua ja turvallista ja minkä on kuvitellut todeksi, vaatii tietysti aika paljon rohkeutta. Ei ole mitään valmista tietoa, mihin nojata vaan täytyy vain marssia ihan pihalla kaikesta kohti suurta tuntematonta. Toisaalta mikä elämässä voisi olla tämän kiinnostavampaa tai tätä suurempi haaste kuin suora marssi kohti olemassaolon perustaa? Ehkä tätä voisi hieman verrata siihen kuin aikuisena tulisi uudestaan lapseksi, niin että maailma voisi uudelleen ilmetä rajattoman kiinnostavana ihmeenä. Ei siis enää kuluneena, tuttuna, tylsänä, harmaana vaan uutena ja ihmeellisenä joka hetki. Millaista on olla maailmassa erottamatta itseään siitä, ilman että kuvittelee tietävänsä siitä yhtään mitään? Ilman että yrittää ottaa maailmaa haltuunsa millään tavoin vaan antaa asioiden olla niin kuin ne ovat, antaa asioiden vapaasti virrata takertumatta niihin ja luokittelematta niitä hyviksi tai pahoiksi? Tämä mahdollisuus on minusta äärimmäisen kiehtova. Toistan kuitenkin, että en tiedä tästä kaikesta vielä yhtään mitään. Alan vasta hämärästi aavistaa, että tällainen uskomaton elämisen vaihtoehto todella on olemassa, että se ei ole vain kuvitelma, uskomus tai teoria. Mitä enemmän tähän suuntaan kulkee sitä vaikeammaksi kuitenkin muuttuu kirjoittaminen ja analysointi. Kysymys kun ei ole uusien uskomusten ja teorioiden rakentamisesta vaan kaikista uskomuksista ja teorioista, koko omasta minästä luopumisesta mitä radikaaleimmassa mielessä. Mitä sitten tapahtuu? Hmm, siitä ei voi puhua. Sen voi vain kokea.

Voikaahan hyvin maailmoissanne! :)

Juhannus

2007-06-22T14:57:00.001+03:00

Hyvää juhannusta kaikille! Täälläkin juhlitaan illalla ja huomennakin tapahtuu jotain erityistä. En tosin tiedä vielä mitä, mutta ainakin tarjolla on erikoishyvää ruokaa. ;)

Kuulumisia

2007-06-18T11:29:00.000+03:00

Takana on nyt reilut kaksi viikkoa oleilua täällä zenluostarissa. Täytyy sanoa, että aina täällä ei kyllä ole ollut ihan helppoa. Takana on nyt viikon retriitti, jonka aikana puhuminen oli kielletty muuten kuin lyhyesti työjaksojen aikana, ihmisiä ei saanut katsoa silmiin ja heidän ohitseen käveltiin sellaisina haamuina katse alasluotuna kukin keskittyen omaan harjoitukseensa, nykyhetkessä olemiseen tms. Dokusaneja eli opettajan henkilökohtaisia tapaamisia oli myös tiivistetysti kahdesti päivässä, samoin joka päivä oli opetuspuhe eli teisho. Istumista eli zazenia (meditaatiota) oli sellaiset kuusi tuntia päivässä ja töitä kolmisen tuntia. Ruokailut olivat kuitenkin epävirallisia, mikä oli huomattava helpotus. Tosin nekin piti syödä hiljaisuudessa. Viikon alkupuoli oli itselleni emotionaalisesti aika raskas. Koko tämä elämänmuutos ja kaikki siihen johtaneet syyt ja tunteet nousivat pintaan ja olin koko ajan itku kurkussa. Koin olevani pihalla ihan kaikesta, kuinka en tiedä yhtään mitään, kuten sitä, onko mitään valaistumista edes olemassa ja kuinka kamalaa se on, kun kaikki vain kärsivät ja että elämässäni ei ole mitään turvallista pohjaa tai paikkaa yhtään missään. Samaan aikaan tämän paikan arkielämässä kaikki oli ihan muodollista, eikä kenenkään kanssa voinut puhua mitään ja koko ajan tuntui siltä, että tekee jotain väärin ja siitä huomautetaan. En siis voi todellakaan sanoa, että tämä olisi ollut mitenkään ihan helppoa aina.

Muutaman päivän kuluessa ja saatuani puhuttua näistä asioista myös opettajille tunteeni kuitenkin tasapainottuivat ja nyt oloni on taas ihan hyvä. En kai vain ollut ehtinyt missään vaiheessa kunnolla käsitellä niitä kaikkia tunteita, jotka tähän elämänmuutokseen liittyivät, kaikkia epävarmuuksia ja muuta ja niinpä ne nyt sitten rävähtivät esiin kaiken tämän hiljaisuuden ja istumisen keskellä.

Retriitin aikana ehdin hieman tottua dokusaneihin, jotka ovat todellakin varsin hämmentäviä tilaisuuksia ainakin aluksi. Lisäksi niistä ei ilmeisesti saisi pahemmin puhua, joten kirjoitan nyt vain jotakin ylimalkaista. [Lisäys 9.12: Välttääkseni loukkaamasta joidenkin ihmisten tunteita poistin tästä tämän ylimalkaisenkin kuvauksen. Varsin tarkkojakin kuvauksia voi kuitenkin halutessaan lukea esim. Philip Kapleaun kirjasta Three Pillars of Zen.] Oikeastaan koko zenissä on aika huvittavaa se, että yrittääpä siitä puhua tai analysoida mitä tahansa, on se aina liikkumista poispäin itse zenistä ja harjoituksesta.

Retriitin jälkeen oli kiinnostavaa huomata, kuinka ihmiset hetkessä kohottivat katseensa ja alkoivat puhua toisilleen poikkeuksellisen vapautuneesti. Rento tunnelma on nyt jatkunut jo pari päivää. Tänään on viimeinen vapaapäivä ennen normaaliin päivärytmiin palaamista. Suurin osa retriittiin osallistujista lähti heti sen jälkeen kotiin ja nyt olemme täällä taas pienemmän vakiporukan kanssa, joita on noin 16 henkeä tai hieman alle.

Yksi asia mikä on aika mielenkiintoinen, on se, että olen täällä kehittänyt uudenlaisen, paljon läheisemmän suhteen kaikenlaisiin ötököihin. Buddhalaisuuteenhan kuuluu elämän kunnioitus ja niinpä täällä eletään sovussa keittiössä vaeltavien muurahaisten, kärpästen, hämähäkkien ja muiden ötököiden kanssa. Vaikka ikkunoissa on hyönteisverkot, niitä ryömii aina sisään joistakin raoista. Kerran kesken istumismeditaation hämähäkki pudottautui sisään kaula-aukostani juuri kun mielessäni ärisin harjoitukselleni ja laskemiselle, joka otti minua sillä hetkellä suuresti päähän. Se oli jotenkin niin koominen tilanne, että tulin taas hyvälle tuulelle. Yleensähän emme saa lainkaan liikkua puolen tunnin pätkän aikana (jonka jälkeen voi vaihtaa asentoa tai tulee kinhiniä eli kävelymeditaatiota ennen uutta puolen tunnin pätkää), jonka yksi meditaatioperiodi kestää, mutta en minä voinut vain pokkana seurata hämähäkin vaeltelua paitani alla vaan jouduin ravistelemaan sen pois. Siitä se sitten löytyi patjaltani jakson lopulla ja kiikutin sen ulos. Yhtenä päivänä siivotessani suihkuja tms. seurasin uteliaana suuren mustan koppakuoriaisen tai jonkun vastaavan touhuja siivouskomerossa, jossa se aina kaivautui esiin kun olin poissa ja näytti syövän jotain hämärää ja sitten taas juoksi maton alle piiloon, kun palasin takaisin ja sytytin valot. Toisena päivänä osuessani keittiöön pääkokkimme hälytti minut apuun. Joku oli jättänyt suuren appelsiinimarmeladipurkin kannen kunnolla sulkematta ja niinpä muurahaiset olivat löytäneet sen ja kymmenet ja taas kymmenet muurahaiset olivat hukkuneet marmeladiin. Kokki ei tuntunut niinkään harmittelevan hilloa vaan muurahaisten kohtaloa. Ryhdyimme laajamittaiseen pelastusoperaatioon, jossa lusikoilla ja veitsenkärjillä pelastimme hillossa epätoivoisesti räpisteleviä muurahaisia kuiville. Ne olivat kovin säälittäviä yrittäessään epätoivoisesti päästä hillon pinnalle, mutta upotessaan yhä syvemmälle tahmeuteen.

Olen saanut myös tehtäväkseni pelastaa liljat liljakuoriaisilta eli liljakukoilta. Ne poimitaan purkkiin ja puutarhavastaava erikseen varoitti minua käyttämästä hanskoja etten vahingoittaisi ötököitä. Liljakukot ovat kauniita, punaisia ötököitä, jotka pitävät sirisevää ääntä tullessaan ahdistelluiksi. Niitä sitten keräilimme purkkiin, kiikutimme johonkin kauas liljoista ja kippasimme ne sinne. Myöhemmin pyyhin niiden oletettuja munia lehdiltä vessapaperiin ja nämä vessapaperit kiikutin myös jonnekin kauas liljoista. Ei siis puhettakaan siitä, että liljakukot olisi tapettu. Ne ainoastaan siirrettiin. Sen jälkeen olen päivittäin käynyt noukkimassa ja siirtämässä yksittäisiä liljakukkoja johonkin läheisille heinäpelloille. En kyllä tiedä, miten ne siellä selviävät, kun ovat erikoistuneet lähinnä liljojen syöntiin, mutta näin täällä kuitenkin toimitaan. Liljoista tulikin mieleeni, että kitkiessäni kukkapenkkiä retriittiviikon alussa, onnistuin katkaisemaan yhden ison liljakasvin. Opettaja oli tietysti löytänyt sen ja tuli seuraavana päivänä ystävällisesti sanomaan liljakukon munista ja kertoi löytäneenä katkenneen liljan, vieneensä sen sisälle ja sanoi lohduttavasti minulle, että ehkä se kukkii siellä sisällä. Koska olin siinä vaiheessa varsin emotionaalisessa tilassa, olin ihan että yhyy byhyy, onpa hän nyt ystävällinen. Joskus pienet asiat voivat tuntua aika suurilta.

Noista ötököistä voisin kertoa vielä paljon lisääkin. Itse asiassa se minun täytyy mainita, että retriittiviikon loppupuolella ollessani istumassa aurinkoisella tuolilla, laskeutui yhtäkkiä sudenkorento syliini. Olin todella hämmästynyt hyvästä onnestani ja tuijottelin pitkän aikaa sudenkorentoa sylissäni, sen turkoosia hmm, ruumiinjatketta, joka sykki rytmikkäästi ja mustareunaisia hienoja siipiä ja etujalkoja, jotka se välillä taittoi päänsä taaakse ikään kuin talteen. Minulle ei ole koskaan aikaisemmin tapahtunut sellaista, että sudenkorento olisi laskeutunut päälleni niin pitkäksi ajaksi. Se oli kummallinen kohtaaminen. Kaikesta tästä johtuen, koen nyt olevani paljon läheisempi kaiken maailman ötököiden kanssa.

Kerroinko muuten, että ennen lähtöäni tänne luostariin, muuttaessani keskellä yötä viimeisiä tavaroitani kaverini luokse Helsingissä vanhassa asunnossani törmäsin heti ulko-oven edessä tolkuttoman suureen etanaan? Koska etana oli selvästi pahassa vaaravyöhykkeessä tulla päälleastutuksi siirsin sen läheiseen kukkapenkkiin. En oikeasti tiedä, olenko koskaan nähnyt niin suurta etanaa kuin se oli. Se oli myös äärimmäisen sitkeälimainen, enkä meinannut saada käsiäni puhtaaksi sen jälkeen. Tämä tuli nyt vain mieleen näistä ötököistä...

Eilen katsoin täällä ensimmäisen kerran televisiota. Saamme katsoa sitä vapaapäivinä ja minua hymyilytti kun sain selville, kuinka laajamittaiset elokuvakokoelmat tässä zenluostarissa on. Katsoimme yhdessä Orlandoa ja söimme chipsejä. Se oli varsin leppoisaa. Nämä kaikki kontrastit täällä ovat aika hymyilyttäviä. Toisaalta tiukkuus ja säännöt ja sitten tämä vapaus, josta jo kirjoitinkin. Kenenkä mielikuvissa esim. zenluostarissa on valtavat leffavalikoimat? ;) Tai kenen mielikuvissa zenluostarista voi kirjoittaa blogia?

Retriitin jälkeen yhtenä päivänä puhuimme myös ihmissuhteista ja siitä, kuinka vaikeaa niitä on täällä pitää yllä. Omalta osaltani jos jään tänne pidemmäksi aikaa, minua mietityttää juuri se, kuinka säilyttää ystävyyssuhteeni, kun elokuun jälkeen seuraava loma on vasta joulukuussa ja sen jälkeen lomista ei ole tietoa. Voitte kuvitella myös mitä tämä merkitsee seurustelusuhteiden kannalta. Vasta täällä alan tajuta, kuinka monesta asiasta täällä eläminen vaatii myös luopumaan: säännöllisestä ystävien tapaamisesta (koska se vain on käytännössä hankalaa), seurustelusuhteista (siis toki saa seurustella, mutta miten sen käytännössä voisi hoitaa muuten kuin jonkun kanssa, joka asuu joko täällä tai hyvin lähellä?), omasta asunnosta, taloudellisesta turvallisuudesta, urasta, asemasta jne. Ei ihme, ettei tämäkään paikka ole täynnä vakiasukkaita. Zendon johtaja kertoi myös minulle siitä, kuinka vaikeaa täällä oikeastaan on ennakoida ihmisten vierailujen pituutta. Joskus ihminen joka tulee periaatteessa pitkäksi aikaa saattaa lähteä parin päivän jälkeen pois ja joskus joku joka tulee vain viikoksi jääkin vuosiksi tänne. Jokainen saa tehdä niin kuin itse haluaa. Ei täällä ole oikeastaan juurikaan sääntöjä siitä, että joistain asioista pitäisi luopua, mutta niin vain käy, kun olosuhteet ovat mitä ovat.

Toisaalta itse luotan kyllä ystävyyssuhteideni säilymiseen välimatkasta huolimatta. Tänne on myös mahdollista tulla käymään joko vapaapäivinä, siis yleensä sunnuntai-iltapäivänä ja maanantaina tai sitten myös muulloin, mutta silloin pitää osallistua normaaliin päiväohjelmaan työjaksoihin ja istumiseen. Jos kuitenkin teitä joitakin hyvät ystäväni kiinnostaisi kokeilla sitä, millaista tämänkaltainen elämä on, niin tervetuloa vain. Kyllä tänne saa tulla. ;) Kaksi viikkoa täällä maksaa n. reilut 140 euroa ruokineen ja majoituksineen tai sitten n. 25 euroa/päivä. Ei mikään kovin paha hinta mielestäni. Niin, en muista olenko kustannuksista mitään kirjoittanutkaan, mutta aika edullista täällä eläminen on. Alussa on enemmän kustannuksia, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen ei enää tarvitse maksaa mitään.

Nyt pitänee vapauttaa tietokone muiden käyttöön ja mennä siivoamaan huone. Pitää taas vaihtaa huonetta nimittäin. Lisäksi olen tänään lupautunut arvioimaan ikkunavastaavan kanssa ikkunoiden remontointiprojektia. Sen unohdinkin mainita, että olen oppinut täällä korjaamaan kärsineitä puuikkunoita. Olen skraapannut vanhaa maalia pois, öljynnyt puuta ja laittanut uutta kittiä. Täällä ihminen joutuu olemaan ammatiltaan siivoja, ompelija, puutarhuri, kokki ja remonttireiska. Monipuolista jos ei muuta.

Täällä ollaan

2007-06-03T20:08:00.000+03:00

Heippa kaikki!

Terveisiä luostarista, temppelistä tai mikä tämä nyt sitten onkaan. Matka sujui miellyttävästi, mitä nyt juna jysähti kohdeasemaani edelliselle asemalle pariksi tunniksi, missä odotimme ensin toista junaa, sitten bussia ja sitten taas toista junaa, kunnes eräs ystävällinen kanssamatkustaja pelasti minut vaimonsa kyytiin. Minua oli vastassa zenpappi B, joka on nyt viettänyt täällä viisi vuotta. Hän nouti minut asemalta perille ja matkalla juttelimme niitä näitä. Saapuessani muut olivat siivoamassa lounaan jälkeen. Opettaja oli harjaamassa ruokasalia ja kävelin heti ensi töikseni hänen harjaamiensa roskakasojen päältä (ennen kuin hän ehti varoittaa) tervehtimään ja sitten tervehdin myös muita keittiössä. Se oli vähän hämmentävää. Sitten söimme B:n kanssa ja muut tulivat juomaan teetä ja tunnelma keveni. Täällä ei nimittäin pahemmin puhuta työjaksojen aikana, koska niiden aikana harjoitetaan läsnäoloa sen asian kanssa, mitä juuri on tekemässä. Teehetki on kuitenkin epämuodollinen, samoin kuin iltapala ja niillä voi jutella vapaasti.

Myöhemmin minulle näytettiin paikkoja ja näin myös huoneeni. Kyseessä on neljän hengen valoisa huone, jossa tällä hetkellä asuu lisäkseni yksi toinen tyttö (jonka hiukset muuten ajoin tänään juuri äsken kaljuiksi tai no, millin siiliksi). Iltameditaatiossa pääsin ensimmäistä kertaa dokusaniin, eli opettajan henkilökohtaiseen tapaamiseen. En oikeastaan halua puhua tarkemmin sen sisällöstä, mutta joka tapauksessa minua jännitti ja englantini takelteli esittäessäni hänelle kysymykseni. Kyseisessä tilaisuudessahan opettajalle ensin kumarretaan (ja opettaja kumartaa myös oppilaalle) ja sitten hänelle voi esittää vapaasti kysymyksiä. Opettajan läsnäolo vaikutti sen verran intensiiviseltä, että olisi tuntunut täysin mahdottomalta kysyä jotakin tyhjänpäiväistä tai teoreettista. Hän tuntui alkuun jollain tapaa pelottavaltakin, kuin vuorelta, vaikka toki myös hymyili ja oli kaikin puolin ystävällinen.

Nukkumaan pääsin joskus klo 22 jälkeen. Keskellä yötä, n. klo 0.45 heräsin yhtäkkiä siihen, että niskani rätsähti. Minulle iski noidannuoli keskellä yötä! Tunsin oloni jokseenkin tuskaisaksi ja päässäni vilisti kaikenlaisia ajatuksia siitä, kuinka nyt olen viikkokausia kyvytön liikkumaan jne. En tiennyt aluksi pystyisinkö nousemaan ylös, mutta en viitsinyt herättääkään ketään kun kaikki olivat nukkumassa. Hetken aikaa panikoituani vääntäydyin ylös ja kaivoin tavaroistani panadolia, että saisin nukuttua edes hieman. Kaikki asennot kun sattuivat.

Aamulla herätys oli tavallista myöhemmin, klo 6. Herätys on lempeä. Joku kulkee soittamassa triangelin kuuloista heleää kelloa tms. ja myöhemmin laulaa erästä sutraa. Herääminen on myös tähän mennessä tuntunut helpolta. Ehkä se on ongelmatonta, kun tietää, että täytyy herätä, eikä asian kanssa ole mitää arpomista. Kellon soittoon on myös miellyttävää herätä. Itse asiassa paljon miellyttävää kuin herätyskellon, joka on jotenkin vähän väkivaltainen tolkuttomassa, kovaäänisessä, piipittämisessään.

Päiväohjelmaan kuuluu yleensä meditaatiota tai istumisestahan täällä puhutaan, noin neljä tai viisi tuntia. Lisäksi on aika paljon töitä. Työt jakaa zendon johtaja (eri henkilö kuin opettaja) aamulla ja myöhemmin päivällä. Tähän mennessä olen ollut keittiössä tiskaamassa ja ulkona kitkemässä rikkaruohoja ja istuttamassa kukan taimia. Työjaksot katsotaan kuten taisin jo kirjoittaakin osaksi harjoitusta.

Välillä on pieniä vapaataukoja, illalla pidempi, jolloin kaikki tuntuvat katoavan jonnekin. Olen ihmtellyt, kuinka kaikilla voikin olla jotain muuta tehtävää, niin että ihmiset eivät päädy jonottamaan samoihin paikkoihin, mutta niin se vain menee. Näin alussa on tuntunut hieman kummalliselta se, että ensin tehdään tarkasti ohjelmoitua työtä ja syödään muodollisesti ja sitten kun on tauko, voi tehdä ihan mitä vain, kuten vaikka tulla tänne tietokonehuoneeseen käyttämään konetta, jos kukaan ei satu olemaan täällä. Myös muodollinen ruokailu seremonioineen tuntuu edelleen hieman kummalliselta. En ole vielä ihan tottunut siihen, että joukko ihmisiä istuu pöydässä ja vain syö ilman, että kukaan sanoo mitään.

Tämä paikka tuntuu olevan omiaan minän kadottamiseen. Istumista eli meditaatiota on usein, työjaksoilla ei puhuta ja kaikessa pyritään olemaan intensiivisesti läsnä. Vähitellen sitä unohtaa kaiken epäolennaisen. Kohta varmaankin unohdan, miten päädyin tänne ja miksi istun tuijottamassa säkkikangasseinää ja huvittavaa on se, että ei se oikeastaan haittaa.

Täällä on kuitenkin myös vapaapäiviä. Tänään puolelta päivin alkoi vapaa ja koko huominen päivä on vapaata. Tuntuu kummalliselta, kun ei ole mitään tehtävää. Voimme hakea vapaasti jääkaapista ruuantähteitä aiemmilta päiviltä, nukkua niin pitkään kuin haluamme, no, tehdä ihan mitä tahansa.

Tämä ympäristö on ihana. Välillä olen mennyt istuskelemaan jollekin auringonpaisteiselle penkille ja vain katsellut kukkapuskia ja kuunnellut lintuja. Siinä voi sitten olla, kunnes rummut tms. ilmoittaa seuraavasta ohjelmasta, kuten ruokailusta tai zazenista (siis istumismeditaatiosta). Toisessa talossa on myös tv ja joitakin kirjoja. Tänäänkin siellä olisi ollut katselussa jokin leffa, mutta ei minua huvittanut mennä katsomaan sitä. Tv ei juuri nyt tunnu kovin vetoavalta.

Aluksi minulla oli vaikeuksia niskakipuni kanssa, mutta nyt toisena päivänä se alkaa onneksi jo helpottaa. Pelkäsin, että se vaivaisi minua viikkoja. Ihmiset täällä ovat kaikenikäisiä ja oikein mukavan tuntuisia. Ensin tietysti se oli outoa, että tavallisia sosiaalisia käytösnormeja ei juuri noudateta. Ei siis vaikka sanota, että huomenta ja hyvää yötä tai keskustella niitä näitä syödessä, jos kyseessä on muodollinen ruokailu, eikä myöskään töitä tehdessä. Uudelle ihmiselle se saattaisi alussa vaikuttaa jopa vähän tylyltä, mutta siitä ei ole kyse.

Mitään mistään buddahalaisesta opista ei ole puhuttu. Ilmeisesti opettaja (joka ei aina edes ole täällä) pitää joskus opetuspuheita, mutta siinä kaikki. Pääasiassa vain istutaan ja tehdään töitä. Omalta osaltani istuminen on tällä hetkellä hengityksen seuraamista ja laskemista, millä kaikki yleensä aloittavat. Ei mitään sen ihmeellisempää.

Sääntöjä tosiaankin on aika paljon. Näinä ensimmäisinä päivinä olenkin saanut usein kuulla, että "olisi parempi jos tekisit näin..." tai "älä tee noin, tee näin...". Esim. tiskatessa on kolme tiskiallasta. Ensin huuhtelu kylmällä vedellä, sitten pesu kuumalla ja huuhtelu kuumalla. Sekä huuhteluun että pesuun on omat tiskiharjansa. Pesuvettä ei saa kaataa suoraan viemäriin vaan sihdin läpi, ettei viemäri tukkeudu. Ensin pitää pestä lasitavara, sitten isot tavarat ja sitten muut. Veitset pitää kuivata heti kun ne on pesty. Arkiset ruokailuastiat jokainen laittaa itse koneeseen ruuan jälkeen. Kaikkia eri pöytäiä varten on omat rättinsä nimetyissä paljuissa. Tiskatessa pitää olla huolellinen, mutta joskus kuulemma nopeus on tärkeämpää... Keittiössä pitää käyttää sisäkenkiä tai tohveleita, mutta ei muualla. Ylipäätään pitää olla näkymätön, niin ettei jätä mitään jälkiä itsestään ja laittaa kaikki heti paikalleen, kun lopettaa. Säännöt tuntuvat liittyvän huomaavaisuuteen ja tehokkuuteen ja jotkut tiettyihin traditioihin. Tähän mennessä ne ovat tuntuneet ihan järkeenkäyviltä. Tämä paikka tuntuu olevan sekoitus tiukkuutta ja kuria ja sitten samalla huomattavaa vapautta. Jotenkin ne onnistuvat olemaan yhtä aikaa.

Sellaista täällä nyt alkupäivinä. Hyvin pyyhkii.

Viimeinen kirjoitus ennen lähtöä

2007-05-31T10:55:00.000+03:00

Tänään on lähtöpäivä. Eilen muutimme vanhempieni avustuksella viimeisetkin tavarat pois vanhasta asunnostani. Muutto venyi yöhön ja vasta heidän lähdettyään tajusin, että kaikki mukaan haluamani vaatteet ym. eivät todellakaan mahtuisi rinkkaani. Menin yöksi ystäväni tyhjälle asunnolle ja matka sinne oli yksi pisimmistä ikinä. Vaikka matkan normaalisti kävelee sellaisessa 10-15 minuutissa, minulle se oli pienoinen tuskien taival. Selässäni oli rinkka, johon oli ripustettu roikkumaan olkalaukkuni ja käsissäni oli neljä muovikassillista tavaroita, mm. kaikki jääkaappini tähteet. Jouduin pysähtymään matkan aikana suunnilleen 13 kertaa lepäämään, jotta olisin selviytynyt perille. Matkalla mietiskelin kaikkia muinoin taakkojensa alle lyyhistyneitä ja joitakin kadulla näkemiäni vanhuksia, jotka joutuvat pysähtymään aina muutaman metrin välein lepäämään, että jaksavat taas jatkaa matkaa. Kello oli jotakin yli yhden jälkeen yöllä ja siinä minä sitten raahauduin eteenpäin. Ystäväni ovi oli käsittämätön saavutus. Perillä hymisinkin itsekseni, että mikään luostari ei kyllä voi olla raskaampi kuin tämä lyhyt matka. ;)

Nyt on aamu ja käytän ystäväni läppäriä tämän kirjoittamiseen. Vielä pitäisi käydä hakemassa vanhalta asunnolta roskat ja pullokassi kauppaan, käydä apteekissa ja pankissa, nähdä ystävä. Lisäksi minun täytyy nyt heti tehdä ankara uudelleenkarsinta mukaanotettavien vaatteiden suhteen. Noilla kantamuksilla en kyllä kovin pitkälle selviäisi. Eh. Tuskin edes pois Helsingistä. :\

Eipä tässä nyt sitten muuta kuin hyvää kesää kaikille ja ensi kerralla kirjoittelenkin sitten sieltä jostain korvesta.

Kuulumisiin!

Ratkaisu haamupäivityksiin?

2007-05-26T18:19:00.000+03:00

Tuon edellisen postauksen lisäksi täytyy mainita, että olen varovaisen optimistinen sen suhteen, että olisin vihdoin saanut tämän blogin haamupäivittymisongelman blogilistalle ratkaistua. Jostain syystä blogini näytti hamaupäivittyvän jokaisen uuden kommentin yhteydessä, vaikka listalle oli merkitty, että päivitykset tarkastetaan syötteestä (http://hurina.blogspot.com/feeds/posts/full) eikä blogin etusivulta. Kyseinen ongelmahan alkoi Bloggerin uuden version myötä. Nyt tälle blogille on määrätty seurattava alue, jonka välisiä muutoksia blogilista tarkastaa. Ainakaan edellisen postauksen kaksi uutta kommenttia eivät ole aiheuttaneet haamupäivitystä, joten olen varovaisen toiveikas.

Tunnelmia

2007-05-26T11:11:00.000+03:00

Tänään on kolmanneksi viimeinen työpäivä ja viimeinen lauantaityöpäivä. Eilen vuokraemäntäni kävi tarkastamassa asuntoni ja sain kuittauksen merkiksi siitä, että takuuvuokratilini on käynyt tarpeettomaksi. Joonaksesta on ollut huomattava apu siivoamisessa. Nyt olen tyhjentänyt jo kaikki laatikot ja kaapit ja jäljellä on oikeastaan enää mukaan otettavien vaatteiden pakkaus, pyykinpesua ja jonkinverran loppusiivousta. Asunnon lopullisesti tyhjentävä muuttokuorma lähtee keskiviikkona ja viimeisen yön nukunkin sitten kaverini luona.

Tunnelmani ennen lähtöä ovat olleet vaihtelevia. Kaikki käytännön asiat tuntuvat järjestyvän erinomaisesti, mutta samaan aikaan mieltäni varjostaa huoli joistakin ystävistäni ja tuttavistani. Olen viime aikoina miettinyt, että johtuukohan se siitä, ettei minulla varsinaisesti ole omia huolia, että toisten huolet pyörivät enemmän mielessä. Joskus joku sanoi minulle, että toisten asioista huolehtiminen voi olla merkki siitä, ettei halua kohdata omia ongelmiaan. Minusta kuitenkin ihan vilpittömästi tuntuu siltä, ettei minulla tällä hetkellä ole mitään erityisiä ongelmia. Pikemminkin koen olevani monessa asiassa hyvin etuoikeutettu ja onnekas. Erityisen onnekas koen olevani sen suhteen, että ympärilläni on niin paljon ystävällisiä ja ihania ihmisiä. Lisäksi koen olevani onnekas siinä, että kykenen nykyisin arvostamaan niin paljon ympäristön kauneutta, kuten vaikka puita. Tämä varmaan kuulostaa vähän hassulta, mutta jollakin lailla minusta tuntuu, että valokuvausharrastukseni ja toisaalta sen kautta, että olen oppinut olemaan enemmän läsnä nykyhetkessä ja vain katsomaan asioita, on asioiden kauneus avautunut uudella tavalla. Ehkä tähän liittyy se, että jos ei erityisemmin halua jotain muuta tai olla jossain muualla tai jos ei ole ongelmia pohdittavana, on helpompi vain katsella avoimena ympärilleen. Voi tietysti olla, että samasta syystä myös toisten huolet tuntuvat vaikuttavan minuun voimakkaammin ja näin myös ihan täysin tuntemattomien ihmisten kohdalla. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että suurin surujen aiheuttaja itselleni on se, kuinka paljon muilla ihmisillä on ongelmia, kärsimystä ja huolia. Välillä koen itseni kovin avuttomaksi sen suhteen, kuinka vähän pystyn tekemään mitään heidän hyväkseen, kuinka vähän osaan tehdä tai saan aikaan. Monesti ihmisten ongelmat ovat niin syvällä kaikessa siinä, mitä heille on tapahtunut ja kuinka he ovat tottuneet maailmaa tulkitsemaan, eivätkä he välttämättä tunnu kovin halukkailta muuttamaan mitään maailmankuvassaan siitäkään huolimatta, että se jatkuvasti tuottaisi heille kärsimystä. Eivätkä tuollaiset muutokset välttämättä ole silloinkaan helppoja, vaikka niihin ihan tietoisesti pyrkisi.

Oma tulevaisuuteni näyttää tällä hetkellä suurelta kysymysmerkiltä. Olen oikeastaan kokonaan luopunut sen kovin tarkasta suunnittelusta. Jos alkaisin tässä rakennella jotakin kuvitelmia ja suunnitelmia siitä mitä tapahtuu, se tuntuisi aika keinotekoiselta. Nähdäkseni mitä tahansa voi tapahtua. Minua on hieman huvittanut, kun olen saanut kuulla kaverieni selkäni takana veikkailevan sitä, koska tulen tältä reissultani takaisin ja mitä minulle tapahtuu. Osa ilmeisesti ajattelee, että tulen sieltä takaisin hyvinkin nopeasti, osa että kesän jälkeen ja jotkut olettavat minun jäävän sille tielleni. Kai nämä veikkaukset vaihtelevat sen mukaan, millaisen kuvan kukin tuttavistani on sattunut minusta päähänsä rakentamaan. Ilmeisesti jotkut ajattelevat minun olevan sen verran sosiaalinen, puhelias ja vaihtelunhaluinen, että eivät usko minun viihtyvän yhteisössä, jossa on tarkka päiväohjelma ja jossa vietetään pitkiä aikoja meditoiden ja joissa töitäkin tehdään keskittyen itse työhön, siis osana harjoitusta, niin että puhuminen sen aikana ei välttämättä ole suotavaa. He voivat myös ajatella, että olenhan jo tähän mennessä muuttanut mieltäni niin monta kertaa, että miksi tämä olisi mikään poikkeus. Itsestäni tuntuu, että mikä tahansa näistä vaihtoehdoista olisi itselleni sopivaa käytöstä. Mikä tahansa näistä kolmesta vaihtoehdosta on perusteltu olettamus kohdallani. Jos ajattelee, että tämä on vain yksi innostus muiden joukossa, niin toki saatan tulla takaisin piankin tai ainakin kesän jälkeen. Toisaalta jos ajattelee elämänhistoriaani pidemmältä ajalta ja sitä, että olen paininut näiden kysymysten kanssa ala-asteelta lähtien muodossa tai toisessa, on perusteltua olettaa myös niin, että saatan todellakin jäädä sinne pitkäksikin aikaa, siis kenties vuosiksi, harjoittelemaan niitä asioita, joita pidän tärkeänä. Kaikki on siis mahdollista ja kaikki veikkaukset omalla tavallaan loogisia. Jos minun pitäisi itse veikata jotakin ottaen kuitenkin huomioon sen, että en ole vielä edes käynyt tässä paikassa, nähnyt siellä eläviä ihmisiä tai tavannut opettajia, veikkaisin siitä huolimatta että todennäköisintä on se, että jään sinne myös syksyn jälkeen. Kuinka pitkäksi aikaa, sitä en osaa sanoa.

Pakatessani tavaroitani ja tavatessani eri ihmisiä ilmassa on ollut välillä tiettyä haikeutta ja hyvästijätön tunnelmia. Tietyt esineet ovat muistuttaneet minua ihmisistä, jotka jo vuosia sitten ovat kadonneet elämästäni ja nostaneet esille muistoja siitä, kuinka joskus kuvittelin elämäni menevän. Ei kai minulla ikinä ole ollut mitään kovin tarkkoja suunnitelmia, mutta luultavasti hämärästi kuvittelin olevani 30-vuotiaana vakityössä ja perheellinen tai ainakin hyvin vakiintuneessa parisuhteessa. Tuskin ainakaan olisin osannut veikata, että 30-vuotiaana päätänkin lähteä zen-luostariin. Jollakin lailla tulen surumieliseksi katsellessani mummoilta saamiani pitsiliinoja ja vanhempieni minulle keräämiä Vanilja-sarjan kuppeja. Tunnen jonkinlaista mielipahaa siitä, että he ovat antaneet minulle niin paljon kaikenlaista hienoa ja kaunista ja nyt minä pakkaan niitä pahvilaatikoihin ja käärin sanomalehtiin. Tuntuu siltä kuin samalla käärisin sanomalehtiin omaa menneisyyttäni ja ja kaikkia omiani ja toisten minun varaani rakentamia tulevaisuudenkuvitelmia. En tiedä, miksi minulla on sellainen olo kuin kaikki olisi loppumassa. Tiedän, että ratkaisuni on oikea, eikä se arveluta minua yhtään, mutta silti olen samaan aikaan myös surumielinen, surumielinen koko menneisyydestäni ja kaikista tulevaisuudenkuvitelmistani, joista luovun tai joista muut ehkä joutuvat minun kohdallani luopumaan.

Ehkä nämä kaikki tunteet ovat myös henkistä valmistautumista tulevaan, vaikka en edes tiedä, mitä se tuleva on. Kohta olen vieraassa maassa, kaikki on minulle tuntematonta ja ihmiset ympärilläni vaihtuvat kertaheitolla uusiin. En tiedä, miltä se tuntuu. Samalla kuitenkin tajuan, että ei ole mitään paluuta vanhaan, ei ole mitään mihin palata ja ettei täälläkään ole mitään turvaa. Oikeastaan missään ei ole mitään turvaa koko maailmassa. Hmm, toisaalta nämäkin ovat vain hetkellisiä tuntemuksia, enkä taida osata tässä edes selittää, mikä tunne tuo on ja mistä se tulee. Ehkä tuo turva, josta puhun on jotakin sellaista jota kukaan tai mikään ei voi minulle antaa vaan joka on löydettävä itsestään, sikäli kun se ylipäätään on löydettävissä. Toisaalta on ehkä hassua, että kirjoitan tästä turvallisuudentunteesta, koska en ole ikinä ollut mikään erityisen turvallisuushakuinen ihminen, mutta tässä on tosiaan kyse jostain fundamentaalimmasta kuin mitä sellainen turvallisuus kuin koti, työ ja parisuhde voi tuoda.

Äitienpäivä

2007-05-13T14:20:00.000+03:00

Soitin äsken äidilleni ja toivotettuani hyvää äitienpäivää aloin puhua hänelle tuosta kaikesta, mitä kahdessa edellisessä postauksessa olen kirjoittanut. Kysyin häneltä, että kuulostanko hänestä hullulta ja hän sanoi, että en, että kuulostan kyllä ihan rationaaliselta. Sanoin, että minua ahdistaa se, että minusta tuntuu, että he eivät hyväksy minua ja valintaani. Äitini sanoi, että kyllähän he hyväksyvät, kun eivät sille mitään voi ja voinko edes olettaa, että he omista lähtökohdistaan pystyisivät sitä ymmärtämään ja hyväksymään. Äitini sanoi, että hänestä tuntuu siltä, että heitän älyni ja kykyni hukkaan. Kysyin, eikö hän arvosta sitä, että minulla on kuitenkin korkeita moraalisia ideaaleja ja että lopulta kuitenkin pyrin hyvään ja kyllä hän sanoi arvostavansa sitä. Hän myönsi, että voihan se olla, että tuo paikka tekee minulle hyvää ja että voin siellä miettiä, että mitä oikein haluan. Hän esitti minulle, että enkö koe pakenevani asioita, että eikö tuollainen luostarin tapainen ympäristö ole pakenemista. Ymmärrän, että jostakin näkökulmasta voi näyttää siltä, mutta toisaalta minusta tuntuu, että ihmisten tavallinenkin elämä on monessa suhteessa pakenemista. Minähän olen jo pidempään yrittänyt pysähtyä ja kohdata asioita, olivat ne sitten kuinka vaikeita tahansa, jotka silloin nousevat esiin. En tiedä, voiko sellaista oikeaan sanoa pakenemiseksi, että ihminen menee hiljaisuuteen, koska tällöin hän pikemminkin väistämättä joutuu kohtaamaan kaikki asiat, joita mahdollisesti on koittanut paeta. Kaikki torjutut tunteet, epävarmuudet ja pelot, kysymykset siitä, olenko onnellinen ja mitä järkeä on niissä asioissa, joita teen ja niissä ihmissuhteissa joissa olen, nehän ovat meidän sisällämme. Eikö pikemminkin se, että meillä on aina kiire ja aina jotain tehtävää ja harrastettavaa saata olla pakenemista? Jos pysähtyisimme, tuntuisiko meistä tyhjältä? Alkaisiko meitä ahdistaa? Minä haluan pysähtyä siksi, että tulisin vahvemmaksi, ettei minun tarvitsisi paeta mitään ja keksiä itselleni enemmän tai vähemmän järkeviä projekteja, jotta elämä tuntuisi jotenkin mielekkäältä. Minulla on sellainen teoria, että jos ensin perusteellisesti pysähdyn ja yritän kohdata kaiken sen, mitä hiljaisuudessa voi kohdata, niin ehkä sen jälkeen toimintani on varmemmalla pohjalla.

Tämä kaikki joka on johtanut minut tähän on ollut varsin pitkä projekti. Oikeastaan ajattelen, että kaikki alkoi jo silloin kun olin lapsi ja omalla tavallaan koko elämäni on ollut tämän saman ongelman ympärillä pyörimistä. Näinä viimeisenä noin puolenatoista vuotena nämä kysymykset ovat kuitenkin aktivoituneet uudenlaisella intensiteetillä ja tuntuu siltä, että ehkä olen jopa ymmärtänyt jotain. En kuitenkaan tiedä, olisinko voinut ymmärtää mitään aikaisemmin, koska minun on ollut pakko kokea asioita, ihmissuhteita, lukemattomia innostuksia, pettymyksiä, ahdistusta, no kaikkea mahdollista, että vihdoin olen tajunnut, että minulla henkilökohtaisesti juuri nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää pysähtyä. Minusta on kiinnostavaa, että jo 16.2.2006 olen hetkellisesti kirkkaasti tajunnut kaikkien projektieni ja suuntieni satunnaisuuden ja kokenut olevani kuin päätön kana. Tämä havainto on kuitenkin silloin tuntunut vapauttavalta. Olen ymmärtänyt, ettei minun välttämättä ole pakko yrittää keksiä itselleni koko ajan jotain uutta tavoiteltavaa, uusia haluja, uusia projekteja. Ehkä on mahdollista vain olla ilman, että yrittää koko ajan tulla joksikin tai saavuttaa jotakin. Nyt sitten olen tässä pisteessä ja haluan katsoa mitä siitä seuraa ja mihin se minut johtaa. Eikä minulla todellakaan ole aavistustakaan siitä, mihin lopulta päädyn.

Vielä vuoden alussa ajattelin, että en minä tarvitse apua tällaiseen pysähtymiseen, että pysähdyn ihan itsekseni ja meditaatio auttaa minua siinä. Vähän ajan kuluttua kuitenkin itse meditaatiosta aiheutui sellaisia tuntemuksia, joihin olisi kaivannut neuvoa tai edes vakuutusta siitä, että ei hätää, tuo on ihan normaalia ja kuuluu asiaan. Minun ympärilläni ei kuitenkaan ollut ketään jolta olisin voinut kysyä apua, eikä kaikkivaltias googlekaan osannut vastata kysymyksiini. Nämä tuntemukset saivat minut nöyrtymään sen verran, että aloin etsiskellä opettajaa, jolta voisin kysyä neuvoa ja tätä kautta olen nyt menossa paikkaan, jossa voin jatkaa pysähtymisen opettelua ja ongelmien ilmaantuessa kysyä apua joltain, joka kenties on kulkenut samaa tietä ja sen vuoksi osaa auttaa. Tämä kaikki ei nimittäin ole mitään uutta ja ihmeellistä. Nyt eteeni on tullut ihmisiä, jotka ovat yrittäneet pysähtyä vuosikymmenten ajan, ihmisiä joiden ideaalina on epäitsekkyys, myötätunto ja auttaminen ja jotka sanovat, että tämä voidaan saavuttaa pysähtymällä, unohtamalla kaikki käsitteellistykset, mitä maailmasta on rakentanut, myös unohtamalla kaikki uskonnot ja kääntymällä siihen hiljaisuuteen, mikä on meidän sisällämme. Jos vain katson tarkasti itse olemista, olemassaoloa yrittämättäkään varsinaisesti älyllisesti ymmärtää tai ottaa sitä haltuun, kuvittelematta mitään, niin ehkä silloin tavallaan luopumalla kaikista kuvitelmistani ja käsityksistäni voin nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Haluan siis mennä syvemmälle tutkimaan itse olemisen luonnetta, eikä sitä voi tehdä muuten kuin pysähtymällä katsomaan sitä, mikä ilmenee.

Tiedän erittäin hyvin, että suuri osa ihmisistä ajattelee, että tällaisen pysähtymisen täytyy olla varsin tylsää ja että heidän on vaikea nähdä, että siinä olisi jotain mieltä. On vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi vain pysähtyä. Tämä asia tulee ehkä kuitenkin omalta kohdaltani ymmärrettävämmäksi tuon helmikuisen kirjoituksen kautta, johon jo aiemmin viittasin. Nimittäin miten voin tehdä valinnan jonkin aktiivisen suunnan suhteen, jos selvästi tajuan, että kaikki suunnat ovat satunnaisia ja että niiden pointtina on vain rakentaa elämääni erilaisia enemmän tai vähemmän mielekkään kuuloisia projekteja, että niiden tarkoitus on vain rakentaa minulle haluja, että minulla olisi jotakin suuntia joihin pyrkiä? Miten voisin uskottavasti valita niitä, jos tajuan, että ne ovat vain omia keinotekoisia konstruktioitani? Vaikka seuraisin jotain polkua, niin enkö kohta taas olisi samassa pisteessä kuin lukuisia kertoja aiemminkin, ihmettelemässä sitä, että miksi olen juuri tässä, teen juuri tätä, tämän ihmisen kanssa ja että mitä pointtia tässä kaikessa on? Tämä kysymys kieltäytyy jättämästä minua rauhaan. Välillä toki unohdan sen, kun uppoudun johonkin kiireisiin suunnitelmiini, mutta lopulta se aina nousee pintaan ja estää minua koskaan olemasta kovin pitkää aikaa täysin tyytyväinen, levollinen ja rauhassa. Jos haluan kohdata tämän ongelman, niin onko minulla oikeasti jotain muita vaihtoehtoja kuin pysähtyä? Vaikka maailma on täynnä erilaisia vaihtoehtoja ja suuntia, ne kaikki näyttävät minusta mielivaltaisilta ja satunnaisilta. En tiedä, osaankon välittää teille täysin mitä tarkoitan, koska tämä ei ole vain rationaalinen havainto, jonkun järkeilyketjun lopputulos, vaan tunne. Minusta tuntuu siltä, että kaikki suunnat ovat satunnaisia ja paras valinta minkä voin tehdä on pysähtyä katsomaan olemista itseään ilman mitään suuntia ja kuvitelmia, jos se vain on mahdollista.

Hmm, lähdin liikkeelle puhelusta äidilleni. Tietyssä mielessä, ehkä tämä kirjoituskin on yritys selittää äidilleni ja kaikille ihmettelijöille tätä valintaa. Ehkä tässä selitin sen paremmin kuin puhelimessa pystyin, vaikka samaan aikaan tiedän, että tämä on niin monien asioiden ja kokemusten kulminaatio, ettei sellaista voi suoraan välittää toisille ihmisille, joilla on oma elämänsä ja kokemuksensa. Joka tapauksessa olen tyytyväinen siihen, että yritin mahdollisimman suoraan nostaa puhelussa esille ne asiat, jotka minua ovat vaivanneet ja olen kiitollinen siitä, että äitini aivan varmasti yrittää ymmärtää niin paljon kuin se hänen maailmankuvastaan katsoen on mahdollista. Vaikkei hän täysin ymmärrä, niin hän kuitenkin sanoo minulle, ettei minun pitäisi välittää siitä, etteivät he ehkä täysin ymmärrä. Minusta se on kuitenkin hyvin rehellistä häneltä ja hyvään pyrkivää. Olkoonkin, että minun perheessäni ei olla aina asioista samaa mieltä tai ymmärretä toisten valintoja, mutta ainakin asioista voidaan puhua suoraan ja ilmaista omat mielipiteet. Onhan sekin arvokasta.

Hyvää äitienpäivää. ;)

Tavaroita ja paineita

2007-05-12T23:20:00.000+03:00

Istun nojatuolissa ja tunnen lievää ahdistusta. Mielestäni olen tehnyt täysin itsenäisen ja rationaalisen valinnan, joka ei tunnu omasta mielestäni mitenkään erityisen kummalliselta tai radikaalilta. Samaan aikaan kuitenkin ihmiset varoittelevat minua kuin olisin tekemässä jotain hyvinkin ihmeellistä, heittävät pieniä kommentteja, joista heijastuu ymmärtämättömyys tai jopa painostavat suoraan. Punainen nörtti suosittelee minulle uskontojen uhrien tukisivuja, eikä varmaan lainkaan huomaa omaan kommenttiinsa sisältyvää painostusta. Vanhempani pyytävät minua täysin yllättäen ja ilman mitään selityksiä kirjoittamaan heille avoimen valtakirjan ja häkellyn täysin. Tajuan, että en uskalla kirjoittaa heille sellaista, koska en ole enää varma siitä, voinko luottaa heihin. Hetkellisesti mieleeni välähtää ajatus, että haluavatko he minulle jotain pahaa, estää lähtöni tai jotakin. Heidän lähdettyään ahdistun siitä, että edes joudun ajattelemaan noin. En ole varma siitä, miksi vanhempani auttavat minua muuttamisessa. Epäilen, että isäni yllättävä alkuinnokkuus tavaroitteni muuttamiseen johtui siitä, että hän toivoi minun tavaroideni mukana kesän jälkeen muuttavan takaisin Tampereelle. Hän onkin jo ilmoittanut, ettei tulevaisuudessa enää suostu muuttamaan tavaroitani takaisin Helsinkiin. Vanhempiani, ainakin isääni, hermostuttaa myös se, että he ylipäätään joutuvat ottamaan tavaroitani säilytykseen, kun heillä on jo itselläänkin liikaa tavaraa, josta pitäisi päästä eroon. Veljelläni on myös suuri asunto, mutta hän on ilmoittanut, ettei ole mikään romuvarasto. Sen sijaan monet ystäväni ovat pyytämättä tarjoutuneet ottamaan tavaroitani säilytykseen. Koko tämä prosessi siitä, että mihin tungen kaikki huonekalut, kirjat ja muut tavarat ja osakseni saama valitus siitä, millaisia hankaluuksia tavaroillani aiheutan muille, on saanut minut kokemaan jonkinasteista vastenmielisyyttä kaikkea tätä tavarapaljoutta kohtaan. Isäni selittäessä miljoonatta kertaa sitä, ettei hän ainakaan suostu ottamaan mitään kirjoja vastaan muistan turhautuneena tilittäneeni äidilleni siitä, kuinka turhaa ja ahdistavaa tämä kaikki tavara on, miksi koskaan olen sitä hankkinut ja jos siitä nyt pääsen eroon, niin kuinka en enää koskaan hanki sitä vaivakseni. Tuntuu siltä, kuin tavaroista ja kirjoista, joita olen vuosia haalinut ja saanut lahjaksi olisi vain harmia. "Jos et tule takaisin, niin mihin me sitten kaikki tavarasi laitamme?" kysyvät vanhempani. Niin, huokaus. Vaikka jakelen tätä tavaraa oikealle ja vasemmalle, ei sen hävittäminen sittenkään ole ihan helppoa ja jos haluan säästää jotakin itselleni, niin joudun käyttämään hyväksi muiden ihmisten tarjoamaa tilaa ja näin mahdollisesti kiristämään heidän hermojaan. Ei kovin hauskaa. Luojan kiitos tavaraa ei ole tämän enempää.

Kuinkahan paljon rahaa minulla on vuosien varrella mennyt kirjoihin? Nyt en kuitenkaan ole lopulta inspiroitunut myymään yhtäkään kirjaa, olen vain jaellut niitä sinne tänne, kun se on paljon helpompaa, siis omaksi tai lainaan. En oikein osaa ajatella niin, että minun pitäisi jotenkin huolehtia kerran kulutetun rahan takaisin saamisesta. Ehkä se on laiskuutta tai sitten vain olen todella huono bisnesmies. Tavaroiden suhteen olen itsekin saanut suurimman osan huonekaluistani, joten tuntuisi älyttömältä pyytää niistä toisilta jotain rahaa.

Itse asiassa minun piti kirjoittaa jotain muutakin, mutta nyt minua alkoi nukuttaa sen verran paljon, että taidan tästä vetäytyä.

Lähdön odottelua

2007-05-11T16:11:00.000+03:00

Lähtöpäiväkseni on varmistunut tämän kuun viimeinen päivä. Asunnostani on lähtenyt jo yksi muuttokuorma, toinen lähtee huomenna ja viimeiset varmaankin vain hieman ennen lähtöä. Kirjoja ja tavaroita on mennyt ystäville ja vanhemmille sekä pysyvästi että lainaan/säilytykseen. Aika on mennyt käytännön asioiden järjestelyyn, ystävien tapaamiseen ja pakkailuun. Kaiken kaikkiaan oloni on kuitenkin varsin huoleton ja leppoisa. Kaikki näyttää järjestyvän hyvin. Lupasin ilmoittaa työpaikalleni kesäkuun loppuun mennessä siitä, olenko tulossa syksyllä takaisin vai jäänkö tälle tielle pidemmäksikin aikaa. En ole ihan tarkoituksella halunnut suoraan kertoa, minne olen menossa, mutta pysyn kuitenkin Euroopassa, joten ei teidän tarvitse pelätä, että häviän jonnekin Nepalin vuorille. (Eipä silti, etteikö sekin voisi olla hyvä idea.) Tässä mielessä vastassa ei siis ole mitään äärimmäistä kulttuurishokkia. Minulla on myös ollut hieman vaikeuksia päättää, että miksi oikein kutsuisin tuota paikkaa johon menen, koska sanoinpa meditaatiokeskus, temppeli tai luostari, niin kaikki sanat tuntuvat olevan mielikuvallisesti niin voimakkaasti latautuneita.

Oikeastaan minulla ei ole mitään kovin selviä mielikuvia siitä, millaiseen paikkaan olen menossa. Odotan lähinnä sitä, että päivät koostuvat työstä ja meditaatiosta. Olen myös kuullut, että odotettavissa on erilaisia sääntöjä, joita ei kuitenkaan voi lukea mistään ja jotka aina välillä muuttuvat. Ideana on pitää ihmiset koko ajan valppaina ja ilmeisesti vähän tökkiä heidän egoaan. Sääntöjen ideana ei siis välttämättä ole itse säännöt vaan tietynlainen valppauden ylläpitäminen. Televisiota on lupa katsoa kerran viikossa ja kerran viikossa on myös vapaapäivä. Kaikkia asukkaita kohden on käytössä yksi tietokone ja internet-yhteys, joten en osaa sanoa, kuinka paljon ehdin tätä blogia päivittää. On myös vaikea etukäteen sanoa, kuinka paljon paikanpäällä on edes mielekästä kirjoittaa siitä, mitä tapahtuu. Ideanahan on se, että menen harjoittelemaan olemista sellaisella tasolla, joka edeltää kielellistä tasoa. Itse harjoituksen kannalta ei välttämättä olisi edes edullista, jos jatkuvasti samaan aikaan analysoisin ja pohtisin kokemaani vaikkapa tässä blogissa. No, en minä mitään päätöstä ole tämän asian suhteen tehnyt vaan ajattelin toimia tilanteen mukaan. Tulemme siis näkemään päivittyykö Hurina vai ei ja jos päivittyy, niin millaisella sisällöllä. Ehkäpä kirjoittelen vain sellaisia havaintoja tyyliin, että "tänään siivosin vessat" tai että "aamulla satoi". Tjoo...

Ai niin, sähköpostiosoitteeni vaihtuu myös ja tulevaisuudessa minulle voi laittaa postia blogini nimellä gmail-osoitteeseen. Luen sitä varmaankin aina silloin tällöin.

En tiedä, oletteko huomanneet, mutta Kuvanto on tainnut viime aikoina päivittyä useammin kuin Hurina. Jos ehdin ladata kuvia koneelle, niin päivitän sitä joskus myös reissultani.

Ihmiset ovat suhtautuneet vähän kahtiajakoisesti lähtööni. Toiset ovat kannustaneet ja olleet positiivisia, osa on vähän kohotellut kulmiaan ja selittänyt, että olen sekopää ja vanhemmillani on varmaankin ollut kaikkein eniten sulattamista asiassa. He ovat kyllä auttaneet tavaroiden muuttamisessa, mikä on ollut erittäin ystävällistä, mutta eivät he silti tätä ratkaisua välttämättä ymmärrä tai hyväksy. Luullakseni isääni masentaa se, että en ole ns. normaali eli tee jotain hyväpalkkaista työtä, ansaitse rahaa ja halua asuntoa. Lukuisia kertoja hän on selittänyt, kuinka ylpeä oli minusta silloin, kun olin opettaja ja kuinka iloisena saattoi kertoa asiasta työkavereilleenkin. Nyt sen sijaan hän kutsuu minua mustaksi lampaaksi eikä suinkaan vain leikillään. Äitini on myös sanonut minulle kerran, että minut pitäisi laittaa hoitoon, siis vain siksi, että olen tehnyt tällaisen päätöksen. Hän on myös kertonut siitä, kuinka kaikki hänen tuttavansa kauhistelevat toimintaani. Hänen mukaansa käyttäytymiseni ei myöskään ole aikuismaista. Uskon, että vanhempani vilpittömästi haluavat minun parastani. Ongelma on vain se, että he ovat täysin vakuuttuneita siitä, että heidän käsityksensä hyvästä elämästä on oikea ja minun käsitykseni väärä. Eivät he myöskään halua keskustella lähtöni ja valintojeni syistä kanssani. Koko maailmankatsomukseni on niin erilainen kuin heidän näkemyksensä, etteivät he halua tietää siitä. Minusta tuntuu, että vanhempani eivät halua ajatella mitään vaikeita ja ongelmallisia asioita, joita maailmassa ja elämässä on, koska se olisi liian raskasta. Minun valintojani taas on lähes mahdoton ymmärtää, jos haluaa torjua tällaiset kysymykset. Oikeastaan olen itsekin hieman huolissani vanhemmistani, vastapainoksi sille, että he ovat huolissaan minun puolestani. Minusta tuntuu, että heilläkin on eksistentiaalisia kysymyksiä pinnan alla. Kysymyksiä siitä, että mitä järkeä lopulta missään on ja ovatko he onnellisia ja mitä se onnellisuus sitten on ja miten käyttää loppuelämä eläkkeellä. Luulisin, että useimmat ihmiset viimeistään eläkkeelle jäädessään alkavat miettiä tällaisia kysymyksiä jollakin tasolla, eikä se välttämättä ole kovin helppoa. Ei ainakaan jos samaan aikaan yrittää painaa nämä kysymykset pinnan alle, koska ne tuntuvat ahdistavilta. Voihan olla niinkin, että monien aikuisten (siis aikuisten lasten) vanhempiensa taholta vastaanottamat painostus- ja muuttamisyritykset kertovat enemmänkin vanhempien pelosta ja turvattomuudesta oman maailmankuvansa suhteen. Lapset kun eivät välttämättä pysy halutussa muotissa eli siinä muotissa, jonka varaan vanhemmat ovat oman elämänsä rakentaneet. Minun vanhempieni sukupolvessa tämä tarkoittaa varmaankin sitä, että vanhemmat yleensä toivovat lapsilleen turvallista kokopäivätyötä, hyvää taloudellista toimeentuloa ja sellaista elämänkumppania, josta he itse voisivat pitää. On paljon helpompaa kritisoida ja moittia lasten elämänvalintoja kuin yrittää ymmärtää ja kannustaa niissä, koska tämä jälkimmäinen voisi vaatia myös monien omien elämänvalintojen ja arvojen laittamista puntariin. Tähän taas läheskään kaikki eivät ole valmiita. En silti usko, että omien vanhempieni pettynyt suhtautuminen minun tekemiini valintoihin välttämättä on pysyvää. Heidän vain täytyy tottua siihen ajatukseen, että minä nyt vain olen tällainen ja että teen ja minun täytyy tehdä omat valintani.

Huhtikuu

2007-04-21T12:04:00.000+03:00

Aika liukuu hämmästyttävästi. Olen ollut parilla valokuvausretkellä ja innoissani kukista, jotka työntyvät esiin viimevuotisten kuivuneiden lehtien ja heinien alta. Esimerkiksi tässä krookuksen lehdet ovat työntyneet kuivuneen koivun lehden lävitse ja tässä leskenlehdet nousevat heinien keskeltä. Olen kuvannut myös lukuisia sinivuokkoja, mutta en ole vielä siirtänyt niitä Flickriin.

Olen saanut varmistuksen sille, että lähtöni kesäkuun alussa onnistuu. Luvassa on siis vallan toisenlainen kesä kuin mitä edellinen oli. Silloinhan vietin huomattavan sosiaalista elämää baareissa, öitä valvoen ja kaikkea ihmetellen. Nyt luvassa on kurinalaista elämää, johon kuuluu mm. herätys vähän klo viiden jälkeen aamulla. Ohjelmassa on meditaatiota useita tunteja päivässä ja välillä työjaksoja puutarhassa, keittiössä tms. Odotan myös aika uteliaana, millaisia ovat paikan opettajat, joista olen kuullut kehuja. Ovatko he tosiaankin valaistuneita ja mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ollessani Tampereella tässä vähän aikaa sitten keskustelin hyvän ystäväni kanssa tästä aiheesta. Hän ei usko, että valaistuneita ihmisiä, jotka todella hahmottaisivat todellisuuden voisiko sanoa todemmin tai laajemmalta tietoisuuden tasolta, on olemassa. Kieltämättä ajatus siitä, että ihmisen oma mieli, ego olisi vain pieni osa kokonaisuudesta eli suuremmasta mielestä tai todellisesta itsestä, kuulostaa aika hurjalta. Silti en pysty sulkemaan tätä mahdollisuutta pois ja suhtaudun asiaan niinkin vakavasti, että lähden tällaiselle tutkimusmatkalle. Eipä silti, että voisin odottaa löytäväni mitään kovin nopeasti. Oppiminen pois minäehdollistumasta vie yleensä vuosia. Tosin Nisargadatta kertoo valaistuneensa (en tiedä, pitäisikö käyttää jotain muuta termiä tässä yhteydessä, koska kaiken sen mukaan mitä olen asiasta lukenut kyseessä ei ole mikään mystinen asia vaan pikemminkin jonkin meille kaikille koko ajan läsnä olevan avautuminen uudella ymmärryksen ja selkeyden tasolla) kolmessa vuodessa.

Pohdin ystäväni kanssa sitä, että mitä sitten, jos etsimääni asiaa ei ole olemassakaan. Meneekö aikani hukkaan? Hän kuitenkin sanoi, että harjoituksilla on varmasti joka tapauksessa vaikutuksensa minuun ja näin luulen itsekin. Vaikkei valaistumista siinä mielessä kuin Nisargadatta sitä kuvaa olisikaan olemassa, niin epäilemättä ihminen voi vuosien harjoittelulla muuttua vähemmän minäkeskeiseksi, kykenevämmäksi suurempaan välittämiseen, läsnäoloon, myötätuntoon ja mielenrauhaan. Nämä ovat joka tapauksessa niitä asioita, joita arvostan elämässä eniten, joten jos voin kehittyä niissä edes hieman (vaikka tietysti haluaisin oikeasti kehittyä niissä suunnattomasti), niin silloin harjoitukseni ei ole mennyt hukkaan.

Joskus ihmiset puhuvat minulle niin kuin olisin luopumassa jostakin näiden tavoitteideni eteen, mutta en kyllä itse koe niin. En ole juuri lainkaan huolissani urasta, rahasta tai sen tyyppisistä tavoitteista, eikä minulla ole perhettäkään, joka vaatisi minulta sitoumuksia. Toki minulla on paljon ystäviä ja läheisiä, mutta enhän minä heistä ole luopumassa. Sitäpaitsi nykyään yksi tärkeimpiä asioita elämässäni ovat erilaiset näkymät ja tunnelmat, sellaiset kuin miten valo heijastuu jostakin pinnasta ja muuttaa sen tai millaiset ovat kukkien värit ja nämä asiat ovat täysin ilmaisia ja joka puolella koko ajan. Tarkoitan kaikkia visuaalisia yksityiskohtia, jotka ovat todella hämmästyttäviä. Viime maanantaina Tampereella pysähdyimme Joonaksen kanssa ottamaan valokuvia eräästä puusta (krhm, olen vähän huono tunnistamaan puita, vaikka tämä oli varmaan ihan sellainen peruspuu, joka kaikkien pitäisi tuntea) ja tuijotimme sen hieman pajunkissamaisia kukintoja vasten sinistä taivasta ja se oli aivan uskomattoman kaunista. Mietin silloin, että kuinkahan moni ihminen on huomannut pysähtyä katselemaan sitä. Myönnettäköön, että puumme ympäristö ei ollut erityisen kaunis ja pysähtymään houkutteleva, mutta ne ihmiset, jotka sattuvat huomaamaan tuon puun, heillä on siinä aivan uskomaton lahja.

Hassua, että lähtööni ei ole enää kuin reilu kuukausi. Olen päättänyt antaa asuntoni kokonaan pois, hankkiutua eroon osasta tavaroitani ja kirjojani ja loput muuttaa johonkin Tampereelle vanhemmilleni, Joonakselle, veljelleni tms. kuka nyt niitä suostuu ottamaan vastaan. Kesän aikana oletan, että minulle selviää haluanko jäädä pidemmäksikin aikaa tuohon luostariin, meditaatiokeskukseen tai miksi sitä nyt pitäisi sanoa. Palatessani elokuussa minulla on sitten hieman aikaa hankkia uusia asunto, joko jatkaa nykyistä työtäni, hankkia uusi työ tai vaikkapa aktivoida jatko-opintoni. Toinen vaihtoehto on se, että palaan kuun lopussa takaisin tuohon paikkaan ja jään sinne ns. toistaiseksi. Toisin sanoen koko tulevaisuuteni on suuri kysymysmerkki. Mitä tahansa voi tapahtua.

Ensi viikolla tapaan erään tuttavani, joka on viettänyt puolisen vuotta paikassa, johon olen nyt menossa. En ole tavannut häntä vuosikausiin, mutta olen kuullut, että jossain vaiheessa hänestä on tullut buddhalainen. Minusta koko tapaaminen tuntuu varsin hupaisalta, koska muistan elävästi, mitä tapahtui kun viimeksi olimme tekemisissä. Olimme nimittäin eräänä itsenäisyyspäivän aattona hänen kanssaan nauttimassa hieman (siis aika paljon) alkoholijuomia. Kadut olivat juuri muuttuneet hyvin liukkaiksi. Palaillessamme baarista sain loistokkaan idean alkaa hypellä Keskustorin kirkon läheisissä portaissa. Koska portaat olivat juuri jäätyneet, lensin selälleni, löin pääni ja heräsin siitä seuraavan kerran sitten matkalla sairaalaan. Olin kuulemma ollut aika pitkään tajuttomana ja ystäväni oli joutunut kutsumaan ambulanssin. Niinpä sitten matkasimme humalassa Hatanpäälle, jossa makasin jollain käytän paareilla aikas pitkään. Sieltä minut sitten lähetettiin kotiin ilman mitään sen kummempia tutkimuksia, vaikka valitin myös selkäkipuani. Ehtona oli se, että ystäväni pitäisi minua hieman silmällä. Päästyämme kotiin sammuimme kuitenkin saman tien. Seuraavana päivänä katselimme Linnan juhlia jokseenkin kalpeina, hirvittävässä krapulassa, päänsäryssä ja minä lisäksi selkäkivuissa. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että olin myös murtanut selkärangastani jonkun okahaarakkeen siinä rytäkässä ja sen paraneminen vei itse asiassa paljon pidemmän aikaa kuin itse pään. Tai no, mistäs minä tiedän, mitä kaikkea päässäni meni silloin rikki... ;) No niin, koko tarinan pointti on kuitenkin se, että juuri tämä ihminen on kääntynyt buddhalaiseksi ja oleillut paikassa, johon nyt olen menossa. On jotenkin koomista tavata ihminen, jonka kanssa on tällainen historia, nyt jossain aivan toisenlaisissa merkeissä. Koko juttu huvittaa minua suuresti.

Ai niin, ajattelin myydä/antaa ainakin kaksi valkoista kirjahyllyäni pois, joten jos joku tarvitsee sellaisia, niin voi ilmoittautua. Tämä tarkoittaa myös sitä, että minun täytyy kyetä karsimaan kirjojani viidestä kirjahyllyllisestä kolmeen. Huu...

Pohdintoja

2007-03-29T16:07:00.000+03:00

Istun taas töissä ja aurinko paistaa ikkunoista sisään. En ole oikein osannut kirjoittaa tätä blogia viime aikoina. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta en tiedä, onko mikään mitenkään erityisen merkittävää. Hetki sitten olin viikon Tampereella ja ihastelin vastaan tulleen Joonaksen irokeesia. Hän keräsi kaikki katseet kaduilla.

Viime aikoina olen itse meditaation lisäksi keskittynyt lukemaan buddhalaisuudesta ja zenistä kertovia kirjoja. Huomaan arvomaailmani olevan melko buddhalainen. En sinänsä ole erityisen kiinnostunut mistään uskomuksista tai niiden totuudesta/epätotuudesta. Ei minulla ole tällaisiin teoreettisiin kysymyksiin juuri mitään sanottavaa, muuta kuin että en tiedä. Sen sijaan myötätunto, elämän kärsimysluonne, haluista luopuminen, hetkessä eläminen ja tietysti meditaatio keinona ymmärtää todellisuuden luonne ja vapautua vääristä kuvitelmista kiinnostavat minua. Mitä enemmän olen lukenut valaistumiseen liittyvistä kertomuksista, sitä enemmän on alkanut vaikuttaa siltä, ettei kyseinen ilmiö sittenkään ole niin kovin harvinainen tai vaikea saavuttaa. On myös ollut kiinnostavaa huomata, että zenbuddhalaisuuden tavallinen ensimmäinen koan "mu" tai sen vaihtoehto "kuka minä olen" vastaa varsin pitkälle Ramana Maharshin neuvomaa itsetutkiskelun menetelmää. Samoin Nisargadattan olemiseen keskittyminen on aivan kuin zenmeditaation shikantaza. Minusta näyttää selvältä, että kyseessä on hieman eri traditiosta (jotka tosin ovat selkeästi sukua toisilleen) lähtevä pyrkimys täysin samaan vapautumisen tilaan ja tähän vielä käytetään samoja metodeja. Se on aika kiinnostavaa.

Toinen asia, mitä olen ihmetellyt, on se, kuinka eri tavalla länsimainen psykologia ja itämaiset filosofiat hahmottavat ihmismielen rakenteen. Täällä länsimaissahan kaikki rakentuu minän varaan. Ihmisten täytyy tuntea itsensä, toteuttaa unelmiaan ja halujaan. Meillä on psykologeja, jotka auttavat meitä penkomaan muistojamme ja selvittelemään emotionaalisia ym. ongelmiamme. Olemme täysin vakuuttuneita siitä, että minä on jotain todellista ja perustavaa ja olemme myös rakentaneet koko elämämme tämän käsityksen varaan. Oikeastaan luulen, että useimmille ei koskaan juolahda edes mieleen asettaa minänsä olemisen luonnetta kovin vakavassa määrin kyseenalaiseksi. Minäkin tulen tästä traditiosta ja viime aikoina on ollut hämmentävää lukea Nisargadatan ja buddhalaisen kirjallisuuden kuvauksia minästä. Koko kuva on aivan toisenlainen. Näissä näkemyksissä korostetaan sitä, että se hetki, missä koemme olevamme on nimenomaan nykyhetki ja kaikki muu on muistissa. (Onhan selvää, että lukiessasi tätä tekstiä koet olevasi elävästi läsnä juuri tässä hetkessä, mutta jos pohdit tulevaa tai muistelet mennyttä, ne ovat vain mielikuvia.) Kullakin hetkellä meillä on erilaisia aistihavaintoja, ajatuksia ja tunteita. Ajatuksemme ja tunteemme, asenteemme asioihin jne. muodostavat oman henkilökohtaisen maailmamme, jolla ei välttämättä ole erityisen paljon tekemistä minkään objektiivisen todellisuuden kanssa. Kun nyt tästä nykyhetken lähtökohdasta alkaa miettiä sitä, mikä minä on, voi ymmärtää, että minä on pelkkä konstruktio. Se on muistimme varaan rakentunut kuva itsestämme, jota itse pidämme hengissä. Sillä ei ole mitään varsinaista, erityisen konkreettista olemassaoloa ja silti se on meille yleensä kaikki kaikessa.

Olen itse kokenut melko vapauttavana tajuta sen, ettei minäni olekaan ehkä mikään kovin kummoinen juttu ja sen olemassaolokin on melko heiveröistä. Se, mikä on, on olemassaoloni ja tietoisuuteni nykyhetkessä ja siinä on melko selvä todellisuuden leima. Siltä ainakin tällä hetkellä minusta vaikuttaa. Sen sijaan menneisyyteni ja tulevaisuuteni on melkoisen epätodellista. Mennyt on johtanut minut tähän pisteeseen, josta nyt tarkkailen asioita ja siinä kaikki. Mitä tahansa tapahtuukin, niin kohta se on vain mielikuvaa. Tapahtumat vain virtaavat ja katoavat muistiin. Mikä tai kuka on "Hurina"? Oikeastaan ei yhtään mikään. Teille olen joku muistinne varaan piirtyvä konstruktio, jonka olisi tarkoitus kuvata jotain todellista persoonaa enemmän tai vähemmän osuvasti. Jokaisella lukijalla on oma minäkuvansa ja ajattelumaailmansa, jonne tämä teksti ja kuvitelma sen takana olevasta henkilöstä sullotaan. Missään näistä mielikuvista ei ole mitään erityisen todellista. Jos todellinen kuva minusta olisi yhtäpitävä todellisuuden kanssa, niin minunhan täytyisi olla tietynlainen. Kuitenkin nykyhetkessä on vain liikettä ja ehkä sanoja ja sen jälkeen olemme taas muistissa, joka rakentelee niistä jotakin kuvitelmia. Miksi ihmeessä me otamme tämän kaiken niin tosissamme?

Minusta tuntuu jotenkin kummalliselta, että näin länsimaisessa kulttuurissa kasvaneena minulle ei ole koskaan vakavasti edes kerrottu tästä toisesta vaihtoehdosta tarkastella minää. Kuitenkin se tuntuu vähintään yhtä todelliselta kuin kaikki psykologia, mitä olen lukenut, jos ei paljon todellisemmaltakin. Ja mikä helpotus onkaan, jos minun ei tarvitse ottaa enää vakavasti tätä "minää". Kaikkien tavoitteiden ja pyrkimysten päätteeksi minusta tuntuukin nyt oikein hyvältä idealta olla tavoittelematta erityisesti mitään paitsi ehkä todellisuuden parempaa ymmärtämistä. Olen kuitenkin tällä hetkellä melko vakuuttunut siitä, että ymmärtäminen ei voi tapahtua käsitteellisellä tasolla, koska käsitteet perustuvat muistiin, mielikuviimme ja kaikkeen oppimaamme, ovat melkoisen epäselviä ja lopulta oikeastaan täysin tyhjiä. Miten ihmeessä me voimme ottaa puheen edes vakavasti, kun käsitteiden ja sanojen koko olemassaolo on niin tyhjää, epäselvää ja hataraa? Tällä hetkellä minulla on melko vahva tunne sanojen tyhjyydestä, koko käsitteellisen tason tyhjyydestä. Miksi me olemme rakentaneet kaiken sanojen varaan ja otamme sen niin tosissamme? Sanat ovat vain sanoja, joita kullakin hetkellä lausumme jostakin ajatuksestamme ja jotka toiset ottavat vastaan omiin maailmoihinsa, vain jotta ne voisivat taas kadota tai sitten synnyttää lisää epätodellisia sanoja ja tulkintoja. Puh, tämä kaikki on niin väsyttävää.

Jos on olemassa valaistuminen sen täytyy olla tämän käsitteellisen tason ja kaikkien ajatuksiemme ja muistikonstruktioidemme alla ja liittyä jotenkin nykyhetkessä olevaan läsnäolemiseemme. Tehkääpä sellainen koe nyt heti, että unohdatte kaiken mitä olette ikinä oppineet ja lukeneet, kaikki ajatuksenne ja tutkitte mitä oikeastaan silloin on. Itse havaitsen tämän tietokoneen takana avautuvan avaran tilan täynnä erilaisia esineitä. Kuulen näppäimistön painallukset ja rakennuksen taustakohinan. Selkääni särkee hieman ja ajatukseni muodostuvat suoraan tähän tietokoneen näytölle. Tämä kaikki muodostaa yhden kokonaisuuden, tietoisuuteni tällä hetkellä. Kun tästä hetkestää sulkee pois kaiken muun kuin mikä siinä selvästi ilmenee ja kysyy, mitä on tämä oleminen ja kuka tässä on, huomaa, ettei siihen ole mitään vastausta. Kaikki vastaukset, mitä voisin antaa, ovat vain muististani, lukemaani, sitä mitä kaikki ovat minulle aina toistelleet ja minkä olen ottanut itsestäänselvyytenä. Mikä tekee niistä millään tavalla todellisia? Ei mikään muu kuin tottumus. Minä kuvasin teille tätä omaa tilaani ajatuksin, mutta sanoittepa tai ajattelittepa mitä tahansa, niin mitä tekemistä sillä on itse sen olemisen kanssa, joka tässä hetkessä ilmenee? Käsitteellinen on aina analyysia ja irtautumista todellisuudesta, tulkintaa, merkityksen antoa jne. Jos olen rehellinen itselleni, niin ainakin minun täytyy myöntää, että en ymmärrä tätä olemista, en itseäni enkä sitä, kuinka voin olla olemassa tässä nykyhetkessä. Tai oikeastaan en tiedä, kuka on olemassa, koska kaikki kuvat minusta ovat vain muistikonstruktioita.

Itämaisissa filosofioissa on keskitytty tutkimaan tätä käsitteellisen takana ilmenevää puhdasta olemista ja sen luonnetta. Valaistuminen tarkoittaa ymmärryksen saavuttamista tämän olemisen luonteesta ja samalla oman tietoisuuden luonteesta. Siinä ei ole mitään mystistä. Kyse on pelkästään huomion kiinnittämisestä siihen hiljaisuuteen ja pelkkään olemiseen, jonka yleensä täytämme kaikenlaisilla ajatuksilla, kuvitelmilla ja haluilla. Zenbuddhalaisuudessa kenshoksi kutsutaan sellaista kokemusta, jossa ihminen välittömästi ymmärtää todellisuuden luonteen. Näitäkin ymmärtämisen tasoja voi olla monenlaisia, kevyempiä ja syvempiä. Kensho ei kuitenkaan ole lopullinen vapautuminen, vaan sen kokemisen jälkeen on täysin mahdollista unohtaa tämä elämys ja palautua "normaaliin" elämään minkään muuttumatta. Valaistuminen eli zenbuddhalaisittain satori on puolestaan pysyvä valaistumisen tila. Tämä on tila, josta Buddha puhui ja josta myös Nisargadatta ja Ramana Maharshi puhuivat. Löysin myös zentraditiosta lähteneen Adyashantin kirjoituksia verkosta. Myös hän kirjoittaa samasta tilasta.

Joonas sanoi minulle, että nämä ajatukset kuulostavat hänestä vähän kaukaa haetuilta. En voi sanoa tähän muuta kuin, että minusta ne kuulostavat hyvinkin läheltä haetuilta. ;) Mikäpä olisi minua lähempänä kuin tämä tietoisuus, jossa olemiseni ilmenee? Sen oleminen on minulle epäilyksetöntä. Olen ja havaitsen. Sen sijaan se, mitä minä tästä olemisesta ajattelen tai persoonallisuudestani tms. niin tämä osio minulle on opetettu ulkoapäin toisten toimesta jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Ei minusta tunnu lainkaan mahdottomalta, että tässä länsimaisessa kulttuurissa tutkimatta jääneessä osiossa, siis puhtaassa olemisessa olisi jotain oleellista, mitä emme ehkä ole huomanneet. Husserlin fenomenologia tosin tutkii sitä jossain määrin, mutta rationaalisen analyysin keinoin, koska koko länsimainen tiede on ylpeästi pystytetty sen uskomuksen varaan, että äly ja käsitteet ovat ne, joilla todellisuus voidaan parhaiten ottaa haltuun. Itämaisessa filosofiassa (yleistän nyt tässä aika paljon) sen sijaan lähtökohta on se, että jokainen ihminen joutuu tekemään tutkimusretkensä itse. Totuutta ei voi löytää mistään kirjasta tai saada valmiina. Käsitteellisen ja analyyttisen ymmärryksen sijaan pyritään sisäiseen ei-käsitteelliseen oivaltamiseen, jota vielä kuvataan jonkin täysin tutun ja itsestäänselvän löytämisenä, koska se on todellisuutemme koko ajan. Me emme vain näe tätä todellisuutta, koska emme katso tai edes yritä nähdä. Kaikilla on niin kiire tehdä jotain muuta ja toimia minäkonstruktionsa mielihalujen mukaan. Lisäksi olemme rakentaneet valmiin kuvan siitä, millainen maailma on, kouluttaneet itseämme vuosikausia, kuulleet lukuisia erilaisia ajatuksia ja vihdoin valinneet sieltä jotain, joka juuri meistä tuntuu todennäköisimmältä. Kuitenkin se oleminen, missä olemme kun riisumme nämä kaikki käsityksemme on vain pelkkää olemista. Kaikki analyysi on turhaa ja vain poistaa meidät siitä, mikä ilmenee. En usko, että mikään käsitteellinen voi koskaan vakuuttaa meitä siinä määrin kuin henkilökohtainen kokemus. Jos olemme uskovaisia voimme epäillä uskoamme ja jos ateisteja, voimme alkaa epäillä hmm, vaikkapa omaa älyllistä erinomaisuuttamme. ;) Nähdäkseni kaikki mikä rakentuu pelkän olemisen päälle, jossa epäilyksettä olemme, on uskoa. Koko maailmamme on uskomaton uskomus- ja käsitejärjestelmä ja näin ollen ehkä enemmänkin todellisuudesta vieraantunut kuin siinä kiinni.

Näin ollen olenkin päätynyt siihen, että haluan tutkia tätä pelkkää olemista. En usko, että Buddha petkuttaa minua tai Nisargadatta tai Maharshi tai Adyashanti tai kaikki zenmestarit. Olen varma, että tällainen kokemus on olemassa, mutta mitä se tarkoittaa käytännössä, mitä siitä pitäisi ajatella jne. sitä en tiedä, enkä halua edes spekuloida. Olen kiinnostunut tutkimaan tätä asiaa, koska tämä voisi olla keino vapautua täysin itsekkyydestä (miksi olla itsekäs jos minää ei varsinaisesti edes ole olemassa ja kaikki on pohjimmmiltaan yhtä) ja kyetä univeraaliin rakkauteen. Lisäksi jos tätä kautta voin paremmin ymmärtää sen, mistä todellisuudessa ja olemassaolossa on kyse, niin tietysti haluan mieluummin ymmärtää miten asiat ovat kuin elää väärässä käsityksessä. Valinta on kohdaltani helppo myös siitä syystä, että en oikein enää jaksaisi ajatella tai haluta mitään vaan haluaisin vain olla. Jos alkaisin tehdä jotain muuta epäilisin koko ajan sen mielekkyyttä nyt kun en ole enää lainkaan varma tästä olemisen luonteesta. Minua vaivaa huomattavassa määrin se kärsimys, jota havaitsen jatkuvasti ympärilläni ja teoriani on se, että jos voin ensin jotenkin selvittää itselleni, mistä tässä kaikessa on kysymys, niin sen jälkeen olisin paljon hyödyllisempi myös muille. Toki mieltäni kaivaa epäilys siitä, onko mitään löydettävää oikeasti olemassa vai olisiko parempi alkaa vain heti näistä lähtökohdista käyttää aikansa ja energiansa kärsimyksen poistamiseen siinä määrin kuin se nyt olisi minulle mahdollista. Jos kuitenkin valaistuminen on olemassa, eikä vain mikään kuvitelma, niin siinä tapauksessa on järkevintä pyrkiä ensin valaistumaan, koska sen jälkeen kyky auttaa toisia on ihan toisella tasolla puhumattakaan siitä, että kyky epäitsekkyyteen ja välittämiseen on varmasti aivan toista luokkaa kuin nyt. Teen siis ratkaisun parhaan mahdollisen arviointikykyni pohjalta ymmärtäen, että se voi olla myös väärä. Minulla ei ole ollut henkilökohtaisesti mitään kensho tms. kokemuksia, joten joudun tässä vaiheessa vain luottamaan muihin, mutta toisaalta minulla on vahva kokemus kärsimyksen sietämättömyydestä, kaiken katoavuudesta ja toisaalta kauneudesta ja valittavanani olevien hieman tavallisempien suuntien täydestä satunnaisuudesta, joten pelkästään olemiseen ja nykyhetkeen keskittyminen tuntuvat oikeastaan hyvinkin houkuttelevilta jo sinänsä.

Ajattelin siis tutkimusmatkailla henkilökohtaisen kokemisen kautta olemisen luonteeseen. Jotta tämä onnistuisi parhaiten, olen päättänyt käyttää tämän kesän meditoimiseen ja hakenut erääseen zenluostariin. Juuri tällä hetkellä mietin, että kannattaisiko minun antaa asuntoni kokonaan pois vai ainoastaan vuokrata se kesäksi. Toistaiseksi kuvittelen tulevani syksyllä takaisin, sikäli kun minut edes hyväksytään tähän paikkaan, johon olen hakenut, mutta jos mitään ei ole selvinnyt minulle syksyyn mennessä, niin voisin harkita kyllä pidempääkin oleskelua. Yritän nyt kuitenkin olla niinkin hillitty, että en tee vielä mitään päätöksiä ennen kuin olen edes viettänyt jonkin aikaa tällaisessa meditaatioon keskittyneessä paikassa ja nähnyt ja kokenut mitä se on käytännössä. Joka tapauksessa tällaiset ovat suunnitelmani ja olen melko innoissani ja hyväntuulinen.

Haamupäivitykset osa II (tai III)

2007-03-21T11:59:00.000+02:00

Huokaus. Muutin edellisen postin kommenttien mukaan feediksi bloggerin uuden feedin, jonka aikatägi näyttää muuttuvan jokaisen kommentin myötä. Jostain syystä oma blogini sitten näyttää päivittyneen. Tosin en tiedä, onko tässäkään mitään logiikkaa, koska näyttää olevan lukuisia blogeja, jotka eivät kuitenkaan päivity tuon aikatägin myötä. Oikeasti tämä on mielestäni melkoisen käsittämätön ilmiö. Mistäköhän ihmeestä lista päättelee, että tätä blogia on päivitetty? :\ Antaisi nyt minun olla rauhassa täällä päivittämättä! ;)

Haamut

2007-03-18T00:25:00.000+02:00

No heipä hei. Pahoittelen haamupäivityksiä ja jos joku viisas (Kervåå?) on jo keksinyt, mitä niille voi tehdä, niin kertokoot. Edelleenkin blogini tarkistuu listalle atom-syötteestä ja ilmeisesti Blogger muuttelee sitä ihan itsekseen, koska minä en ainakaan ole tehnyt mitään. Väittäisin, että kyseessä on joku uuden Bloggerin bugi, mutta en ymmärrä, miksi siitä kärsivät jotkut blogit, mutta eivät kaikki.

Muuten minulle kuuluu samaa kuin aiemminkin tässä viime aikoina. Toisin sanoen omalla tavallani pyrin pysähtymään niin perusteellisesti kuin mahdollista sen sijaan, että yrittäisin kauheasti saada aikaan jotakin, mennä johonkin, olla tehokas tms. Mietiskelen myös, että rahan hankkimisen sijaan voisi olla kätevämpää hankkiutua eroon tavaroista. Asunnostani ainakin ajattelin hankkiutua eroon kesän ajaksi. Mihin sitten kesällä päädyn, on vähän auki, mutta selvinnee lähiaikoina. ;)

Hauskaa sunnuntaita ja kiintoisaa vaalipäivää kaikille!

Haastattelussa eduskuntavaaliehdokas Kimmo Helistö

2007-03-11T18:31:00.000+02:00

Terveisiä vain täältä Arlan saunalta. Oikealla puolellani porisee kahvipannu ja Kimmo ojentelee ylitseni vaatekaappien avaimia ja rahaa. Tässä kopperossa on huomattavan ahdasta ja minä olen tiellä. Tämä koppero on selkeästi yhden hengen koppero. Vain alakerran sauna on käytössä, miesten käytössä. Yksi hieman humalainen asiakas hiipparoi tuossa vasemmalla munasillaan ja vaatii Kimmon huomiota. Kimmon mukaan hän on vanhoja Lepakon tuttuja ja saattoi Lepakonkin saunasta (jaa, sielläkin oli sauna?) kävellä ympäriinsä munasillaan. (Huomaa, että tämän haastattelun johdanto menee suoraan politiikan ytimeen.) Yläkerran sauna on edelleen remontissa ja suljettuna. Mutta jokohan tässä pääsisi itse asiaan...

(Ei, asiaan pääseminen ei ole helppoa. Kimmon kännykkä piippailee lukuisten tekstarien merkiksi ja yksi asiakas on hukannut kännykkänsä, joka kyllä löytyy nopeasti. No niin...)

H: No niin Kimmo, jokohan pääsisimme asiaan?

K: Heti. Oota vielä, haen vettä tänne näin (heiluttaa vedenkeitintä). Sitten pääset asiaan.

K: Mä oon valmis. Älä kuvittelekaan et mä istun paikalleni johkin täks ajaks. (Kimmo heiluu siellä täällä ja taas ilmestyy asiakas. Nyt vedenkeitin alkaa kohista. (Asiakas ei tällä kertaa ollutkaan asiakas, vaan huoltomies. Käytävästä on nimittäin palanut sulake tms. ja sulaketaulu on hukassa.))

K: Se olikin huoltomies...

H: Eks sää tunnistanut sitä?

K: En jotenkin aluks. Mä luulin ensin et se tulee saunaan...

A (asiakas): Tässä alkaa ollakin aika kansainvälinen meininki...

K: Joo, huomasin et äsken oli hurja pulina. Kaikki kielet sekoittuu... (Kimmo uittaa teepussia keittämässään vedessä.)

H: Mä oon kirjottanut jo vaikka kuinka paljon, vaikkei haastattelu oo ees alkanut.

K: Hyvä hyvä, mä ajattelin et sä oot kirjoittanut jotain, mitä mä oon sanonu.

H: No niin, selitäpäs nyt tämä miesehdokas slougani, jota kaikki on ihmetelleet.

K: Tota, tota... Se on tietenkin mainoslause, mutta tota, onhan siinä niinku oma ironiansa, kun puhutaan vihreistä, jota yleensä... jonka äänestäjistä yleensä 70% on naisia. Mulla on ehkä vähän sellanen kutina et vihreiden listoilta ei ehkä löydy sellasia miehiä, joita ne itse toivois äänestävänsä. En mä tarkota tietenkään mitään "tosimiehiä", mut vähän erilaista miehen mallia kuin perinteinen vihreä mies. Mut ydin on se, et tää on vain mainoslause, jonka tehtävä on herättää huomiota ja sen se on kyllä tehnyt.

H: Miten mielestäsi poikkeat muista vihreiden miesehdokkaista, siis mikä oikein olet miehiäsi?

K: Nyt oliski hyvä, kun kattois sitä listaa, niin pystyis vähän erottautumaan... Kaikki miehethän siellä on aika erilaisia, mutta tota mä koen et mä oon niinku... ehkä en oo iältäni ihan siellä nuorimmassa päässä. Joskus oli hienoo huomata, et olin vihreiden kaupunginhallitusryhmän vanhin jäsen ja valtuustoryhmässäkin olin... olikohan siellä yks tai kaks vanhempaa ja ainakin olen elämäntavaltani independent ja oman tieni kulkija. Pitäsköhän sanoo, et oon tottunut tienaamaan omilla käsillä palkkani, enkä tarkota sitä, ettei muut olis sellasia. Mä oon elänyt oikeestaan sellasta pätkätyöläisen elämää koko ikäni ja nimenomaan omasta halusta ja omasta valinnastani ja niin musta on tullut sanottasko nyt perinteisesti yrittäjä ja sit vielä vähän niinku ajautumisperiaatteella ja oudolla tavalla.

K: Sun pitäis ehkä lukee tai mun pitäisi päästä lukemaan et tietäis niinku... tai luetaan vasta lopuks, ei juututa liikaa. Nauhuri on siitä kiva, et voi vaan vapaasti pudotella ja siel se on sit tallessa.

H: Joo, nää mun haastattelut on aina siinä mielessä tulkintoja, et mitä ehdin kirjoittaa ja mitä muistan, eh heh.

H: En oo oikein varma selkenikö mulle vieläkään miehinen erityisyytesi.

K: Eihän sitä varmaan olekaan, niin kuin sanoin. Se oli vaan mainoslause ja itsekorostusta, niin kuin mainoslauseet usein on. Sano jos sulle tulee kylmä tosta... (Kimmo avaa oven ja pomppii sen jälkeen selityksettä yläkertaan.)

K: Yhet taitelijat suunnittelee tänne syksyks jotain sauna ja kuolema -näyttelyä, jonka teema olis joku kuolema saunassa tms. Ja yks kuvanveistäjä pölli multa tosta aamupäivällä kaks isoo kiuaskivee. Tulee kuulemma niin hieno, joku musta, joka voi tulla vaan tosta kivestä, kun sen hioo oikeella tavalla. Niin hieno veistoskivi.

(Kimmo selittää saunatilaa katsomaan tulleille kyseisen projektin miehelle ja naiselle jotain tilasta ja kaikki häipyvät tupakalle pihalle. Aiemmin mainitsemani hieman humalainen asiakas ilmaantuu myös taas selittämään jotain. Tällä kertaa pyyhe alavartalonsa peittona.)

H: Kerro jotain Lepakon ajoistasi tai toiminnastasi Elmussa.

K: Elmussa? Mä olin kolme tai neljä vuotta Elmun puheenjohtaja -89-92. Sen jälkeen, kun Elmu oli viettänyt 20-vuotisjuhliaan ja oli velkaantunut rajusti, niin kukaan muu ei ois varmaan suostunut puheenjohtajaks tai mut puhuteltiin siihen. Lepakko oli... mä pidän Lepakkoo niinku omana korkeakoulunani tai yhtenä niistä. Siellä vierähti noin 11 vuotta mun elämästä eli se aika mitä mä olin Radio Cityssä duunissa. Sitä ennen Lepakko oli tietysti tuttu vähintäänkin Lepakon yöbailujen tai Kadotetut-bändin kautta, mutta -79, millon Lepakko vallattiin ja siitä vuoteen -84 mä en kokenu sitä vielä omaks mestaks. Mä luulen, et Lepakko oli osin sillon vähän sulkeutunutkin paikka et sinne ei niin helposti päässyt lähestyyn. Mut Lepakko oli ihan oleellinen tai keskeinen Helsingin avautumiselle sellaseks pieneks metropoliks, jota Helsinki nyt on. Lepakosta on lähtenyt todella moni merkittävä asia liikkeelle. Siel on ollut töissä kymmeniä ihmisiä, jotka on sittemmin ajautunu merkittäviin ja monenlaisiin uusiin rooleihin mediassa tai kulttuurissa tai oikeestaan millä tahansa elämänalueella. Mä en tiedä, pitäskö luetteloida vähän mitä sieltä Lepakosta on tullut? Mut joka tapauksessa se on ollut ihan keskeinen kuuma piste Helsingissä, sellanen generaattori. Sielt on tullut asioita, jotka tällä hetkellä saattaa tuntua ihan arkipäiväseltä, mutta jotka oli sillon ihan uusia. Ihan niin kuin sellaisia lähtien ensimmäisestä paikallisradiosta, Rumba-lehdestä, Erotiikkamessuista... Siel oli ihan ensimmäiset tällaset, mä en ihan ymmärtänyt sillon mistä oli kyse, tämmöset internet toimijat... oliks sulle tuttu sellanen kun clinet, älä nyt heti kirjota sitä sinne... senkin ydin oli citylines, joka oli osa tällasta elmukorporaatiota.

H: Ei kyllä oo noi mitkään tuttuja ja varmaan kirjoitinkin kaiken ihan päin seinää.

(Hieman humalainen asiakas tulee selittämään, kuinka hyvin pilsner toimii ja kuinka hieno juoma se on.)

H: Mitäs muuta kuin nuo, mitä mainitsit? Onko vielä jotain?

K: No monenlaiset ohjelmatoimistot, kirjakustantamo Odessa, öö, monenlaiset kädentaitajat tai taiteilijat niistä kymmenistä bändeistä puhumattakaan tai levy-yhtiöistä tai managereista tai musiikkibisneksen toimijoista, festivaaleista, klubeista, bailuista, jotka tapahtu muualla kuin Lepakossa... Kaivopuiston kansanjuhlat, beach-partyt Hietsun rantsulla, Itsenäisyysjuhlat jäähallissa ja kymmenet eri musiikkiklubit muualla kuin Lepakossa. Sitä ei kukaan enää muista, mut 80-luvulla ei ollut missään ravintoloissa elävää musiikkia, ei ollut bändeille soittopaikkoja. Helsinki oli sillon ihan erilainen kaupunki. Tää oli itäblokkia. Ei ollut livemusaa, ei ulkoilmakonsertteja tai festareita... Esim. Tuskafestarit on Elmusta ja Lepakosta noussut ilmiö kans. Itse asiassa tän hetkinen suomalainen metalli, tää on oleellista, Lordeineen Himeineen kaikkineen, sekin on pohjimmiltaan Lepakosta. Lepakko oli speedmetallin ensimmäinen kehto Suomessa. Stoneyhtyeet ja mitä kaikkee, en mä muistakaan niitä nimiä, sen lisäks et se oli tietty punkin keskus ja oikeestaan kaikkien musiikkitrendien... Siel oli ekat teknoreivit. Lepakko oli eka paikka, jossa Suomessa järjestettiin reivejä. Se oli paikka, jossa kaupunki ja nuorisokulttuuri kehittyi erilaisiin muotoihinsa. Nyt mulle tulee taas mieleen... se oli eka paikka, jossa graffitikulttuuri tai skeittaus otettiin vakavasti. Lepakossa oli varmaan Helsingin ensimmäinen skeittiramppi sisällä ja ulkona. Viitenä tai kuutena vuotena järjestettiin graffitin SM-skabat.

H: Minä olen sen verran nuorempaa sukupolvea ja kaiken lisäksi tamperelainen alun perin, etten tiedä noista ajoista juuri yhtikäs mitään, mutta sen haluaisin tietää, et mihin Elmun rahat oikein katosivat ennen kuin tulit puheenjohtajaksi?

K: Öö, 10-vuotisjuhlaan...

H: Eiks ne ollut 20-vuotisjuhlat?

K: Ei sori, mä sekoilen, 10-vuotisjuhlat ne oli sillon monine konsertteineen, monine historiikkeineen ja muine ilotulituksineen.

H: Elmu siis juhli liian rajusti?

K: Joo, muistaakseni sen vuoden tulos oli 200 000 markkaa tappiollinen.

H: No miten sait vajeen paikattua vai saitko?

K: En minä, mutta Elmun henkilökunta ja osaavat työntekijät ja tota jäsenistö, aktiivinen jäsenistö. Mut mä luulen, et Elmun talous on aina ollut niinku miten se sanotaan... riskibisnestä. Bailujen järjestäminen ja klubitoiminta on aina riskibisnestä. Talous on aina vaihtelevaa.

H: Siis onkos Elmu edelleenkin olemassa?

K: On, on. Nykyään taas toiminta on vakiintunut Nosturiin ja varmaan tänä päivänä huomattavasti ammattimaisempaa kuin mitä silloin -80 ja -90 -luvuilla. Nykyään on olemassa Elmuyhdistys ja sit on Elmusäätiö, joka omalta osaltaan tasapainottaa tommosta, miten se nyt sanotaan.

H: Suhdannevaihteluja?

K: (Nauraa.) Joo, nimenomaan, se onkin hyvä. Leonor on ollut koko viime yön duunissa ja se on varmaan edelleen. (Kimmon tyttöystävä.)

H: Ai, se maalaa intensiivisesti?

K: Joo ja nyt se on tehnyt hakemuksii, anomuksii, vaihtosuunnitelmia. Se haluis mennä syksyks ulkomaille.

H: Me olemmekin tässä haastattelussa todella poliittisissa ja ajankohtaisissa aiheissa. ;)

K: Mut niihinkin voidaan mennä ja kaikkihan on politiikkaa. Elämäntapa on nimenomaan politiikkaa, arjen politiikkaa. Mut nimenomaan Lepakkohan on ollut poliittinen korkeakoulu, jos ei vain mulle, niin Helsingille ja suomalaiselle kulttuurille.

H: Nyt voitais vaihtaa aihetta, hmm... Olen aina ihmetellyt, mikä oikeastaan on vasemmiston ja vihreiden syvällisin ero. Osaatko sanoa?

K: Osaan. Vihreet ymmärtää yksilöä ja näkee yhteiskunnan yksilön kautta, kun vasemmisto katsoo asiaa enemmän yhteiskunnan kautta. Ja vihreet painottaa tietenkin kaiken toimintansa ympäristönäkökulmaan, kun vasemmistosta ei voi sanoo niin. Vasemmisto painottaa kuitenkin toimintansa ansio... jotenkin niin kuin ihmisten ansioiden näkökulmaan, työläisen näkökulmaan. Esim. näissä vaaleissa tää näkyy hyvin siinä tai älä nyt mee ehkä siihen lauseeseen... et mikä erottaa SAK:n ja SDP:n? SDP on SAK:n poliittinen osasto. Eli ymmärräts sä mitä mä tarkotan? Eli niillä on kuitenkin aika kapee se näkökulma yhteiskuntaan, kun vihreillä näkökulma tulee kuitenkin globaalista maapallosta ja ympäristöstä, niin vasemmistolla se tulee työntekijöiden näkökulmasta. Ja kun vasemmistolla tulee ristiriitaa työläisen ja ympäristön etujen välille, niin vasemmisto painottaa kuitenkin työläisen etua.

(Kimmon puhelin soi ja hän alkaa puhua sinne englanniksi. Olisikohan siellä Leonor?)

H: Oliks se Leonor? Oliks sil joku hätä?

K: Ei kun se oli just saanut valmiiks viimesen tältä päivältä, mut ei se ollu saanu tehdyks muuta kun niitä hakemuksiaan ja anomuksiaan.

H: Vasemmistosta vielä... En tiedä, varmaan ainakin vasemmistonuorissa on sellaisia nykyään, jotka kuitenkin painottavat ympäristöarvotkin hyvin korkealle?

K: Varmasti.

H: Oletko silti sitä mieltä, että vasemmisto laittaa työläisen ympäristön edelle? Onko niin aina?

K: Toistaseks ainakin. On oikeistossakin paljon tai porvariryhmissä nuoria, jotka ymmärtää eri tavalla ympäristön kuin vanhempi sukupolvi mutta tota, viime kädessä teot puhuu puolestaan. Kyllä se valtuustossa tulee hyvin esille, et jos pitää ottaa ympäristön etu tai sitten jonkun yksittäisen edunsaajaryhmän etu huomioon, niin vasemmisto tai oikeisto painottaa silloin omaa edunsaajaryhmäänsä eikä kokonaisuutta. Haluut sä aplarii? (Kimmo laittaa joukon kuorittuja appelsiininpaloja viereeni puhelinluettelon päälle.)

H: Mitkä sitten ovat mielestäsi vihreiden suurimpia ongelmia, siis ryhmän sisällä? Esim. puhutaan puolueen jakautuvan ns. oikeisto- ja vasemmistovihreisiin. Onko tämä ongelma?

K: Mää en nää oikein tällasta vasemmisto-oikeisto -ajatteluu ongelmana. Toisaalta...

(Hieman humalainen asiakas ilmaantuu ovelle lähtöaikeissa. Hän kaivaa taskuistaan muutaman kolikon ja siinä on hänen saunamaksunsa. Näyttää siltä, että siinä on alle euro. Kimmo käskee asiakasta ottamaan ensi kerralla enemmän rahaa mukaansa varsinkin jos hän juo pilsneriä. Käydään keskustelu, jossa asiakas selittää ettei hän käytä rahaa. Asiakas näyttää olevan vanha tuttu ja Kimmo keskustelee hänen kanssaan kärsivällisenä. Mies naureskelee ja kysyy lopulta: "miten tää dokaaminen loppus tähän kertaheitolla?" Kimmo vastaa et: "nyt sul on rahat loppu. Se on hyvä alku." Asiakas voivottelee ruokatilannettaan. Lopulta hän lähtee ilmoittaen aikovansa olla selvinpäin loppuelämänsä.)

H: Wau, oliko siinä 60 sentin saunamaksu ja pilsneri kaupan päälle?

K: Oli, se oli vanha tuttu Lepakosta.

H: Käykö heitä paljonkin täällä?

K: Ei onneks liikaa...

H: Niin, mitens sulla jäi ne vihreiden sisäset ongelmat kesken?

K: Siis niitähän ei mun mielestä ollut. Mut mun mielestä niitä on lähinnä kaupunki- ja maalaisvihreiden välillä.

Asiakas (jäähdyttelemässä istuva Helsingin vihreiden toiminnanjohtaja): Mihin tää menee?

H: Internettiin.

A: Sano nyt vielä et ero on Vantaan ja Helsingin vihreiden välillä niin päästään asiaan. Voit saada palautettakin. "Helsingin vihreiden toiminnanjohtaja huutaa väliin."

(Kimmo juuttuu juttelemaan toiminnanjohtajan kanssa. Armollisesti jätän keskustelun kirjoittamatta tähän, mutta se käsittelee eri puolueiden vaalikampanjaa.)

K: Mihin asti sä nyt pääsit kirjottaan? Pitääks jatkaa? Kaikissa puolueissa on aika heterogeenistä väkeä ja se on myös puolueelle hedelmällistä, sillä jos aina mentäis aivan yksimielisesti ja ykslinjasesti, niin varmaan ajauduttaisiin huonoon suuntaan. Vihreiden joukossa varsinkin keskustelukulttuuri on, miten mä sanoisin, arvossaan.

A: Hermoja raastavaa...

H: No kertokaahan nyt jotain vihreiden sisäisistä tappeluista. Täytyyhän niitä olla?

A: Miksi?

K: Ne on ihmisten välisiä tappeluita, ei ne oo vihreiden tappeluita. Ei vihreissä oo kuitenkaan sellaisia painotus- ja linjatappeluita... niin ku sä itte sanoit, sä puhuit oikeisto- ja vasemmistovihreistä, ooks sä nähnyt sellaisii?

A: Siis jos mä oon mukana tässä haastattelussa, niin sanon, että kaikenlaiset toimittajat aina kyselee tätä oikeisto-/vasemmistojuttuu, mut se ei oo niin kiinnostava akseli, kun on toisaalta vasemmisto-oikeisto -akseli ja on liberaali/konservatiivi -akseli, niin meillä on hyvin sellasta liberaalia politiikkaa, joka suhtautuu liberaalisti asioihin ja se on sellanen, joka pitää hyvin erilaiset ihmiset koossa.

K: Arvokonservatiivejäkin on, mut ne ei hypi silmille.

A: Muita puolueita kun ajattelee, niin niiden konservatiivisuus tuntuu vaan lisääntyvän. Muut puolueet ukkoutuu ja sitä myöta konservatiivisuus lisääntyy. Nyt mä oon sekaantunut tähän haastatteluun jo niin paljon et... sä voit editoida ne mun osuudet näkymättömiin.

K: Vihreet naiset jätti keksejä. (Saunalla oli viime torstaina avoin vihreiden naisten saunailta.)

A: Mä en yleensä syö mitään mitä vihreet naiset tarjoo. Sitä ei saa laittaa mihkään... (Nauraa.)

K: Loppuu tarjoilut lyhyeen.

H: Muuttuvatko ihmiset mielestänne automaattisesti konservatiivisiksi vanhetessaan?

K: Ei automaattisesti, mutta... kai se on niinku... ei muutu, ei muutu. Moni myös pehmenee, joku konservatiivi saattaa pehmentyä. Mä oon itte miettinyt sitä, muuttuuko ihminen koskaan...

A: Nimenomaan niin, ihminen ei muutu, mut muut ihmiset muuttuu. Sukupolvi jaksaa juosta vain tietyn matkaa eteenpäin ja sit se pysähtyy siihen ja sit kun toiset rynnii eteenpäin niistä poteroista, joihin toinen sukupolvi jäi, niitä ammutaan selkään. Toinen sukupolvi jatkaa siitä, mihin edellinen jäi. Esim. sosiaalidemokraatit on menneet niin pitkälle kuin jaksaa, vaikken mä ookkaan mikään sosiaalidemokraatti.

(Eräs Kimmon kaveri tuo tässä välissä Kimmolle roskiksesta löytämänsä lattialastan.)

K: 1900-luvulla oli edistyksellistä sosialistinen näkökulma. Se oli edistyksellistä. Tänä päivänä se on niinku vanhentunu. Nyt pitää olla solidaarinen, mutta pitää ottaa myös laajempi näkökulma huomioon. Pitää osata ottaa myös tulevat sukupolvet, koko ekologinen ympäristö jne. huomioon. Sitähän me nyt maksetaan tällä ilmastopolitiikalla. Ollaan surutta poltettu fossiilisia, ajettu surutta autolla, rakennettu surutta, ajattelematta et tää on rajallinen kokonaisuus kuitenkin.

H: Mitä tarkoitat surutta rakentamisella?

K: Esim. sitä, ettei välitetä... esim. kaupunkirakenteen hajaantuminen, ettei osata tehdä tiivistä ja sitä kautta ekologista kaupunkirakennetta, että rakennetaan kymmeniä kilometrejä moottoritietä, että päästään johonkin helvetin Tuusulaan.

H: Onko sinulla jotain Tuusulaa vastaan?

K: Kirjoita se Tuusula pienellä. Se oli esimerkki tällasesta satelliitista pääkaupunkiseudun ympäristössä.

A (lastan tuonut): Sieltä ne ajelee kahdella autolla iskä ja äiskä töihin.

K: No moni tulee junalla. Jostain sieltä pääsee, kaikkialta ei.

H: Haluaisin jutella noista vaalikampanjasi keskeisistä teemoista. Sanotko vielä, mitkä ne ovat?

K: No just kaupunkipolitiikka, kulttuuri, köyhyys ja globaali ympäristö tai no maapallo.

H: Voisitko avata kohta kohdalta näitä, että mitä käytännössä sitten haluaisit tehdä, mut oota kun kirjoitan eka tän kysymyksen...

H: Aloitetaan kaupunkipolitiikasta. Kerropa, mitä sen suhteen oikein ajat.

K: Tiivistä ja yhtenäistä kaupunkirakennetta, hyvää kaupunkikulttuuria. Kaupunkipolitiikkaan kuuluu mun mielestä ehdottomasti kulttuuri niinku elämänmuotona ja sit kaupunkipolitiikkaan kuuluu luonnollisesti kaupunkiliikenteen järjestäminen, ihmisten arjen liikkumisen järjestäminen, joka tarkoittaa joukkoliikennettä, polkupyöräilyä ja kävelyä. Kaupunkipolitiikka tarkoittaa sitä, et miten järjestetään kaupunkilaisen elämä siten, että se on tyydyttävää ja monimuotoista, elämisen arvoista. Siihen kuuluu koko elämisen kirjo, ihmiselämän kaikki vaiheet ja niiden järjestäminen ja järjestäminen siten, että seuraavatkin sukupolvet otetaan huomioon. Periaatteessahan maailma pitäisi jättää aina paremmaksi seuraaville sukupolville, samaan tapaan kun jos sä järjestät bileet niin se siivotaan se paikka bailujen jälkeen, niin samaan tapaan meidän pitäisi jättää maailma siihen kuntoon, et se on parempi tai arvokkaampi seuraaville käyttäjille. Usein kaupunkilaisuus mielletään negatiiviseksi asiaksi, mut mun mielestä kaupunkilaisuus on positiivinen ja jopa eettinen ratkaisu.

H: Nyt tulee mieleen ihan se, kun aiemmin keskustelimme tässä blogissa siitä, että miksei kukaan ole suoraan ottanut kampanjansa aiheeksi kärsimyksen vähentämistä kaikissa muodoissaan. Tuo kuulosti nimittäin niin kokonaisvaltaiselta.

A (se vihreiden toiminnan johtaja): Kärsimyksen vähentäminen? Tuohan on buddhalaista. Elämähän on kärsimystä, miksi sitä pitäisi vähentää? No joo, ehkä ton vois sensuroida. Toi oli vaan vitsi.

K: No ehkä ton vois kommentoida, et kyllä buddhalaiset näkee elämän muunakin kuin kärsimyksenä. Nehän näkee hyvyyttäkin ehkä enemmän kuin muut.

A: Buddhalaisista on paljon kommetoitavaa niillä, jotka eivät ole buddhalaisia kuten minulla... ;)

(Tässä välissä käydään keskustelu muutaman lastan tuoneen Kimmon ystävän ja vihreiden toiminnanjohtajan kanssa siitä, mistä tämän haastattelun voi lukea ja kerron heille olevani äärimmäisen salainen persoona. Vihreiden toiminnanjohtaja lupaa lisätä minut blogilistalleen ja Kimmo sanoo, että voitaisiinko hänet lisätä edes sille listalle.)

H: Voisinkin tässä välissä liittää sinut Kimmo sille listalle ennen kuin unohdan.

(...)

H: Jep, nyt blogisi on listoilla. Niin, mikä oli näkemyksesti yleisestä kärsimyksen vähentämisestä?

K: Sehän on politiikan tekemisen tarkoitus lyhyesti.

H: Hei, sä soitat Laura Sippolaa?

K: Tää tulee radiosta. Tää onkin hyvän kuulonen.

H: Tää löytyy levyltä nimeltä "Sahara". Sitä voi tilata Lauralta, jos kiinnostaa. [Lisäys 29.3: Itse asiassa sitä saa ihan levykaupoistakin ja Laura myy levyjä itse lähinnä keikoilla. Lisäsin myös linkin tuohon levyn nimeen, josta kappaleita voi kuunnella.] Kappaleen nimi on...

K: "Kamerunin helmi", onko?

H: On.

H: Palataan niihin vaaliteemoihisi.

K: Ai niin, siitähän päästiin vasta se kaupunki kahlattua.

H: Jep, mikä se seuraava oli?

K: Kulttuuri. Okei, mä nään tietenkin kulttuurin tosi monialaisesesti, tosi monipuolisena ilmiönä, mutta mulle kulttuuri on keskeinen hyvän elämän sisältö tai niinkun avain hyvään elämään. Ja tota, kulttuuri ilmenee oikeestaan kaikenlaisina ihmisten tekemisinä, ei pelkästään taiteena tai sellasena niinku... tai jätä se lause pois. Mun mielestä kulttuuri on myös niinku avain et se voi niinku olla avain tulevaisuuden suomalaiselle hyvinvoinnille eli ilman monipuolista ja vireää kulttuuria ei ihmisyhteisö niinku, kauhee nyt rupee puhumaan tohon kirjoitustahtiin, niin tää on ihan perseestä, mä unohdan mitä oon sanomassa kun pitää mennä niin hitaasti. Mut niinku.. tuliks siitä nyt joku lause?

H: Hengitä syvään.

A: Meil oli joskus vaaliohjelmassa et "elämä ilman kulttuuria on tylsää". Se oli joskus niissä vaaleissa, jotka päätty murskatappioon.

K: Mä oon sitä mieltä et elämä ilman kulttuuria on mahdotonta ja miten sen sit pitäisi näkyä tässä elämässä, niin siten, et tarjolla olis monipuolisia tapahtumia. Kaikessa koulutuksessa ja työelämässä pitäisi ottaa huomioon luovuuden arvostaminen ja myös kädentaitojen arvostaminen.

H: Kulttuuri vaikuttaa olevan sinulle myös niin laaja-alainen käsite, että kerro, miten päästessäsi eduskuntaan alkaisit konkreettisesti toimia sen hyväksi?

K: Se tulis näkymään osana kaikkia niitä esiintuloja, mitä kansanedustajana vois yhteiskunnalliseen keskusteluun tuoda. Mä muistuttaisin jatkuvasti et suomalaisessa koulutuksessa tai koulunkäynnissä pitäis huomattavasti paljon enemmän arvostaa taideaineita ja kädentaitoja, mut samalla lailla pitäis yrittää saada kulttuuri- ja taide-elämälle rahaa ja arvostusta ei vain yhteiskunnan rahaa vaan muiden toimijoiden rahaa. Toki sit on varmaan miljoonia yksityiskohtia lainsäädännössä, missä kulttuurin tai taiteen näkökulma pitäis tuoda vahvemmin esiin. Toisaalta kulttuuri voi olla iso ja vahva osa suomalaista elinkeinoelämää mut samalla tavalla sen pitäis olla iso osa kenen tahansa yksittäisen ihmisen arkea.

H: Täsmennä vielä, minkä pitäisi olla osa jokaisen ihmisen arkea kun aiemmin sanoit kulttuurin pitävän sisällään kaiken ihmisten toiminnan?

K: No ihan konkreettisesti sitten elokuvan, teatterin, konserttien, yleisen saunan, liikunnan ja urheilun, sarjakuvan, musiikin niin omana tekemisenä kuin näiden asioiden kuluttajina. Omana tekemisenä tai vastaanottajana.

H: Eikö ongelma ole se, että nykyään kaikilla on niin kiire etteivät he juuri ehdi osallistua huoliensa keskeltä kulttuuririentoihin?

K: Kyllä, koska nimenomaan niinku nykyelämäntapaan pitäisi saada jonkinlainen asennemuutos. Pitäis arvostaa enemmän aikaa ja ajattelua paremminkin kuin kilpailua ja ansiotuloja.

H: Tuosta olen kyllä täysin samaa mieltä kanssasi, vaikkakin henkilökohtainen projektini tällä hetkellä on kaiken turhan ajattelun lopettaminen.

A (edelleen se sama, se toinen vihree): Apua, turhan ajattelun? Turha ajattelu kuulostaa kauhean raskaalta tuomiolta.

H: Itse asiassa ajattelen, että turhan ajattelun lopettaminen pikemminkin helpottais ihmisten elämää.

A: Varmaankin koomassa oleva ihminen elää helppoa elämää... Tässä on muuten kulttuuria: kuuntelee musiikkia, istuu saunassa, juo kahvia, viikko odottaa, ei pelota.

(Saunamestari (myös täällä töissä oleva) Jugi ilmaantuu paikalle ja pyytää pilsneriä. Kimmo ilmoittaa aiemman kaverin, Jugin lähettämän kaverin, juoneen Jugin pilsnerit, mutta löytyy sentään yksi. En ehdi selventää A:lle käsityksiäni ajattelusta ennen kuin hän häviää takaisin saunaan. Yleensä kai kaikki itseään tiedostavina ja älykkäinä pitävät ihmiset pitävät ajattelua niin suuressa arvossa, että ei-ajattelun hyvät puolet eivät ole heille kovin selviä. Varsinkin poliitikot varmaankin kamppailevat sen kanssa, että kuinka saisi ihmiset ajattelemaan ja välittämään esim. sitten ympäristöstä. Puhumme ehkä vähän ristiin...)

(Jugi selittää pitkiä pätkiä jotakin juttuja Kimmolle. Minä kirjoittelen tässä itsekseni... Kimmo nojaa seinään ja pyörittelee punaisen hupparinsa nauhoja. Kello on jo 21 ja muut asiakkaat vihreiden toiminnanjohtajaa lukuun ottamatta lienevät häipyneen. Jugi esittelee täydellisiä housujaan ja pyörittelee lanteitaan.)

H: Oletko mielestäsi erityisesti jonkun tietyn kulttuurimuodon äänenkannattaja?

J: Bingoloton. (Nauraa.)

K: Urbaanin kaupunkikulttuurin, rock-kulttuurin, katukulttuurin ja korkeakulttuurin.

H: Usein mediassa ja ihmisten puheissa asetetaan vastakkain kulttuuriin sijoitettava ja toisaalta esim. terveydenhultoon sijoitettava raha. Näetkö itse tässä ristiriitaa, ovatko ne pois toisiltaan?

K: Kulttuuriin sijoitettavat rahathan tukee, niinku vähentää terveyteen sijoitettavia panostuksia. Elämän laatu kuitenkin luo terveyttä tai terveys vaatii hyvää elämänlaatua, jota saavutetaan mm. kulttuurin kautta.

H: Kannatitko uuden oopperatalon rakentamista?

K: Kyllä mä teoriassa kannatan, mutta tietenkin kansallisooppera on ongelmallinen. Se on helvetin kallis laitos, johon selvästi eräällä lailla menee liikaa yhteiskunnan kulttuurivaroja. Mutta tota missään nimessä en lähtis kampittamaan esim. kansallisoopperan toimintaa, päin vastoin.

H: No mitä sitten tekisit toisin?

K: No varmaan oopperassa vois järkiperäistää moniakin asioita tai tehdä ne pienemmällä tai halvemmalla, mutta lähinnä mä haluaisinkin löytää muillekin kulttuurin osa-alueille yhtä vahvaa panosta. Eräällä lailla, jos puhutaan musiikkikulttuurista, on ongelma, että ns. vakava musiikki saa valtaosan yhteiskunnan tuesta, mutta mä en haluais myöskään tehdä ristiriitaa tai vastakkainasettelua vakavan musiikin ja muiden musiikkityylien kesken. Ne kuitenkin kaikki kumpuaa samasta perustasta.

H: Voidaanko mielestäsi ylipäätään tehdä eroa korkea- ja ns. matalakulttuurin välille? Mitä sillä edes tarkoitetaan?

K: No korkeakulttuurit on näitä perinteisiä kulttuurimuotoja, mutta niin sanotut uudet kulttuurit tulee tietenkin uusina ilmiöinä jälkijunassa. Lähinnä mun mielestä kannattas puhua valtakulttuurin ja ns. marginaalikulttuurin eroista. Valtakulttuurin pitäis ymmärtää, että jotta valtakulttuuri vois pysyä elävänä tulisi tukea myös marginaalikulttuureja, jotka saattavat aikanaan kehittyä valtakulttuureiksi. Tulisi ymmärtää, että kulttuurin kenttä kuitenkin muuttuu koko ajan, eikä jähmettyä sellaiseen, mitä kulttuuri on joskus ollut, esim. 1900-luvun alussa.

H: Tuotatko edelleen musiikkia?

K: En oo muutamaan vuoteen tuottanut, mut viime aikoina on pyörinyt mielessä et olis mielenkiintoista kyl tuottaa esim. jonkun uuden bändin joku levy. Samalla lailla en ole viime aikoina tuottanut elokuvapuolella mitään. Samalla lailla se kiinnostaa mahdollisuutena. Viime kuukaudet tai vuodet on mennyt enemmän saunakulttuurin äärellä. On ollut Sauna Arlaa ja Höyryklubia, mut Höyryklubi onkin hyvä esimerkki mun kulttuurikäsityksestä tai kulttuuritoiminnasta.

H: Kuvaa lyhyesti Höyryklubin ideaa.

K: Siinä yhdistetään sauna, klubikulttuuri ja muut esittävät taiteet bailuiksi. Ja sit se, mikä on oleellista, se liikkuu. Se on liikkuva, mobiili tapahtuma. Höyryklubi menee sinne, missä tapahtuu.

H: Kuten Hotelli Gershwinin katolle Manhattanille?

K: Joo...

H: Etkö koe ongelmallisena kulttuurivaihtoa Yhdysvaltoihin, jonka politiikka on nykyisin ihmisoikeuksia perusteellisesti polkevaa, viittaan nyt esim. Guantanomon vankileireihin?

K: En koe. Yhdysvaltain ulkopolitiikka on ihan jotain muuta kuin yhdysvaltalainen kulttuuri tai amerikkalaisten ihmisten... siis yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on eri asia kuin... Yhdysvallat on kuitenkin keskeinen myös kulttuurillinen toimija ja amerikkalaiset ihmiset ei ne edusta vain George Bushin hallintoa. Seuraavien presidentinvaalien jälkeen takaan et Yhdysvalloissa on eri hallinto.

K: Kolmas teema on köyhyys tai eriarvoisuus. Lyhyesti siitä, et meidän pitäisi kaikissa päätöksissä tai monissa eri päätöksissä huomata tai muistaa se, että vaikka Suomi on hyvin rikas tänä päivänä, meillä on erilaisia väestöryhmiä, joilla ei mene hyvin. Ei pelkästään köyhät lapsiperheet vaan myös maahanmuttajat, vangit, vammaiset ja asunnottomat eli että tässä rikkaudessa kuitenkin on paljon syrjäytyneitä tai ryhmiä, jotka on eriytyneet muun yhteisön ulkopuolelle ja se on vaarallista.

H: Miten suhtaudut opiskelijoiden asemaan?

K: Mun mielestä nykyään opintojen nopeaa suorittamista painotetaan liikaa ja se näkyy myös opiskelijoiden tuissa ja taloudellisessa asemassa. Kuitenkin pitäis muistaa ettei kukaan opiskele koulua tai työtä varten, vaan kaikkienhan pitäis opiskella elämää varten. Totta kai opiskelijoiden taloudellinen asema on tänä päivänä monessa mielessä jälkeenjäänyt, vaikka toisaalta monet asiat kuten asuminen tai ihan niin kuin opintotukijärjestelmä on varmaankin parempi kuin 20-vuotta sitten.

H: En tajunnut tuota ekaa lausetta.

K: No esim. siten, et opintotukea saa vain tietyn aikaa.

H: Olisitko todellakin valmis nostamaan opiskelijoiden tukikuukausien määrää? Nythän se on 55 kk muistaakseni ylempää korkeakoulututkintoa varten.

K: Totta kai. En osaa sanoa kuukauslukuja, mutta toisaalta tuon esiin sen, et tähänkin olis perustulo tai kansalaispalkka hyvä lähtökohta. Se olis hyvä ratkaisu myös opiskelijoiden tukiongelmiin.

H: Minkä suuruista summaa vihreät ovat perustuloksi kaavailleet?

K: Nyt on puhuttu jostain noin 500 euron kuukausittaisesta tuesta. Samoin on puhuttu et alle 1000 euron ansiot vois olla verottomia.

H: Tällä hetkellähän myös opintotuki on verollista. Onko jotenkin hassua, että valtio verottaa omia tukitulojaan?

K: Samoin työttömyyskorvaukset on verollisia. Mä en oo tota asiaa pohtinut siltä kantilta. Kai siihenkin joku syy on, miks ne on.

H: 500 eurolla ei vielä maksettaisi helsinkiläisiä vuokria.

K: Ei tietenkään, mutta tota, se olis lähtökohta yleisen tukiviidakon yksinkertaistamiseks. Se olis perusmuna, jonka päälle moni joutuis saamaan asumistukea, mut jonka päälle vois myös tienata omat vuokransa. Eihän 500 eurolla tietenkään elä, mut se olis lähtökohta.

H: Miten konkreettisesti parantaisit köyhien asemaa ja vankien ja asunnottomien?

K: Muistamalla ne eri päätöstenteon yhteydessä. Tällä hetkellä vähintäänkin asunnottomat ja vangit eli ns. negatiivisen karman omaavat ryhmät tunnutaan unohtavan täysin päätöksenteon tiimellyksessä.

H: Sano jotain konkreettista, mitä pyrkisit tekemään?

K: Suurin osa vangeista vapautuu asunnottomiksi. Vähintäänkin pitäisi järjestää, että ne ihmiset, jotka vapautuu vankiloista että niillä olis asunto johon vapautua. On kai selvää, että jos ne vapautuu kadulle, ei siitä hyvää seuraa.

H: Jakaessani esitteitäsi kadulla, eräs mies sanoi minulle, ettei yksikään poliitikko oikeasti välitä köyhistä. Mitä ajattelet tästä?

K: Siltähän se näyttää, vaikka varmasti moni poliitikko välittääkin. Varmasti asukkaan tai kansalaisen näkökulmasta siltä näyttää. Se ei oo vaan poliitikkojen vika vaan kysymys on jotenkin niinku politiikan trendistä. Mistä se sitten muodostuu, on mulle mysteeri. Kai se peilaa yhteiskunnan yleisiä tai olevia arvostuksia. Muutenkin yhteiskunnassa kaivattaisiin suurta arvomuutosta tai asennemuutosta. Täällä kaivataan henkistä ilmastonmuutosta.

H: Millaista?

K: Juuri sitä, että opittaisiin arvostaan aikaa ja ajattelua, eikä vain tuloksia ja suoriutumista tai taloudellista kasvua ja bruttokansantuotetta. Syvällisesti mä oon sitä mieltä, että yhteiskunnan pitäisi osata ottaa muutama askel taaksepäin monessa asiassa. Tässä palataan taas maapallon kestokykyyn suhteessa ihmisten toimintaan. Kulutukseen. Se on kai just sitä mun vihreetä ajattelua.

H: Olen ymmärtänyt, että on kahdenlaisia näkökulmia tähän ympäristön tilaan. Toisen mukaan ihmisten tulisi palata tottumuksissaan taaksepäin ja toisen mukaan ratkaisu tulee uudenlaisen, saasteettoman teknologian kehittämisestä, eikä voi olettaa, että ihmiset muuttaisivat tottumuksiaan. Mitä mieltä sinä olet?

K: Molemmat suunnat tietenkin pitäisi ottaa huomioon. Mun mielestä hyvä esimerkki ihmiskunnan harha-askeleesta on henkilöauto, joka on niinku tänä päivänä liian monelle itsestäänselvyys ja henkilöauto kuitenkin aiheuttaa esim. kaupunkiympäristössä tavattomasti... tai kaupunkiympäristö kehittyy henkilöauton ehdoilla eikä ihmisen ehdoilla. Samaan aikaan puhutaan ekoautoista, joka on mun mielestä käsitteellinen mahdottomuus. On periaatteessa aivan sama, kuluttaako auto 3 l vai 10 l bensiiniä, kun kuitenkin henkilöauto osana ihmisten elämäntapaa aiheuttaa loputtomia ongelmia, uusia teitä, kaupunkirakenteen hajaantumista, parkkihalleja, kun ennemminkin pitäisi päästä eroon siitä, että henkilöautoa tarvittaisiin jokapäiväisessä elämässä. Autoteollisuus on käsittämättömän suuri osa luonnonvarojen tuhlausta. Sen vuoksi olen usein sanonut, että polkupyörä on ihmisen paras keksintö. Autoilu edustaa myös nopeaa elämäntapaa ja huonolla lailla yksilöllistä elämäntapaa, niinku minäkulttuuria. Henkilöauto ei varmasti edusta me henkeä. Mä en halua syyllistää henkilöauton käyttäjiä vaan haluan syyllistää yhteiskunnan, joka pakottaa ihmiset käyttään henkilöautoa. Sitäpaitsi henkilöautoiluun menee ihmisiltä ihan liikaa rahaa. Rahaa, jonka ne vois käyttää paremmin elämänlaatunsa parantamiseen. Tätä kautta ajattelen myös, että joukkoliikenteen pitäisi olla vähintäänkin suurkaupungeissa ilmaista tai miltei ilmaista.

H: Tuo on aika radikaali ajatus, joka kyllä varmaan saisi muuten kannatusta, mutta mistä rahat siihen?

K: Tällä hetkellä Helsingin kaupunki maksaa joukkoliikenteestä puolet verovaroilla, mutta Suomen valtio ei tue Helsingin joukkoliikennettä pennilläkään. Jos Helsingin joukkoliikenne maksettaisiin kokonaan kunnallisverovaroin, niin veroäyriä ei tarvitsisi nostaa kuin 1 % verran. Systeemin pitäis mennä varmaan sillä tavalla, että valtion pitäis maksaa yhtä paljon joukkoliikenteestä, kuin mitä kunta maksaa tällä hetkellä ja jos kunta maksaa tällä hetkellä puolet, niin valtion pitäisi tulla vastaan samalla osuudella. Jos se ei heti olisi mahdollista, niin valtion tulisi aluksi maksaa 10-20 % ja utopistinen lopputulos olisi ilmainen joukkoliikenne. Kärjistäen eihän rullaportaistakaan kerätä maksua tai hisseistä. Samalla tavalla itse joukkoliikennevälineen tulisi olla ilmainen.

H: Kannatan! Mutta kokoomuslaiset aina korostavat, että poliitikot kyllä jaksavat jakaa rahaa kaikkeen hyvään, mutta mistä se raha oikein saadaan ja mistä se tulee?

K: Se tulee yhteiskunnallisesta toimeliaisuudesta ja työstä ja tota verotusta pitäisikin muuttaa siihen suuntaan, että verotettais kulutusta enemmän ja työskentelyä vähemmän.

H: Tästä voisi puhua ikuisuuden ja on puhuttukin. Jotta pääsisit kotiin, niin mennään siihen vikaan teemaan.

K: Maapallo. Ja täähän on nyt kaiken perus eli et ilman tervettä ympäristöä ja maapalloa ei voi olla mitään tulevaisuutta. Meidän pitäis suhteuttaa elämämme olemassa oleviin resursseihin ja maapallon resurssit on kuitenkin rajalliset. Maapallo ei ole runsaudensarvi, josta riittää loputtomasti kulutettavaa.

H: Voitko taas konkretisoida. Mitä tekisit eduskunnassa maapallon hyväksi?

K: Sanottaisko näin et ehkä eduskunnassa asialle vois tehdä monia asioita, mut kansanedustajan olis mahdollista myös eduskunnan ulkopuolella tuoda näitä asioita esiin, koska kansanedustajat on kuitenkin yhteiskunnallisia vaikuttajia. Pitäisi loputtomasti muistuttaa ja kannustaa niin päätöksenteossa kuin ihmisten muussakin elämässä tätä luonnonvarojen rajallisuutta, luonnonvarojen, puhtaan ilman ja veden rajallisuutta. Mä luulen, et mä pyrkisin nimenomaan olemaan kansanedustaja, joka eri foorumeilla toimien nostaa erilaisia asioita esiin ihmisen ja maapallon puolesta ja eduksi.

H: Tuokaan ei ollut kovin konkreettista.

K: Koko asia ei oo kauheen konkreettinen tietenkään, vaan se on niin monisyinen ja riippuvainen nykyihmisen elämäntavoista. Nykyihmisen elämäntapaan tulisi saada muutos. Kansanedustaja voi olla yksi asian edustaja. Saman tavoitteen eteen voi tehdä töitä taiteella tai elämän... Muutokset ei synny vain lainsäätämisen kautta vaan muutoksiin voidaan päästä myös herättämällä ihmiset eri tavoin muuttamaan käsityksiään elämästä ja muuttamaan tapaansa toimia. Mulla ei oo harhakuvia siitä, et kansanedustaja yksinään pystyis saamaan mitään aikaseks, mut kansanedustajuus tuo sellaisen aseman et on mahdollista tuoda epäkohtia esiin, vähän niin kuin Bob Geldof on tuonut epäkohtia esiin rock-tähtenä tai jopa niin kuin Bono. Samalla tavalla kuka tahansa yksilö voi omalla tavallaan edistää maapallon asiaa, sillä totta kai kaikki muutokset lähtevät yksilöstä ja yksilön vastuusta. Meillä kaikilla on vastuu maapallosta ja ympäristöstämme. Kansanedustajalla on vaan ehkä suurempi sananvalta johonkin asioihin ja kansanedustajilla pitäis olla tarpeeks korkee moraali ja eettinen silmä huomata oman asemansa mahdollisuudet ja velvollisuudet.

H: Ja sinulla olisi?

K: No mulla on kanttia sanoa, että mulla on tarpeeks suuri sosiaalinen omatunto ja jollain tapaa epäitsekäs lähtökohta vaikuttaa yhteisiin asioihin.

H: Sano vielä pari sanaa päihdepolitiikastasi. Sehän on ollut tämä vihreiden kuuma peruna vähän aikaa sitten.

K: No lähinnä mä haluisin tuoda esiin sen, että päihteet on osa ihmisen elämää ja pitäis... no sanotaann näin, et lähinnä mua kiusaa esim. kannabiksen kieltolaki Suomessa, joka johtaa monenlaisiin sosiaalisiin ongelmiin ja rikollisuuteen. Mun näkökulmasta kannabis ei oo sen kummempi päihde kuin alkoholi ja kannabistakin pitäis osata käsitellä tietenkin ongelmana, mutta myös niinku päihteenä, jota jostain syystä moni Suomessakin käyttää. Mun mielestä on väärin, että kannabiksen käyttäjät tuomitaan rikollisina ja samalla valtavat taloudelliset tai valtavat rahamäärät menee harmaaseen tai rikolliseen talouteen, eikä esimerkiksi verojen kautta yhteiskunnan käyttöön. Kaikkien päihteiden liikakäyttö on vakava ongelma, oli kyse sitten keskioluesta, kannabiksesta tai muista huumeista, mutta mun mielestä huumeiden käyttäjistä ei kuitenkaan pitäisi tehdä rikollisia.

J: Hei käyttäjä, tarvisin neljä kymppiä. Pankkikortti on pahasti kadoksissa. Mul on treffit tänään.

(Kimmo kaivaa Jugille rahaa kassasta. (Jugi on myös töissä saunalla.))

J: Toi rikkakihveli on tossa todella hämärän näkönen, "Kimmodesign". (Jugi tuijottaa jotain rappusilla olevaa esinettä, jota en näe tähän.)

J: Noni, pusuja, rakkautta, energiaa, anarkiaa ja kaikkea mahdollista! (Jugi lähtee.)

H: Tuleeko Kimmo mieleesi vielä jotain, mitä haluaisit sanoo?

K: Ei tuu.

H: Voinko kysyä vielä sellaista, että tuntisitko ketään tai sattuisitko itse olemaan kiinnostunut tuttavani ja Idolseissa esiin tulleen Milja Mäkelän levyn tuottamisesta?

K: Vaikee sanoo, koska en tunne yhtään Miljan musiikkia. Yleensä mä luulen, että voisin tuottaa musiikkia tai musiikin tekijää, joka itse innostaa meikäläistä ja tota se on taas hyvin henkilökohtainen asia. Pitäis tutustua siihen musiikkin, jota hän tekee ensin ennen kuin vois sanoa, että osaisko tai pystyiskö sitä tuottamaan.

H: Miljalla on lukuisia videoita youtubessa. Hän diggailee esim. Jeff Buckleya, Musea ja sen tyyppistä musiikkia. Olen ymmärtänyt, että hän haluaisi tehdä itse kaikki kappaleensa. Hän siis sekä laulaa, soittaa pianoa että kitaraa ja on vasta 17-vuotias.

K: Wow, kuulostaa hyvältä.

H: Olen niin ihastunut Miljan ääneen, että siksi spämmään häntäkin tässä sinulle, samalla kun sinua blogiyleisölle. Olen tällainen suuri spämmäri. ;) Miten muuten yleensä Suomessa pääsee esille muusikkona?

K: Pitää tehdä sitä musiikkia, käydä esiintymässä, tarjota levy-yhtiöille. Se on pitkä tie.

H: No niin, kiitos paljon tästä haastattelusta. Paljon tuli juteltua ja varmaan paljon jäi siltikin kysymättä. Palaan tuohon Miljan spämmäämiseen myöhemmin, hähää.

K: Ja odotan sitä mielenkiinnolla. ;)

H: Sano vielä terveiset potentiaalisille äänestäjillesi ja muutenkin kaikille lukijoille.

K: Terveisiä teille kaikille. Käykää äänestämässä. :)

(Lähetys Sauna Arlalta päättyy tähän.)

Vaalispämmiä

2007-03-09T20:58:00.001+02:00

Ajattelin nyt mainostaa tässä hieman ystävääni ja kannattamaani ehdokasta nro. 39 eli Kimmo Helistöä tällä kauniilla kuvalla: ;)

Aion tehdä hänestä haastattelunkin, joka itse asiassa piti tehdä jo eilen, mutta siirtyikin sunnuntaille. Sunnuntaina raahaan läppärini Arlan saunalle (Kimmon läppäri kun varastettiin) ja kysyn häneltä, mitä päähäni ikinä sattuukaan pälkähtämään, kuten vaikkapa muinaisesta Lepakosta ja muusta oleellisesta. Tai sitten etsin kaikki kohdat, mistä olen hänen kanssaan vaalikoneissa eri mieltä ja takerrun niihin. (Paitsi, että en ole varma, saanko netin toimimaan saunalla. :|) Öm, mitäköhän tähän hätään kertoisin Kimmosta? No, ehkä aloitan jostain oleellisesta, kuten siitä, että hän tekee tällaisia tosi tyylikkäitä sarjakuvia. ;) Toki Kimmollakin on blogi. (Kelläpä poliitikolla ei nykyään olisi?) Sen sijaan en tiedä, onko se vieläkään blogilistalla. Jos saan Arlan saunan nettiyhteyden toimimaan läppärilläni, niin viimeistään sunnuntaina sen pitäisi löytyä sieltäkin. Hmm, oli kovasti puhetta, että Kimmon nettisivuille olisi tullut laajamittainen historiikki hänen värikkäästä taustastaan, mutta se näyttää uupuvan. Ehkä otan tämän yhdeksi hommakseni tuossa haastattelussa. Sen sijaan Kimmo listaa top 129 -äänilevynsä, mikä on kyllä kuvaavampaa kuin moni muu asia. Jos teille tulee mieleen jotain kysymyksiä Kimmolle mistä vain aiheesta, kuten hänen Lepakko ja Radio City -historiastaan tai sitten jopa politiikasta tai vihreiden politiikasta (Kimmohan on 45-vuotias kolmannen kauden Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen), niin laittakaa kommenttilaatikkooni. Ahdistelen niillä häntä sunnuntaina.

Ja mistä minä tunnen Kimmon? Noo... Itse asiassa alunperin vuosien (en muista kuinka monen vuoden, mutta monen monen vuoden) takaa Tampereelta, jossa he pitivät Telakan yläkerrassa Dj Tixan kanssa Tixan Hyvis -nimistä saunaklubia, jossa saunottiin Telakan hienossa saunassa, kuuneltiin loistokasta musiikkia Tixan vähintään yhtä loistokkailla juonnoilla ja katseltiin erinäisiä kaitafilmileffoja. Minä olin yksi kyseisen klubin kanta-asiakkaista. Tunnen myös Kimmon tyttöystävän Leonorin, jonka taidenäyttelyn avajaisiin rahtasin mukaani (PA) PA:n. No mutta, sunnuntaina sitten lisää juttuja. Käyttäkää mahdollisuuttanne kysyä!

Sorsat

2007-03-07T23:49:00.000+02:00

Nyt kun olen vauhdissa, niin sitten vielä muutama sorsakuva.

Rauhallisen jää- ja puskaidyllin keskellä kaksi sorsista on päättänyt ottaa pientä matsia tai en tiedä, ehkä niistä on muuten vaan hyvä juttu lyödä päänsä yhteen.

Zensorsa.

Pullasorsajoukkue.

Kapelimestarisorsa kehottaa kehottaa heinäkaislikkoa ryhdistäytymään. Taustasorsia ei oikeastaan kiinnosta.

Sorsan vieno sivuaskel.

Sorsan ja minun maailmat kohtaavat. Veikkaan, että en täytä sorsan minuun kohdistamia odotuksia. Sen sijaan ikuistan sorsan internettiin.

Joukko sorsia, paitsi että taka-alalla taitaa olla joku valesorsa tai vastaava.

Millaistakohan on hengata sorsana? Mitä jos olisimmekin sorsia? ;)

Epäsorsa.

Poliittisesti aktiivisena

2007-03-07T23:00:00.000+02:00

Olin tänään pari tuntia kadulla jakamassa vaalimainoksia. Hieman hämmentävää. Toisaalta on helppo mainostaa ihmistä, josta tietää, että hän ajaa aidosti köyhien ja luonnon asemaa, ollen samaan aikaan varsin boheemi oman tiensä kulkija ja joka on myös pitkäaikainen ystäväni. Joka tapauksessa mietin, että kuinka hassua tavallaan olla tässä jakamassa yhtä aatetta samaan aikaan kun on omassa mielessään kyseenalaistanut kaikki aatteet ja jopa oman minänsä (krhm, kaikkea sitä). Kadulla näkee kaikenlaisia ihmisiä. Yllättävän monet ottavat vaalimainoksen vastaan. Toiset taas välttelevät katsetta, eivätkä sano mitään. Jotkut kieltäytyvät hymyillen. Pari kertaa joku kieltäytyy ensin, katsoo sitten esitettä tarkemmin ja toteaa: "aaa, ei kun tää onkin hyvä tyyppi". Mies ajaa kadulle pakettiautolla ja sanoo: "huh, ei tosiaankaan vihreitä, nehän tappavat yksityisautoilun!" Eräs nainen selittää minulle vihaisesti, että kukaan poliitikoista ei puutu pakkohoitoihin. Sanon, että myös ehdokkaita on paikalla, jos hän haluaa puhua heidän kanssaan, mutta hän kävelee vihaisena pois. Yksi mies esittäytyy nauravana ja humalaisena kommunistiksi, toisen vastaus on lyhyt ja ytimekäs "vasemmistoliitto". Eräs mies on aika ystävällinen, mutta sanoo, ettei oikeastaan usko, että kukaan poliitikko välittää köyhistä. Jaan esitteitä vanhuksille, nuorille miehille ja naisille, laitapuolen kulkijoille, no, diskriminoimatta kaikille ohikulkijoille. Oikeastaan on ihan hauskaa tervehtiä tuntemattomia ihmisiä "hei", "moi" tai "päivää" ja kysyä "saako olla vaalimainos" tai "kelpaako mainos". Joillakin ihmisillä on kauhea kiire ja kädet täynnä, toisaalta joku ottaa pyöränkin selästä mainoksen toisella kädellään ja pari vanhusta käskee työntämään mainoksen kauppakassiinsa. Muutamat ovat jo äänestäneet. Oikeastaan esitteiden jakaminen on ihan hauskaa puuhaa. Ainoa ongelma ovat kenties yhteenliimautuvat vaalilaput ja vähitellen yhä enemmän kohmettuvat sormet.

Ihmisten kasvot ovat aika erilaisia. Yllättävän harva ihminen näyttää selvästi iloiselta. Monet ovat varsin synkkiä ja hymyttömiä. Suurimmasta osasta on kuitenkin varsin vaikea päätellä mitä heidän mielessään liikkuu. Niin, miltä me näytämme kadulla? Minä varmaankin näytän yleensä vähän omissa maailmoissani leijuvalta tai sitten tutkailen ympäristöäni. Tyypillisesti varmaan lampsin eteenpäin aika rennosti ja päässäni liikkuu jotain sen tyylistä, että "jep, jep, tässä sitä kävellään, kuinka hämmentävää". ;) Nykyisin pyrin olemaan vaipumatta ajatuksiin ja lähinnä vain tarkkailemaan ympäristöäni. Yritän olla unohtamatta, että olen, koska en ns. halua hukata itseäni ajatuksiini, koska en ole varma, onko niillä juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa. Veikkaan, että suurin osa ajatuksistani ja mielikuvistani on täysin turhia. Toisaalta mitä teen tässä ympäristössäni ilman ajatuksia? No, ilman ajatuksia se tuskin on mikään ongelma. ;)

Kadulla törmään Takaisin Kallioon, joka kertoo palanneensa Intiasta ja kutsuu minut luokseen syömään. Sinne sitten kävelenkin viimeisen vaalimainoksen jälkeen ja pääsin syömään intialaista ruokaa ja katselemaan valokuvia. Kiitos! :)

Joskus illalla kävelen takaisin kotiini ja puhun kotimatkalla Joonaksen kanssa puhelimessa. J. on leikannut irokeesin, jonka haluaisin nähdä. Tänään Lady Rosettalla, hänen kämppiksellään, on synttärit. Onnea!

Pekka Streng

2007-03-07T13:04:00.000+02:00

Kuunteleeko joku vielä Pekka Strengiä? Jostain hämäristä laatikoistani löytyi kasetti, joka sisältää hänen levynsä "Magneettimiehen kuolema" ja "Kesämaa". En todellakaan tiedä, kuinka ne ovat minulle ilmestyneet ja kuka niitä on aikoinaan suositellut. Kasetin kuuntelu aiheutti paljon hymyilyä. Kommentoin juuri Kairon blogiin, että mielestäni hän on selkeä Ville Leinosen esikuva. Sattumalta tai tietoisesti.

(Ps. Oh, jo kolme päivitystä peräkkäin. Hurjaa.)

Hieman alkoholia

2007-03-07T02:32:00.000+02:00

Poikkeuksellisesti kirjoitankin jo nyt jotain. Join nimittäin kaksi siideriä ja kaksi olutta ja tulin hieman humalaan. Tämän sisäänpäinkääntyneemmän kauteni vuoksi alkoholin käyttöni on viime aikoina huomattavasti vähentynyt, mutta tänään päädyin sitten näihin tuoppeihin ja pelaamaan biljardia, mikä on lähes yllättävää. (Ennen tätä iltaa en esim. tiennyt, että on olemassa myös 9-peli sen perinteisen 8-pelin lisäksi tai miksi niitä nyt kutsutaan.) Joka tapauksessa sen ehdin matkalla huomata, että hyvinpä samanlaisten asioiden kanssa muutkin painivat. Tai siis, ei ehkä ihan samanlaisten, mutta sellaisten, että ihmisiä ehkä väsyttää tai masentaa ja elämä näyttää hämärältä ja vähän mielettömältä. Omalla tavallaan on ehkä terapeuttista juoda hieman olutta ja laskea leikkiä siitä kaikesta ja vähän väitellä sitä, mitä on totuus, vaikka oikeasti siinä keskustelussa ei mihinkään päädyttäisikään. Haluan vain tähän väliin todeta, että nyt kun satuin olemaan ihmisten kanssa tekemisissä, he ovat joka tapauksessa hyvin sympaattisia. Lisäksi olen mukana erään tuttavani eduskuntavaalikampanjassa ja teen hänestä tänne haastattelun ensi torstaina. Vähän elävyyttä on siis luvassa tähänkin blogiin. Nyt menen syömään narinajuustoa eli leipäjuustoa lakkahillolla. Skool.

Heipä hei

2007-03-06T15:38:00.000+02:00

Olin sairaana toissa viikon lauantaihin asti. Monen päivän sairastaminen korkeassa kuumeessa ja kivuissa on hieman hämärää puuhaa. Neljäntenä päivänä, lauantaina, olinkin jo aivan masentunut. Vaikka yritin suhtautua sairaana olemiseen mahdollisimman neutraalisti, veti se vähitellen myös mielen maahan. Mummoni oli samaan aikaan kuolemassa ja lauantaina pyöriskelin ahdistuneena kuumeessani ja mietin, onko hänen jano, kun nesteyttäminen oli lopetettu, eikä nieleminen enää onnistunut ja sitten heräilin itse ahdistuneena ja itkuisena kauheaan janoon, jonka kuvittelin mummollani olevan. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin unta, jossa puhuin mummoni kanssa ja kysyin häneltä, että onko se ok, että häntä ei enää nesteytetä ja että kohta hän kuolee. Unessani mummoni oli aivan täysjärkinen ja ihan tyytyväinen tilanteeseensa ja selitti, että hyvä näin. Sunnuntaiaamuna sain tekstiviestin äidiltäni, että mummoni on kuollut. Nyt kaikki isovanhempani ovat kuolleet.

Viime viikon maanantaina olin ensimmäistä kertaa töissä sairastamiseni jälkeen ja tunsin oloni jokseenkin heikoksi ja mietin, että pyörrynkö kesken päivän ja jaksanko kävellä ympäriinsä, mutta kaikki sujui ihan hyvin. Toisaalta maailma ympärilläni näytti ehkä vielä entistäkin epätodellisemmalta. En ole kirjoittanut tätä blogia, kun en tiedä, mitä kirjoittaisin. Jos vähän aikaa sitten olin vielä erittäin ihmiskeskeinen ja ulospäinsuuntautunut, niin nyt tunnen itseni varsin sisäänpäinkääntyneeksi. Minulla on vähän sellainen olo, ettei minulla ole oikein mitään sanottavaa kenellekään. Puhuminen ei hirveästi kiinnosta. Sitä paitsi tajuan, että jos puhun, kuulostan nykyajatuksineni väistämättä huomattavan kummalliselta, enkä oikeasti jaksa selitellä kaikille, että mitä tarkoitan varsinkin, kun olen itsekin huomattavan epävarma tällä hetkellä suunnilleen kaikista ajatuksistani. Sikäli, jos jotain kiinnostaa, niin tämän hetkinen maailmankuvani on se, että otan Nisargadattan esittämät ajatukset varteenotettavana hypoteesina ja yritän henkilökohtaisella tasolla selvittää, ovatko asiat niin kuin hän sanoo. Jos on mahdollista saavuttaa ykseyden kokemisen tila, on selvää, että siitä seuraa myös itsekkyyden katoaminen, koska itsekkyys perustuu käsitykseen, että olen erillinen muista ja minulla on erilaisia haluja ja pelkoja, joiden kanssa minun pitää kamppailla. Jos onkin niin, että yksilöllinen minä onkin hieman epätodellinen konstruktio, jonka olen koko elämäni ottanut tosissani, voisi siitä vapautuminen muuttaa koko perspektiivin elämään ja toisiin ihmisiin täydellisesti. Eihän ole esim. mitään syytä olla itsekäs, jos kaikki onkin yhtä ja mitään yksityistä minää ei ole edes olemassa. Hmm, tiedän, että tämä kuulostaa osasta lukijoistani varmaan todella kaukaa haetulta, eivätkä he voi käsittää, kuinka joku voi vakavissaan päätyä tällaiseen hypoteesiin. Moninaisten vaiheiden jälkeen tässä sitä kuitenkin ollaan. ;) Yritän vain omalla tavallani selvittää, voiko ihminen muuttua epäitsekkääksi tai pikemminkin havaita täysin selvästi itsekkyyden turhuuden ja näin tulla kykeneväksi suhtautumaan kaikkiin rakastavasti. On toki mahdollista, että tämän tien päässä ei ole yhtään mitään, mutta luotan siihen, että onko vai ei, selviää jossain matkan varrella. Samaan aikaan tuntuu kieltämättä oudolta mennä kohti jotakin, josta ei edes tiedä, onko siellä mitään. Omalta osaltani valinta tuntuu kuitenkin helpolta, koska ulkomaailmassa ei oikein ole mitään, mikä erityisesti kiinnostaisi minua, paitsi ehkä kärsimyksen vähentäminen ja kauneuden lisääminen. Tällä hetkellä tunnen kuitenkin itseni kyvyttömäksi vähentämään kärsimystä kovinkaan suuressa määrin, koska en kykene näkemään kokonaisuutta tarpeeksi selvästi ja olen itsekin niin pihalla siitä, miten asiat ovat. En myöskään tiedä, onko kykyni välittää tarpeeksi suuri ja ovatko motiivini riittävän puhtaat. Siispä yritän ensin selvittää asioita itselleni. Josko minusta ei tällä hetkellä ole akuutisti hyötyä muille, niin eipä varmaankaan ole suuresti haittaakaan.

Älkää sanoko, että ajattelen liikaa, koska en ajattele. Lähinnä pyrin olemaan ajattelematta. Enhän ole ajatellut mitään tänne blogiinkaan. ;) Lisäksi en koe erityisen motivoivana keskittyä oman elämäni nautintojen lisäämiseen, koska koen oman elämäni niin satunnaisena ja pienenä kaikkien muiden elämien joukossa. Minusta tuntuu, että voisin yhtä hyvin olla kuka tahansa muu. Lisäksi en pysty unohtamaan kaiken hetkellisyyttä, sitä että koko ajan ihmisiä kuolee ja että he kärsivät. Esimerkiksi työmatkoillani metrossa ja bussissa kuulee kertomuksia ihmisten suruista. Kerran kuuntelin kahden narkomaanin keskusteluja heidän seerumiensa tasosta ja sitä, kuinka toinen vannoi, ettei koskaan lopeta aineiden vetämistä ja kuinka suurimman osan heidän tuttavistaan lapset on otettu huostaan, kuinka raskasta se on jne. Toisella matkalla joku takanani puhui puhelimeen masennuksestaan, äärimmäisen rationaalisen ja rauhallisen kuuloisena hän yritti selittää jollekin, kuinka ei jaksa mitään. Kolmannella kerralla joku mies alkoi selittää tuntemattomalle matkustajalle siitä, kuinka hänellä on todettu keuhkosyöpä. Neljännellä matkalla katsoin ulos ikkunasta ja näin vanhemman puoleisen naisen tärisevänä roikkuvan erään kaupan ovessa, josta hän ei pystynyt päästämään irti. Hänen seuralaisensa ja paikalle tilattu taksikuski yrittivät auttaa häntä liikkeelle. Koen tällä hetkellä, että kaikki elämäni suunnitelmat ovat täysin yhdentekeviä kaiken tämän rinnalla. Toisaalta koen, että myös suruni on täysin yhdentekevää, eikä auta ketään. Lisäksi samaan aikaan epäilen kykyäni välittää riittävästi ja pelkään vain masentuvani näkemästäni ja omasta avuttomuudestani. Hmm, voi olla, että oikein olisi tässä tilanteessa kääntyä ulospäin ja keskittää kaikki voimansa auttamiseen. Toisaalta, kuinka voi auttaa, jos ei kykene välittämään tarpeeksi, on itsekäs, eikä näe mitä on oikea toiminta? Siksi yritän kai nyt ensin nisargadattamaisesti poistaa itseni tästä kärsimyskuvasta ja tajuta ykseyden (jos se on olemassa), niin että voin vapautua itsekkyydestä, jolloin voin vapautua vääristä motiiveista ja todennäköisemmin toimia oikein. Sikäli, kun tämä ei ole mahdollista, niin sekin varmaan selviää jossain vaiheessa, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, hypoteesini on tällä hetkellä se, että kaikki tämä on mahdollista. Voitte uskoa tai olla uskomatta. ;) Kerron sitten, jos onnistun tai jotain selviää. Tällä hetkellä olen lähinnä vain pihalla, enkä tiedä mitään.

Tältä pohjalta ymmärtänette, jos minulla ei tällä hetkellä ole paljon kirjoitettavaa tähän blogiinkaan. Tässä yksi päivä kävin kyllä Kitaristin kanssa kävelyllä ja otin samalla joukottain valokuvia sorsista, heinistä ja jäästä. Että siinäpä kuulumiseni. Palaan taas asiaan, kun minulla on jotain sanottavaa jostain. Olen myös joiltain osin vähän pahoillani, että tämä aikaisemmin välillä niin iloinen ja kevyt blogini on nyt viime aikoina ollut niin raskashenkinen. No, kaikki muuttuu koko ajan...

Kuume

2007-02-21T19:46:00.000+02:00

Taisin onnistua saamaan a-viruksen. Kuumetta oli äsken 39,3 ja joka paikkaa särkee. Olen ihan zombie. En muistakaan, koska olisin viimeksi ollut näin töttöröö. :| Onneksi Vii lupasi hakea minulle kaupasta jotain juotavaa ja hedelmiä.

Pari kevyttä juttua vaihteeksi

2007-02-16T23:47:00.000+02:00

1. Naruto Shippuuden alkoi eilen! Mangasta ja alkuperäisestä juonesta eroava turha fillerijakso on viiiihdoin päättynyt ja palaamme aitoon Narutoon. Lukijani eivät kenties valtaosaltaan tiedä, kuinka tärkeä uutinen tämä on, mutta kyseessä on merkittävä tapahtuma minun elämässäni. ;)

2. Sunnuntaina on vihdoin vuorossa viimeinen Idolsin semifinaaliesityksistä. Se alkaa klo 20. Kyseisessä ryhmässä esiintyvät haastattelussani käyneet Maijapop-Milja ja Annette. Miljan esityksiin voi tutustua täällä, sikäli kun ette ole jo tutustuneet. Muistakaa äänestää!

Päivitys

2007-02-15T16:17:00.000+02:00

Terveisiä Tampereelta! Lähdin viikko sitten töistä suoraan sinne ja tänään palasin, suoraan töihin. Kaikkia varmaan kiinnostaa kuulla, että luottamusmiehen soitettua pomolleni ja hämärien lakiemisten selviteltyä asioita, on työpaikkani päätynyt esittämään meille kaikille toistaiseksi voimassa olevien työsopimusten tekemistä. Melkeinen täyskäännös siis sanoisin. Tässä välissä tosin lakimiehet selvittelivät sitä, voidaanko kesäkautta pitää sellaisena määräaikaisuuden katkaisijana, ettei työsuhteita voisi katsoa ketjutetuiksi. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole, vaan jos työsuhde kestää yhtäjaksoisesti 9-10 kuukautta, keskeytetään kesän ajaksi ja jatketaan uudestaan syksyllä, tulee se tehdä toistaiseksi. Tarkemmin en tiedä tulevan mahdollisen sopimuksemme sisältöä ja voi olla, että tässä samalla olisi hyvä selvittää muitakin hämäryyksiä, kuten kohteluamme UPJ-asiassa. Ilmeisesti eri tahoilla kiistellään joka tapauksessa siitä, riittääkö työsopimuksen katkaiseminen kesäkuukausiksi (siis kesäkuun alusta elokuun puoleen väliin) tekemään työstä kausiluonteisen. Sen mukaan mitä itse olen netistä lukenut, niin ei riitä, mutta totta kai työnantaja haluaisi tulkita asioita näin, koska kausiluonteisella työllä voidaan perustella määräaikaiset sopimukset. Minusta vaikuttaa siltä, että työpaikkamme johto ei ole edes tiennyt rikkovansa lakia tai sitten on saanut ristiriitaista tietoa siitä, kuinka lakia tulisi tulkita. Luulen, että periaatteessa ihmisillä on hyvät intentiot, mutta he ovat olleet vain tietämättömiä ja lisäksi tieto ei ole kulkenut suoraan vaan välikäsien kautta, mikä on aiheuttanut lisäepäselvyyksiä siitä, mistä kaikessa oikein on kyse. Pomomme olisi ilmeisesti toivonut, että olisimme tulleet puhumaan hänelle suoraan, eikä luottamusmiehen kautta, mutta emmepä mekään saaneet tietoa häneltä suoraan tai muutenkaan tietää edes sitä, miksi näin oltiin tekemässä, joten kai syytä on kaikissa.

Jotenkin tästä koko jutusta minulla on sellainen olo, että isossa organisaatiossa käskyjä tulee ylhäältä päin, mutta kukaan ei oikein tiedä, mitä ne tarkoittavat ja miten ne pitäisi tulkita. Missään kohtaa ennen työntekijää kukaan ei siis tarkastanut esim. tehtyjen päätösten laillisuutta. Kaikki vain luottivat siihen, että muut tietävät paremmin ja että jos jostain korkealta taholta määrätään jotain, niin asian laillisuuteen voi luottaa. Oikeastaan vähän masentavaa. Pelkään nimittäin, että tämä sama ilmiö on nähtävissä vaikka kuinka monella muullakin työpaikalla, organisaatioissa jne. Ihmiset eivät vain tiedä, kenellä on vastuu ja päästävät itsensä helpommalla luottamalla auktoriteetteihin. Ehkä se on myös välinpitämättömyyttä tai sitten vain väsymystä. Ihmisillä kun on usein niin monia asioita huolehdittavanaan. Minusta kuitenkin, jos asiaa ajattelee vähän yleisemmällä tasolla, jokaisella ihmisellä on siirtämätön vastuu teoistaan ja niiden seurauksista.

Sitten ihan toisiin aiheisiin, nimittäin Tampereeseen. Ehdin viikon aikana tavata varmaankin yli 10 ystävää ja tuttavaa, perhettäni ja veljeäni. Monenlaisia keskusteluja tuli käytyä, mikä tietysti aina herättää ajatuksia. Ehkä kirjoitan niistä myöhemmin. Oli omituista kävellä ympäri Hervantaa ja muistella mielikuvia lapsuudestani ja verrata niitä nykyhetkeen. Monet rakennukset olivat saaneet osakseen ratkaisevan ulkonäön kohennuksen. Ankeista betonimöhkäleistä oli joiltain osin saatu aikaan modernin ja houkuttelevan näköisiä. Taitavaa. Lisäksi tuntui ihmeelliseltä nähdä niin lumisia puita.

Nisargadattaa olen lueskellut edelleen ja tehnyt mielessäni vertailuja hänen näkemystensä ja joidenkin filosofien välille. Erityisesti olen miettinyt Kantin kategorioiden yhteyttä Nisargadattan kuvaamaan ihmismieleen, joka itse rajoittaa itsensä aikaan ja paikkaan. Samoin olen miettinyt fenomenologian (puhun nyt Husserlin perinteestä) korostamaa kokemuksellisen ensisijaisuutta suhteessa perinteisesti objektiivisena pidettyyn ulkomaailmaa koskevaan tietoon. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki on lähtöisin ihmismielestä (koko tiedon rakenne) ja ainoastaan ihmismielen kautta me sen käsitämme ja sitä luomme. Nisargadatta puhuu mahdollisuudesta ylittää ihmismieli. Niinpä olen yrittänyt pohtia, voisiko hän olla oikeassa ja minä erehtynyt. Mikä oikeastaan on se tietoisuus, joka ilmenee nykyhetkessä? Se, missä koemme epäilyksettä olevamme. Olen hämmentyneenä mietiskellyt tietoisuuteni pistemäisyyttä, sitä että olenko tosiaankin ajassa vai näyttääkö vain siltä. Olen miettinyt, onko minä vain muistin varaan rakentuva konstruktio vai jotenkin "todellisempi". Tarkkailen ympäristöäni ja ihmettelen, kuinka voin olla nyt juuri tässä. Olen tiedostanut sen, kuinka tietoisuuteni vaihtelee sisäisen ja ulkoisen välillä. Yritän muistaa olevani olemassa, mutta unohdan sen vähän väliä unohtuessani johonkin ajatukseen. Olen jopa lievästi yllättynyt siitä, että näinkin häilyvä ja hatara kokonaisuus kuin "minä" ylipäätään pysyy kasassa ja säilyttää yhtenäisyytensä. Aina välillä huomaan ihmetteleväni sitä, kuinka omituista on, että olen olemassa ja kuinka en oikeastaan ymmärrä sitä. Ei silti, etten tietäisi ihmetyksen aiheideni itsestäänselvyyttä, kaikkia tavanomaisia selityksiä, miten ihmiset selittävät olemistaan ja toimintaansa. Totta kai minä tiedän ne. Minusta on vain hauskaa kyseenalaistaa itsestäänselvyyksiä, jotka eivät lähemmin tarkasteltuna mitään itsestäänselvyyksiä ehkä olekaan. ;)

PS. Vastailen noiden parin edellisen postauksen kommentteihinne kunhan tässä saan aikaiseksi ja ensin kotiudun hiukan.

Töiden loppu

2007-02-06T16:18:00.000+02:00

Sain hetki sitten puhelun pomoltani. Hän kertoi, että he ovat päättäneet, että eivät uusi ilta- ja lauantaityöntekijöiden sopimuksia enää tämän kevään jälkeen. He ovat kuulemma tyytyväisiä työhömme, töitä olisi normaalisti syksylläkin jne. mutta he aikovat palkata tilallemme uusia henkilöitä. Perusteluna tähän on se, että jostain korkeammalta taholta katsotaan pahalla pätkätöiden ketjutusta ja osaa joukostamme on ketjutettu jo vuosia. Yritin kysellä, että miksi sitten ei tehdä toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia, mutta pomoni ei osannut vastata tähän vaan selitteli jotain epämääräistä siitä, kuinka se ei luultavasti onnistu. Työpaikkani ratkaisu lakiin, jossa katsotaan pahalla pätkätöiden ketjutusta on siis potkia meidät 5 henkilöä pellolle ja palkata sitten jotakin uusia henkilöitä (joita ei vielä ole ketjutettu) tilalle. Toisin sanoen työt eivät lopu, eikä taidoissamme ole vikaa (tätäkin pomoni korosti) vaan ongelma on vain se, että näitä töitä ei haluta (jostain mystisestä syystä) vakinaistaa. Onneksi yksi joukossamme on oikeustieteen opiskelija ja hänen mukaansa kyseessä on laiton irtisanominen (tai no miksi sitä kutsutaan kun työsopimuksia ei uusita) ja meillä on näin ollen vähintäänkin oikeus korvauksiin. Mutta jotenkin huvittavaa, tämäkö on tämän lain idea, että vuosiakin ketjutettuna olleet ihmiset potkitaan pellolle ja hankitaan heidän tilalleen kokonaan uusia työntekijöitä? Miksi oi miksi ei tehdä toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia, kun se ei kuulemma välttämättä tule edes sen kalliimmaksi? Kysyin pomoltani myös yhdestä päivävuorossa olevasta osa-aikaisesta työntekijästä ja hän on kuulemma eri asia. Ihmettelin siinä sitten, että eikö tämä tarkoita, että itse asiassa, jos he haluaisivat, he voisivat tehdä toistaiseksi voimassa olevat sopimukset ja sanoin pomolleni, että toivisin hänen olevan edes rehellinen. Tässä kohtaa pomoni meni ihan hiljaiseksi, eikä sanonut enää mitään. Mitään sanottavaa hänellä ei ollut myöskään siihen, kun sanoin, että tässähän vain kierretään tätä koko uuden lain ideaa todella epäilyttävällä tavalla ja kun kysyin, että eikö hänestä itsestään tunnu siltä, että hän tekee tässä väärin. Hän oli vain hiljaa.

No, en tiedä, mitä tästä seuraa, mutta ainakin tästä seuraa se, että on pakko löytää jotakin muuta työtä tullakseen toimeen. Hetkellisesti olen hieman järkyttynyt, kun tämä tuli näin yllättäen ja olin kuvitellut voivani rahoittaa olemiseni pitkäänkin tuolla työllä. Toisaalta kuten olen joskus kirjoittanut yksi ovi kiinni johonkin suuntaan on myös ovi auki johonkin toiseen suuntaan. Nyt vain täytyy alkaa miettiä vaihtoehtoja. Ikävää, mutta tavallaan myös jännittävää. Sen sijaan työpaikkani päälliköiden toimintaa pidän moraalisesti ja laillisesti varsin epäilyttävänä.

U.G. Krishnamurti (ja minäkin)

2007-02-06T01:22:00.000+02:00

Verkosta näyttää löytyvän myös U.G. Krishnamurtin pitkä ja hämmentävä haastattelu, joka sisältää myös kuvauksen hänen henkilökohtaisesta valaistumisen kokemuksestaan, vaikkakaan hän ei itse kutsu sitä valaistumiseksi vaan ihmisen luonnolliseksi tilaksi (jota kukaan ei kuulemma haluaisi, jos ymmärtäisi mistä siinä on kyse, vaikka toisaalta hän kuulostaakin siltä kuin se olisi ihmiskunnan ainoa toivo). Tämä neliosainen kirjoitus on nimeltään Mystique of Enlightenment, mikä myös on hieman ristiriitaista, koska U.G:n mielestä siinä ei ole mitään mystistä. Hän puhuu radikaalista fysiologisesta muutoksesta, joka tapahtuu, kun ihminen lakkaa samaistamasta itsensä havaitsevaan ja ajattelevaan subjektiin ja kuvittelemasta, että subjektin ja objektin välillä on joku muu ero kuin minkä hän itse ajatuksellaan rakentaa.

(PS. Niin, on tämä vähän hämmentävää. Minä en oikein tiedä mihin tämä blogi on menossa tai mihin minä itse olen. Tuntuu vähän siltä kuin ei olisi mitään erityistä syytä liikkua elämässä mihinkään suuntaan. Tietysti pidän huolta perusasioista, kuten että kun on nälkä, pitää syödä ja jotta voi syödä, pitää käydä kaupassa. Samoin siitä, että kun on työvuoro, pitää mennä töihin ja töihin pitää mennä, jotta saa rahaa ostaa ruokaa ja muita elämän perusvälttämättömyyksiä. Samoin pitää tiskata ja muuten siivoilla silloin tällöin, käydä suihkussa, nukkua, tehdä tällaisia tiettyjä rutiineja, mutta muuten, en ihan vilpittömästi ole varma, miksi minun muuten pitäisi edetä mihinkään suuntaan. Mietin, että pitäisi alkaa lukea lääkiksen pääsykokeisiin, jos aikoo lukea niihin, mutta samaan aikaan en ole lainkaan varma, onko siitä mitään hyötyä miltään kannalta. Minua kiinnostaa oikeastaan ainoastaan se, että voisin jotenkin ymmärtää, mistä elämässä on kyse ja että voisin jotenkin auttaa muita, mutta samaan aikaan minulla ei ole aavistustakaan siitä, pitäisikö minun näiden tavoitteiden saavuttamiseksi edetä elämässäni johonkin suuntaan tai siis pikemminkin, mihin suuntaan pitäisi edetä. Minusta tuntuu, että kaikki suunnat ovat täysin satumanvaraisia ja yhtä hyvin voin olla paikallani.

Viime aikoina olen vapaa-aikanani lähinnä joko meditoinut tai lukenut Nisargadattaa tms. ja ihan oikeasti en ole enää lainkaan varma siitä, kuinka todellinen maailma on tai edes siitä, olenko itse todellinen tai mikä on todellista. Mietin, että jotta en vaikuttaisi ihan totaalisen sekopäiseltä ja huolestuttaisi vanhempiani, olisi varmaan syytä lukea lääkiksen pääsykokeisiin, mutta jos yhtäkkiä on alkanut epäillä koko havainto- ja ajattelujärjestelmänsä totuudellisuutta, on sen verran fundamentaalisten kysymysten äärellä, että on hiukkasen vaikea keskittyä johonkin niin toissijaiseen kuin vaikkapa tulevaan ammattiin. Koko tulevaisuuteni muutenkin tuntuu sellaiselta suurelta kysymysmerkiltä, enkä jotenkin tiedä, onko mitenkään järkevää suunnitella sen varalle yhtään mitään. Toki voisin suunnitella, mutta se olisi niin täysin satunnaista ja mielivaltaista, että yhtä hyvin sen voi jättää sikseen. Sitäpaitsi eihän minun tarvitse tehdä mitään sen eteen, että tulevaisuus tulee ja menee. Sehän tuntuu olevan melko lailla väistämätöntä. Miksi minun pitäisi yrittää ohjata mitään mihinkään? Mietin, että yhtä hyvinhän voi elää vain reagoimalla vastaan tuleviin tilanteisiin ja ehdotuksiin. Hmm, minullahan on filosofin koulutus ja mietin, että filosofian historiassa on ollut useita henkilöitä, jotka ovat päätyneet kyseenalaistamaan ulkomaailman olemassaolon ja he ovat kuitenkin (oletettavasti) olleet ihan älykkäitä ihmisiä. Yritän lohduttautua sillä, että asioiden kyseenalaistaminen on filosofin tehtävä ja teen nyt juuri sitä, mihin minut on koulutettu. (Silloin kun luin näistä ajattelumalleista opintojeni yhteydessä en kyllä osannut ajatella, että ihan vakavissani voisin päätyä epäilemään havaintokykyni luotettavuutta. Luin ne vain sellaisena teoriana, joka ei varsinaisesti koskettanut minua.)

Voi yhteiskunta parka. Se varmaan olisi halunnut (mikä yhteiskunta?), että minusta tulisi tehokas veromarkkoja tuottava kansalainen ja kyllähän minä niitä tuotankin, mutta en kovin paljon. :\ Tunnen itseni hieman vieraantuneeksi todellisuudesta, koska en tiedä, mikä on todellista ja kuvittelen, että muut kuvittelevat tietävänsä (tai ainakin he tekevät kaikenlaista problematisoimatta sitä sen suuremmin) ja epäilen, että vaikutan siksi heidän silmissään (kuten ehkä lukijoideni silmissä) hieman pimahtaneelta. Tämä on jotenkin huvittava tilanne. Lisäksi meditaatio on aiheuttanut jatkuvia kummallisia tuntemuksia päähäni, jotka eivät ole päänsärkyä vaan jotain muuta ja koska en tiedä, mistä on kyse voin vain veikata, että kyse on esim. itsesuggestiosta. Kysyin Joonaksen (jonka arvioita olen muutenkin päättänyt käyttää pääasiallisena tarkistuksena sille, että olen vielä ihan riittävästi järjissäni) kehoituksesta lääkäriksi opiskelevalta lähisukulaiseltani asiasta ja reaktio oli lähinnä se, että ei hajuakaan mistä on kyse ja että minä taidan olla vähän tyhmä. Eipä silti, että tämä hämärä nykytilani olisi varsinaisesti minulle mikään ongelma. Pelkään vain, että se voi olla ongelma muille, koska en tiedä, hyväksyvätkö he sen vai haluavatko he mieluummin, että olisin (suunnilleen) niin kuin muutkin. Oikeastaan en kyllä ole varma siitäkään vaatiiko kukaan minulta mitään vai onko kyse vain omasta pelostani. No, sen nyt ainakin tiedän, että perheeni ei varmasti kykenisi ymmärtämään nykyisiä ajatuksiani saati hyväksymään niitä. Olen melko varma, että jos yrittäisin kertoa mitä ajattelen tällä hetkellä, he luultavasti suuttuisivat ja alkaisivat huutaa minulle siitä, kuinka tyhmä olen. Tosin voi tietysti olla, että olen väärässä. Eipä silti, että edes itse tietäisin mitä ajattelen tällä hetkellä. Tällä hetkellä on ennemminkin niin, että olen kyseenalaistanut kaikki asiat ja niiden mielen perusteellisesti ja jotta elämässä voi toimia, pitää uskoa, että on mielekkäämpää mennä suuntaan a) kuin suuntaan b) ja valitettavasti minulle ei tällä hetkellä ole mitään syytä uskoa, että a) olisi parempi kuin b) tai toisinpäin. Puhun nyt oikeastaan ulkoisista suunnista, siis siitä, miltä elämäni näyttää ulospäin. Voi olla, että olen täysin väärässä ja että tämän asian selvittäminen (öm, mietin että mitä oikeastaan olen selvittämässä ja kyse lienee siis mm. todellisuuden luonteesta ja minän rakenteesta) on itse asiassa mahdotonta, mutta...

Äh. Nyt kyllästyin edes yrittämään selittää. Kirjoitan taas sitten jotakin tästä jos/kun olen edes hieman selvemmillä vesillä. Sori sekavuus.)

Lisäys klo 04.02: Itse asiassa ei tässä ole mitään epäselvää. Koko hämmennyksen tilani johtuu siitä, että otan vakavasti sen mahdollisuuden, että Nisargadatta ja U.G. Krishnamurti ovatkin oikeassa, puhuvat totta.

Linkkejä valaistuneiden haastatteluihin

2007-02-04T17:07:00.000+02:00

Liittyen kaikkeen viime aikoina kirjoittamaani tässä eräät Papajin ja Nisargadattan haastattelut.

Haamupäivitykset

2007-02-04T13:42:00.000+02:00

Hurina näyttää haamupäivittyvän tasaista tahtia ja minulla ei ole aavistustakaan, mistä se johtuu. En ole koskenut teksteihin, sivupalkkiin enkä tehnyt uusia labelointeja. Lisäksi lista tarkistaa päivitykset atom-syötteestä kuten aina, jossa kommenttien ei pitäisi vaikuttaa. Onkohan kellään mitään ehdotuksia, että mistä voisi olla kyse ja kuinka haamupäivitykset voisi saada loppumaan? Tämä ongelmahan alkoi uuteen Bloggeriin siirtymisen myötä.

Yöllä

2007-02-03T03:01:00.000+02:00

Kohta menen nukkumaan, mutta sitä ennen kirjoitan pari ajatusta. Selaillessani äsken uusia uskomattoman kauniita kuvia ja lisäillessäni niitä kokoelmiini nousi mieleeni jotenkin sellainen hämmentävä olo, en oikein tiedä mikä se on. Ehkä se oli jokin yhdistelmä surua ja sitten toisaalta kiitollisuutta sen käsittämättömän kauneuden edessä, jota maailmassa kuitenkin on. Tänään puhuessani puhelimessa kertoi veljeni ensin opiskelukaverinsa kuolleen auto-onnettomuudessa. Myöhemmin puhuessani matkalta palanneen äitini kanssa, hän mainitsi minulle Kirkan kuolleen. En juuri seuraa uutisia, joten en ollut kuullut siitäkään. Ehkä nämä valokuvat yhdistettyinä näihin kuolemiin, josta satunnaisesti kuulin, vain muistuttivat siitä, kuinka häilyvää elämä on. Tässä me olemme, menossa johonkin kaikkine suunnitelminemme ja toiveinemme, mutta koska tahansa kaikki voi katketa. Se jotenkin laittaa asioita perspektiiviin ja saa toivomaan, että josko sitä osaisi käyttää elämänsä joka hetki oikein. Enkä tiedä, mikä muu voisi olla oikein kuin yrittää kuunnella, hymyillä, välittää, jollain tapaa lisätä kauneutta ja hyvyyttä maailmaan, koska kuoleman edessä en tiedä, onko millään muulla merkitystä. Koska tahansa kuka tahansa meistä voi kuolla ja sitten me jäämme miettimään, että olisimmeko voineet tehdä jotain, sanoa jotain, muuttaa jollain tapaa edes jonkin hetken hänen elämässään onnelliseksi tai merkitykselliseksi.

Olen miettinyt onnettomia ihmisiä ja sitä, kuinka katkeruus ja viha ja suru kalvavat ihmisiä sisältä päin. Heidän ajatuksensa pyörivät niissä asioissa ja tunteissa ja luovat heille omatekoisen kauhean tuskan. Enkä tiedä, miten heidät saisi sieltä pois. Eikö se voisi jotenkin auttaa, että on olemassa niin äärettömän kauniita näkyjä maailmassa, joista nuo valokuvat kertovat? Eikö voisi olla mahdollista vain katsoa jotakin kaunista, hengittää syvään, keskittyä siihen ja unohtaa kaikki muu? Miksi tuhlata aikaa ärtymykseen, kun tällaisia näkyjä on koko ajan meille tarjolla? Mielestäni buddhalaiset ovat hyvin viisaita ymmärtäessään niin selvästi, kuinka viha, joka kohdistuu toisiin, tämän toisen sijaan tuhoaakin meitä itseämme, aivan niin kuin katkeruuskin. Jos haluamme pitää niistä kiinni, teemme itsestämme onnettomia.

Edellisen postauksen kommenteissa Ulla kysyi minulta, mistä meditaatiossa oikeastaan on kyse ja lupasin kirjoittaa siitä jotain. Meditaatiosta on kirjoitettu paljon ja sitä varten on lukuisia erilaisia tekniikoita, toisaalta sitten on niitäkin, joiden mielestä kaikki tekniikat vain vievät kauemmaksi aidosta meditaatiosta. Olen oikeastaan sitä mieltä, kuten luullakseni arvostamani Nisargadattakin, ettei ole niin oleellista mitä menetelmää käyttää vaan oleellisinta on pyrkimyksen vilpittömyys. Se että lähtee etsimään itsestään jotakin sellaista, jota ei löydä ulkoa ja etsii sitä, vaikkei edes voi tietää, onko mitään vastausta olemassa.

Torkkuminen ja omissa ajatuksissa leijailu ei ole meditaatiota. Meditaatio on oikeastaan niiden vastakohta. Aloittaessani meditoinnin itseäni vaivasi juuri tuo taipumus ajautua varsin uneliaaseen tilaan, mutta jostain syystä se on nyt poistunut. Tätä voi ehkäistä paitsi nukkumalla riittävän pitkiä yönunia myös pitämällä silmät puoliavoimena. Tämä voi ensin tuntua vähän kummalliselta, mutta siihen kyllä tottuu. Silmät puoliavoimina on myös helpompaa jotenkin tiedostaa tavallaan se väli, jossa pyrkii olemaan, siis väli valvetodellisuuden ja toisaalta unimaailman/ajattelun välissä. On myös hyvä meditoida joko ennen ruokailua tai muutama tunti sen jälkeen, koska heti ruuan jälkeen ihmisillä on taipumus muuttua vähän uneliaiksi.

Meditaatiossa istutaan selkä suorana, mukavasti joko risti-istunnassa tai tuolilla. Sen jälkeen vain ollaan keskittyen seuraamaan esim. hengityksen kulkua ja pitämään tietoisuus vaikkapa keskellä rintakehää, sydämen kohdalla. (Monissa buddhalaisissa meditaatiomenetelmissä tietoisuus pidetään navan kohdalla, jolloin voidaan keskittyä vatsan nousuun ja laskuun hengityksen mukana.) Ajatukset lähtevät helposti harhailemaan ja aina kun tämän huomaa, ne palautetaan alkuperäiseen keskittymisen kohteeseen. Myös kehon puutuminen, kutina tms. saattaa ilmaantua välillä häiritsemään keskittymistä ja siitäkin on päästävä yli. Tässä oikeastaan kaikki yksinkertaisuudessaan. Meditaatiota voi käyttää myös haluttujen luonteenpiirteiden voimistamiseen visualisoiden hengittävänsä sisään esim. rauhaa, kärsivällisyyttä, valoa, rakkautta tms. ja eläytymällä tähän tunteeseen. Jossain vaiheessa ajatukset eivät enää ahdistele niin paljon ja voi vaipua yhä syvemmän meditaation tilaan. Sri Nisargadatta ei anna muita neuvoja kuin keskittyä olemiseen. Se on sellaisen tilan odottamista, jossa persoonattomasti voi vain olla ilman, että tarvitsee ajatella tai huolehtia mistään. Syvemmän keskittymisen tilassa se ei ole tylsää, vaan siinä on mielellään. Tämä on tietysti sitä helpompaa mitä vähemmän on erilaisia tekemättömiä haluja ja asioita vetämässä ulkomaailmaan. Jos ihmisen on mahdollista olla ilman ajatuksia, hän voi olla ilman menneisyyttä, tulevan odotuksia, oikeastaan ilman minää.

Joskus nuorempana muistan miettineeni, että millaista olisi olla vaikka puu tai kivi ja varsinkin silloin, jos ihminen on hyvin surullinen tai vaikka vain vähän väsynyt elämään, hän voi haluta olla jotain tällaista. Ehkä meditaatio voisikin olla yksi tie helpottamaan silloin kun elämä käy raskaaksi. Ajatelkaa, jos voisitte heittää kaikki huolenne, toiveenne ja pelkonne hetkeksi pois, unohtaa kaiken ja vain olla? Jos tietäisi, ettei tarvitse huolehtia yhtään mistään. Itse koen tämän ajatuksen jonkinlaisena turvapaikkana.

Luulen, että erilaisille ihmisille sopivat erilaiset meditaatiomenetelmätkin ja parasta on jos pystyy kuuntelemaan siinä itseään. Rauhallinen, kaunis musiikki voi auttaa toisia keskittymään ja rentoutumaan paremmin. Luulen, että valokuvaus voi myös olla yksi meditaation muoto, varsinkin jos keskittyy jäljittämään kaunista. Yhtä lailla meditaatiota voi olla keskittyminen johonkin kauniiseen valokuvaan, imeytyminen sen rauhaan ja tunnelmaan niin, että unohtaa kaiken muun.

Ajallisesti voi mielestäni meditoida niin paljon kuin hyvältä tuntuu. Tavallisesti ihmisiä neuvotaan aloittamaan 5-10 minuutista ja pidentämään sitä vähitellen esim. puoleen tuntiin tai tuntiin. Niin kauan kuin ajatukset harhailevat ja karkaavat, et oikeastaan ole meditaation tilassa, joten sen löytäminenkin voi viedä oman aikansa. On kai niitäkin, jotka meditoivat tuntikausia. Uskon, että pitää kuunnella itseään. Tämä nyt siis vain tiedoksi niille, joita ylipäätään meditaatio kiinnostaa.

Tjaa... terveisiä Livignosta sekä muita ajatuksia

2007-01-31T21:28:00.000+02:00

Pitäisiköhän päivittää blogiakin välillä? Tuota, tuota, mitäköhän sitä kirjoittaisi... No kai voisin mainita, että olen pahoillani labelointien aiheuttamista haamupäivityksistä. RSS-feedin käyttäjät saavat kuulemma kaikki labeloidut kirjoitukset uudestaan. Eh. Itse labelointityö on noin puolivälissä ja jatkan sitä varmaan jossain vaiheessa.

Jostain syystä tämän blogin kirjoittaminen ei juuri nyt tunnu oikein lähtevän... Samoja asioita minä täällä mietin kuin ennenkin. Lisäksi olen alkanut meditoida, mikä on tavallaan vähän kuin kolmas todellisuus tavallisen arkitietoisuuden ja unitilan välissä. Ehkä se jotenkin vaikuttaa siihen, että ainakaan tavallisista arkijutuista kirjoittaminen ei tunnu kovin luontevalta. No, ehkä voisin kertoa yhdestä tapahtumasta, joka kyllä huvitti minua. Alustuksena kerrottakoon, että vanhempani ovat lomalla Livignossa, Pohjois-Italiassa. Yhtenä iltana sitten puhelimeni soi ja huomaan, että "äiti kän" soittaa. En kuitenkaan ehtinyt vastata. Hetken päästä soittaakin sitten tuntematon numero ja kysyy, että "do you speak english", esittäytyy Rayksi ja koko ajan taustalta kuuluu kauhea älämölö. Tämä Ray sitten selittää jotain sellaista, että "your parents are drunk on the floor". Minä olen vähän, että mitä hemmettiä varsinkin kun en saa selvää puoliakaan siitä, mitä puhelimessani yritetään selittää. Noh, hetken päästä puhelin annetaan äidilleni, joka naureskelee sinne jotakin ja selittää, että eivät he ole missään lattialla vaan jossain baarissa ja että isäni on saanut loistavan idean naittaa minut jollekin irlantilaisille. Juttelen hänen kanssaan hetken ja lopetamme sitten puhelun. Hetki vain ja sitten "Ray" soittaa uudestaan. Puhun hänen kanssaan jotain sekavia ja sitten hänen kaverinsakin haluaa puhua ja hänen puheestaan en kuule senkään vertaa kuin Rayn ja sitten isäni saa puhelimen ja selittää jotain, että täällä on mahtavia irlantilaisia minulle, että ymmärränkö mitä he sanoivat ja että jee, jee. Jossakin kohtaa päätämme sitten Rayn kanssa, joka on sitä ennen selittänyt minulle vanhempieni olevan loistotyyppejä, lopettaa puhelun. Muistaakseni minä sanon, että taidan tästä mennä, kun en muutenkaan saa mitään selvää. Myöhemmin saan vielä Rayn sähköpostiosoitteen "isääni varten" tekstiviestillä. Krhm. Että sellaista.

Jotenkin huvittavaa, kun itse täällä miettii ties mitä syntyjä syviä ja samaan aikaan minua yritetään naittaa jossain Pohjois-Italiassa. Hämmentävää.

Joo... muista kuulumisista sitten. Pari päivää sitten näin sellaista unta, jossa eräs tuttavani, jota en juurikaan tunne, selitti minulle käyvänsä terapiassa. Unessa kerroin tästä jollekin toiselle ja myöhemmin hän soitti minulle ja ripitti minua siitä, että olin kertonut tällaisia hänen henkilökohtaisia asioitaan eteenpäin. Pyytelin kovasti anteeksi. Unen jälkeen oli todella hämmentävää nähdä ystävääni, enkä itse asiassa edes kehdannut kysyä häneltä, että käykö hän terapiassa, vaikka mieleni tekikin (koska ajattelin, että se olisi varmaan kuulostanut vähän oudolta). Muutenkin pohdin sen jälkeen varsin aktiivisesti näitä kysymyksiä toisten ihmisten asioista puhumisesta. Minähän olen itse hyvinkin avoin ja kerron itsestäni aika paljon täällä blogissanikin ja joskus ehkä sen vuoksi, että omat rajat ovat niin aukinaiset, on vaikea tajuta, että toisten rajat voivat olla moninkertaisesti tiukempia. Jostain syystä, joka ei ole koskaan täysin minulle auennut siis kokemuksellisella tasolla, ihmiset pelkäävät avoimuutta ja sen vaikutuksia. Itse en taas oikeastaan koe, että minulla olisi mitään hävittävää. En oikeastaan halua mitään sellaista, minkä voisin avoimuudella menettää. Ei tämä tietenkään tarkoita sitä, että haluaisin sanoa ja kirjoittaa kaiken, mitä minulle tapahtuu tai mitä ajattelen. Eihän se ole välttämättä mitenkään kiinnostavaakaan ja sitten on tietysti sellaisia asioita, joista ei itsekään oikein tiedä, mitä ajattelee ja niistäkään ei aina halua kirjoittaa. Tuo uni oli joka tapauksessa minulle hyvänä muistutuksena siitä, että pitää muistaa olla tarkkaavainen puheissani etten vahingossa loukkaa jonkun yksityisyyttä. Hmm, oikeastaan en usko, että tuon rajan vartiointi olisi edes mitenkään kovin vaikeaa. Sitä vain ei pidä unohtaa.

Toinen asia mitä ehkä haluaisin varoa puheissani on sitten se, millaisia sanoja valitsee vaikkapa kuvaamaan joitakin ihmisiä. Välillä huomaan ihan suoraan puhuvani käyttäen sellaisia sanavalintoja, joita en oikeastaan itsekään kannata. Ihan kuin puhe syntyisi jostakin kaavamaisesta automaattisesta puheentuottajasta, joka vain käyttää samoja juttuja kuin on aina käyttänyt. Silloin saattaa tulla kuvanneeksi asioita jonkin tyhmän stereotypian kautta ihan vain vanhasta tottumuksesta vaikka jos joku huomauttaa asiasta, niin enhän välttämättä lainkaan edes ajattele niin. Puhe ja sanavalinnat vain jotenkin laahaavat jäljessä. Tässä kohtaa mietin aina Merryä, joka on usempaan kertaankin saanut minut kiinni tällaisten asioiden suhteen ja mielestäni on hyvä, että hän on tarttunut sellaisiin hajamielisiin, vähän ajattelemattomiin lauseisiin, joita joskus olen saattanut suustani päästää. No ei auta muuta kuin yrittää olla tiedostava näiden asioiden suhteen.

Olen miettinyt myös sellaista, miten auttaa ihmisiä, jotka kärsivät jatkuvasta masennuksesta ja ahdistuksesta ja joiden on jotenkin kroonisesti paha olla. Usein heillä on ollut tällainen olo vuosia ja siihen kytkeytyy monia monia asioita ja tapahtumia heidän elämästään. Välillä vain tunnen aikamoista avuttomuutta ja voimattomuutta ja yksinkertaisesti vain surua, kun kuuntelen näitä ihmisiä, jotka välillä ajattelevat, että ehkä oikeasti ei ole muuta ratkaisua kuin itsemurha. Oikeasti on ihmisiä, jotka elävät näin, eivätkä he käy missään terapiassa tai psykologilla tai edes suostu menemään sellaiselle. Eikä heillä välttämättä ole ketään, joka huolehtisi heistä tai edes kuuntelisi. Joten en tiedä, voisinko toivoa vaikkapa lukijoiltani, että he katsoisivat tarkkavaisesti ympärilleen kaikkia ihmisiä joita tuntevat ja erityisesti niitä, jotka näyttävät jäävän vähän syrjään, eivät ehkä ole niitä sosiaalisimpia tai kaikin puolin helpoimpia ihmisiä. He saattavat olla juuri niitä, jotka eniten tarvitsisivat ystäviä, kannustusta ja tukea. Eivät he välttämättä osaa itse ottaa yhteyttä tai edes alkaa kertoa asioista, vaan heihin täytyy ottaa yhteyttä ja kysyä, mitä heille kuuluu. On niin musertavaa kuulla ihmisten oikeasti kertovan ja ajattelevan, etteivät he usko kenenkään välittävän heistä tai tarvitsevan heitä tai arvostavan heitä. Ei tämä välttämättä ole edes totta, mutta jos kukaan ei koskaan sano mitään, niin mistä he voisivat sen tietää? Eivät ihmiset välttämättä itsestään tajua, että heistä välitetään vaan se pitää jotenkin näyttää tai sanoa tai jotakin.

Uskon ihan vilpittömästi, että ihminen voi opetella välittämistä, suvaitsevaisuutta, mielenrauhaa ja kaikkea tällaista ja tässä on yksi keskeinen syy, miksi haluan meditoida. Toivon, että sen kautta voisi alkaa yhä enemmän ymmärtää, mitä on oikea toiminta kussakin tilanteessa, voisi oppia välittämään ihmisistä yhä enemmän ja muutenkin ymmärtämään kaikkea paremmin. Tosin en ole varma, tuleeko näin käymään, mutta ajattelin kokeila.

Vaikka en ole osannut viime aikoina kirjoittaa tänne kovin paljon, niin olen sen sijaan katsellut aika paljon valokuvia. Kuvien maailma on vähän kuin runouden maailma ja siinä on myös jotain meditaatiota muistuttavaa. Oikeastaan puhun nyt kauniista kuvista, enkä edes tiedä, ovatko ne aina niitä valokuvataiteellisesti parhaita. Kuitenkin jotkut kuvat ovat sellaisia, että ne herättävät tiettyjä hämäriä tuntemuksia, joita ei oikein osaa määritellä ja sitten niissä haluaa viipyä ja imeä niitä itseensä. Niinpä olen viettänyt aikaa kartuttamalla suosikkikuvieni valikoimaa. Tämä on edelleen puuhaa, jota suosittelen myös kaikille muille. Hyvin hauskaa ja jotenkin ylellistä. Ajatelkaa nyt, että teillä on mahdollisuus netin kautta ilmaiseksi etsiä ja kerätä itsellenne satoja juuri teidän mielestänne kauneimpia tai kiinnostavimpia kuvia myöhemmin katseltaviksi. Suosittelen tätä taas kerran.

Labelointiaikaan

2007-01-26T17:05:00.000+02:00

Hurinakin pääsi vihdoin viimein siirtymään uuteen Bloggeriin, joka mahdollistaa labelien tekemisen postauksille. Labeloin mitä luultavimmin ainakin osan myös vanhoista kirjoituksistani.

Tämä viikko on mennyt nopeasti. En ole enää ehtinyt olla epäsosiaalinen, kun olen tavannut ihmisiä joka päivä. Kylässä ovat olleet: Vii, Kitaristi, ystäväni Tiina, Joonas ja tänään tapaan ilmeisesti pitkästä aikaa Morrisonin. Mieliala on ollut melko hyvä. Ainoastaan raha-huolet hieman mietityttävät, kun tiedän meneväni helmikuussa selkeästi miinuksen puolelle. Nyt olen töissä ja ulkona myrskyää. Taidan aloittaa sen labeloinnin.

Jääpuikkoja

2007-01-22T18:57:00.000+02:00

Tänään on ollut aivan erilainen päivä kuin eilen. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut niin paljon tekemisissä valon kanssa. Olin pitkästä aikaa valokuvaamassakin. Jääpuikot ovat kauniita.

Päivitin myös Kuvantoa.

Huokaus

2007-01-21T16:24:00.000+02:00

Juuri tällä hetkellä tunnen olevani noin ikuisuuden päässä valaistumisesta, sikäli kun sellainen on olemassa. Nukuin kaksi yöunta putkeen ensin noin klo 17.30-03 ja sitten klo 04-13 ja nyt päätäni särkee kaikki tämä ylinukkuminen. Tuota voisi pitää jonkinlaisen masennuksen merkkinäkin ja tunnenkin itseni jokseenkin alavireiseksi ja itsesääliin vaipuneeksi. Päässäni risteilee asianmukaisesti kaikkea muuta kuin valaistuneita ajatuksia, jotka lisäävät itsesääliäni. Eikä minua edelleenkään erityisesti huvita tavata ihmisiä, vaikka kaikki tarkoittavat hyvää ja ovat niin ystävällisiä, että byhyy. No, voisinpa mennä vaikka tiskaamaan ja muutenkin siivota. Jospa se siitä sitten. Niin ja ottaa päänsärkypillerin ja tehdä ruokaa.

Köh: Depersonalisaatio, valaistuminen ja aika

2007-01-20T11:18:00.000+02:00

Olen jatkanut aika-, olemis- ja valaistumispohdintojani melko intensiivisesti. Äsken törmäsin kiinnostavaan psykiatrin kirjoittamaan artikkeliin depersonalisaatiosta ja huomasin, että olen ilmeisesti onnistunut elämässäni vähän väliä tipahtamaan jonkinasteiseen depersonalisaatiotilaan. Kyseisessä kokemuksessa on mielenkiintoista se, kuinka sama tila voidaan kulttuurista ja katsomistavasta riippuen tulkita sekä mielenterveyden häiriöksi että mielen tervehtymiseksi. Nähdäkseni esim. buddhalaisessa ajattelussa tällaista depersonalisaatiotilaa suorastaan tavoitellaan, koska mieltä ja todellisuutta todella pidetäänkin harhana. Tavanomaisen länsimaisen ihmisen perspektiivistä tällainen kokemisen tapa taas voi tuntua hieman kiusalliselta, koska jos kaikki ympärillä näyttää hieman kummalliselta ja epätodelliselta, on vaikeaa pakottaa itsensä toimimaan niin, kuin tavallisessa arkipuuhastelussa oikeasti olisikin jotain järkeä. Tai siis en tahdo sanoa, etteikö siinä olisi järkeä joltain katsantokannalta katsottuna, mutta aivan yhtä ilmeisesti tällaisesta hieman vieraantuneesta näkökulmasta useimmat tekemisen vaihtoehdot näyttävät melko mielivaltaisilta ja satunnaisilta. Toisaalta kun elämässä on valmiiksi tiettyjä rakenteita, voi kulkea niiden mukana, eikä se ole mikään ongelma.

Tähän kaikkeen jotenkin liittyen, olen miettinyt melko paljon kysymystä siitä, voisiko valaistumiseksi kutsuttu tila olla olemassa. Jos se olisi olemassa, niin silloin kyse olisi itse asiassa siirtymisestä todellisuuden totuudenmukaisempaan havaitsemiseen. Aiemman postaukseni kommenteissa Sheldon ihmetteli, että eikö valaistumista ilmiönä voisi käsittää niin, että kukin valaistuu omalla tavallaan. Tässä kyse lienee vain siitä, mitä tarkoitamme sillä, jos puhumme valaistumisesta. Voihan ihmisellä toki arkielämässään olla vaikka minkälaisia oivalluksen ja ymmärtämisen kokemuksia. Jos kuitenkin puhumme valaistumisesta siinä merkityksessä kuin buddhalaisuudessa tai joissakin tällaiseen erilaiseen tietoisuuden tilaan siirtyneiden ihmisten kertomuksissa kuvataan, niin kyse on nimenomaan tietynlaisesta, samankaltaisesta kokemuksesta. Tyypillisesti ihminen tällöin sulautuu johonkin ajattomaan ykseyteen ja tavallisesti itsestä erillisenä koettu maailma muuttuukin oman itsen osaksi. Nisargadattan mukaan ihminen on tässä tilassa koko ajan, mutta hänen samastumisensa mieleen estää häntä havaitsemasta tätä. Onkin kiinnostavaa, että hänen neuvonsa kyseisen tilan saavuttamiseksi on varsin samankaltainen kuin buddhalaisuudessa valaistumisen kokemiseksi harjoitettu meditaatio. Nisargadatta neuvoo yksinkertaisesti keskittymään olemisen kokemiseen, kysymään kuka on se, joka joka hetki kokee asioita. Buddhalaisessa meditaatiossa taas neuvotaan keskittymään tietoisuuden kokemukseen ja mielen hiljentyessä syntyvään tyhjyyden kokemukseen ja syventämään sitä. Nämä menetelmät kuulostavat hyvin samankaltaisilta. Nisargadatta ei oikeastaan neuvo mitään muuta, kun taas buddhalaisuuteen liittyy enemmän opillista materiaalia, neuvoja ja kehotuksia itse mielen muuttamiseen ja haluttujen luonteenpiirteiden ja reaktiotaipumusten kehittämiseen. (Siis esimerkiksi mielenrauhan, suvaitsevaisuuden, myötätunnon ja ystävällisyyden kehittämiseen.)

Miksi sitten kukaan pyrkisi tällaiseen tilaan? Syitä tähän on tietysti monia, mutta kyseistä tilaa kuvataan autuuden, onnen, ilon, rakkauden, luonnollisuuden, erillisyyden päättymisen, pelkojen ja halujen loppumisen termeillä, jotka varmaan useimmista kuulostavat melko tavoittelemisen arvoisilta asioilta. Itse näkisin, että tietty depersonalisaation kokemus yhdistettynä tiettyihin elämänkokemuksiin ja oivalluksiin kääntää ihmisen luonnostaan sisäänpäin, koska mikään ulkoinen ei tunnu enää (ainakaan kovin suuressa määrin) tavoittelemisen arvoiselta. Toisaalta esimerkiksi itse koen olevani tilassa, jossa ulkoiset asiat eivät tunnu kovinkaan kiinnostavilta, mutta samaan aikaan olen kuitenkin agnostikko ja hieman skeptinen sen suhteen, onko mitään kuvaamani kaltaista löydettävissä ihmisen sisältäkään. Kuitenkin paremman tekemisen puutteessa, miksi en sitten keskittyisi vaikkapa tietoisuuden tai olemisen kokemukseen, jos kerran useiden lähteiden mukaan siltä suunnalta voisi olla löydettävissä maailmaan jotakin mieltä? Myönnän ehdottomasti valaistumisen kuulostavan juuri sellaiselta arkkityyppiseltä kokonaisratkaisulta ihmisten kaikkiin ongelmiin, että sitä jo tältä pohjalta tekee mieli epäillä. Toisaalta on kuitenkin lukuisia ihmisiä, jotka ovat kuvanneet tämän kaltaista tilaa ja kun kerran olen jo valmiiksi hieman depersonalisoitunut, niin miksipä sitten en kävelisi tähän suuntaan? ;)

Hmm, vaikka nyt puhunkin näin, niin olen kyllä pohtinut näitä teemoja aiemminkin elämässäni, sitten taas unohtanut ne, joten sekin lienee hyvin todennäköistä, että hetken päästä en tajua, miksi olin tässä hetkessä niin kiinnostunut valaistumisesta. Ehkäpä innostunkin seuraavaksi vaikkapa parevekekukkien tai lihasten kasvatuksesta tai öö, virkkauksesta. Olipa miten vaan, niin jollain tapaa uskon, että sitä kulkee luonnostaan kullakin hetkellä sopiviin suuntiin, joten en kyllä olisi siitäkään niin huolissaan.

Viime aikoina, sanotaan nyt parin viimeisen viikon aikana, olen huomannut olevani paljon vähemmän sosiaalisesti orientoitunut kuin tavallisesti. Yleensähän minua pidetään aivan poikkeuksellisen sosiaalisena, enkä muutenkaan koe ihmisten seuraa väsyttävänä edes suurissa määrin tai jos koenkin, niin toivun hyvin nopeasti omissa oloissani. Nyt olen kuitenkin miettinyt sitä, että onko minulla oikeastaan mitään puhuttavaa tai no, jos tapaan ihmisiä tai joku soittaa minulle, niin puhun kyllä niin kuin ennenkin, mutta omaehtoiset yhteydenotot olen jättänyt vähemmälle ja useita kutsuja lähteä jonnekin, joita normaalisti olisin ilman muuta seurannut, olen torjunut, koska jotenkin minusta tuntuu, että en jaksa puhua. Tavallinen puhe ainakin hieman vieraampien ihmisten kanssa sisältää niin paljon sellaista kaavamaista kuulumispuhetta, joka ei oikeastaan kerro mitään ja tuntuu, että en jaksa selittää kaikille ihmisille samoja asioita jotenkin vastaavalla kaavamaisuudella (ja jos selitän epäkaavamaisesti alan helposti kuulostaa vähän turhankin oudolta. Näin ainakin kuvittelen.) Mitä oikeastaan kertomus siitä, mitä minulle kuuluu, kertoo siitä, mitä minulle kokemuksellisesti kuuluu? Kokemuksellinen taas on hankalasti jaettavissa ja muutenkin ihmisten tavanomainen salailun kohde. (Tarkoitan vain sitä, että ihmisille merkityksellisimmät asiat ovat yleensä niitä, joita he eniten suojelevat toisilta.) Lisäksi en itsekään oikeastaan tiedä, mitä minulle kokemuksellisesti kuuluu. Toki voisin selittää muille näitä valaistumisjuttuja, niin kuin oikeastaan tässä teenkin niille, jotka jaksavat lukea, mutta ymmärrän kyllä erittäin hyvin, jos tämä tuntuu muista epäkiinnostavalta tai kaukaa haetulta, enkä koe ylipäätään minkäänlaista tarvetta väitellä asiasta. Enhän minä itsekään siitä mitään tiedä. Tämä on vain tällaista metafyysistä spekulaatiota ajan ulkopuolisen tilan olemassaolon mahdollisuudesta.

Tästä tulee varmaan taas aika pitkä juttu, mutta mietinpä tähän kuitenkin vielä erästä hieman itseäni askarruttanutta asiaa. Kysymys liittyy aikaan. Ihminenhän elää ajassa ja kuten aiemmissa kommenteissa tuli ilmi, ihmisellä on jonkinlainen aikapaksuus, koska tiedostaminen ei voi fysikaalisista syistä tapahtua heti nykyhetkessä (ainakaan nyt sitten tällä tavanomaisella kehon ja mielen tasolla) ja koska tapahtumien tulkinta ja ylipäätään se, että meillä olisi jonkinlainen identiteetti, vaatii muistia. Suhteellisuusteorian mukaan aika kulkee sitä hitaammin, mitä nopeammmin kappale liikkuu suhteessa johonkin tarkasteltavaan pisteeseen. Tämä voidaan nähdä pyörittelemällä suhteellisuusteorian kaavaa, mutta eri asia on asian ymmärtäminen, enkä voi sanoa, että kokemuksellisesti ymmärtäisin tätä mitenkään. Joka tapauksessa se, että aika voi hidastua tai nopeutua ja toisaalta, että ihmisen käsitys ajasta, siis koettu aika, voi vaihdella on mielestäni varsin kiinnostavaa. Jollain tapaa minua mietityttää myös kovin, kuinka voi olla mahdollista, että joskus unessa ajan kokeminen voi muuttua niin täysin, että yhden yön aikana voi kokea eläneensä päiväkausia tai jopa vuosia. Ymmärrän kyllä, että päivätajunnassa ajan kokemiseen voi vaikuttaa vireystila, kiinnostus ja muut seikat, mutta ei kukaan kai sentään koe eläneensä päiväkausia yhdessä päivässä? Sen sijaan unessa, kun tietoisuus ulkomaailmaan on katki ja mielellä on vapaat kädet, se tuntuu olevan kykenevä, hmm, pitäisikö sanoa, että liikkumaan eri nopeudella kuin fysikaalinen tasonsa. Jos ajan kokeminen mielessäkin on sidoksissa aivojen fysikaaliskemiallisiin tapahtumiin, niin eihän silloin pitäisi olla mahdollista kokea muutaman n. 45 minuutin rem-jakson aikana kokemuksellisesti paljon pidempiä aikajaksoja. Jos näin kuitenkin tapahtuu, vaikuttaisi siltä, kuin aivot kykenisivät luomaan myös ajan suhteen täysin omalakisen virtuaalitodellisuutensa. Äh, en oikeastaan tiedä, miksi vedin tähän tuon suhteellisuusteorian, koska tarkemmin ajateltuna se ei taida liittyä tähän mitenkään, koska sen mukaan kai vaikka kappaleen, olkoot se vaikka ihmiskappale, aika hidastuisikin sen liikkuessa nopeasti, itse kappale ei huomaisi tätä mitenkään vaan kokemuksellinen aika pysyisi samana. Minä sen sijaan tässä ihmettelen millaisia muutoksia mieli erityisesti unen aikana voi saada aikaan kokemuksellisen ajan kulussa.

No en tiedä, onko tässä kaikessa taaskaan muuta pointtia, kuin että en ymmärrä, mitä tapahtuu. Voi kyllä olla, että tämän tyyppiset pohdinnat toisaalta tekevät minut avomielisemmäksi myös sille mahdollisuudelle, että ihminen voisi jollain tapaa (no, valaistumalla) tulla tietoiseksi myös ajan ulkopuolisesta tilasta, jostakin ajattomasta liikkumattomuudesta, joka on ikään kuin pohjana (ja tämän teorian mukaan olisi myös ihmisessä pohjana) kaikelle ajalle ja liikkeelle. Tässä vaiheessa tämä on kuitenkin vain tällaista hämärää ajatushaahuilua, johon ei kai oikein voi sanoa paljon mitään. Eihän tätä voi mitenkään testata paitsi kokemuksellisesti ja sekin lienee ilmeisen vaikeaa, kun näitä valaistuneita ei tämän enempää tunnu liikuskelevan täälla maailmassa. Jos olisin tiedemies, olisin varmaan aika pulassa. Onneksi olen kuitenkin vain tällainen epäilyttävä elämänfilosofi, jolle riittäisi ihan vain itsensäkin vakuuttaminen.

Keitto

2007-01-17T03:01:00.000+02:00

Tein tänään keittoa fiilispohjalta. Haluan kertoa teille, mitä siihen tuli. Tässä ensin itse keitto:

Keitto sisältää noin 4-5 perunaa, jotka keittyivät epämääräisessä määrässä vettä ja suolaa. Osan vedestä kaadoin jossain vaiheessa pois. Perunoiden keittyessä pilkoin vihanneksia: kaksi sipulia, reilun puolikkaan purjoa, kaksi porkkanaa, kesäkurpitsaa (tuoretta), kolme sellerinvartta ja kolme valkosipulinkynttä. Hmm, en itse asiassa muista oikein missä vaiheessa kaikki meni, mutta perunoiden keityttyä jonkin aikaa lisäsin sinne epämääräisen määrän punaisia linssejä. Sitten muistaakseni heitin keittoon porkkanat. Jossain kohtaa paistoin sipuleita (oliivi)öljyssä ja sitten ne hengailivat siinä odottamassa. Juu. Epämääräisen ajan kuluttua päätin kaataa muutkin aineet keittoon, siis purjot, sellerit ja kesäkurpitsan, ai niin ja purkillisen kikherneitä! Siinä ne sitten keittyivät jonkin aikaa. Päätin sekoittaa sipuleihin purkillisen vihreää thaicurrymausteseosta (sitä myytiin sellaisissa pienissä purkeissa.) Tässä vaiheessa lisäsin keittoon vielä purkillisen jotakin yrttimaustettua tomaattimurskaa, kyseiset sipulit, purkillisen makeaa etikkakurpitsaa ja hämmentävän purkillisen kookosmaitoa. Hämmentävää siinä oli se, että se oli puoliksi jähmettynyt ja kun tungin lusikan sen jähmettyneen kookosmaitokerroksen läpi, juoksevaa kookosmaitoa lensi silmääni. No mutta, sinne se kuitenkin meni. Tässä kohtaa kattilani alkoi olla melko täynnä kyseistä keittoa. Viimeistelin keiton sauvasekoittimella, jolla isommat osaset (kuten perunat) hienontuivat. Voilà.

Hyvää, ihan oikeasti!

Ajattelua olemisesta

2007-01-15T17:12:00.000+02:00

Tunnen itseni tällä hetkellä hieman hämmentyneeksi. Ystäväni sanoisivat nyt, että olen ajatellut liikaa ja tehnyt asioista monimutkaisia. Toisaalta olen käynyt läpi filosofisen koulutuksen, joten tuntuisi pöhköltä olla ajattelematta. Eikö minun tehtäväni ole nimenomaan ajatella? Lisäksi ihmisillä, jotka sanovat, että ajattelen liikaa, ei ole tarjota vaihtoehtoja. Kyllähän hekin ajattelevat asioita, joten ongelma lienee siinä, että ajattelen asioita, joita he eivät ajattele tai pitävät liian hankalina, jotta niitä kannattaisi ajatella. En tiedä. Yritän nyt kuitenkin kirjoittaa tästä, että hahmottaisin edes itse, mihin solmuun olen joutunut.

Kaikkihan lähti siis välittämisestä. Kesällä tulin siihen tulokseen, että haluan oppia välittämään toisista, niin paljon kuin mahdollista, vähentämään kärsimystä ja lisäämään iloa. Sen jälkeen tapahtui kaikenlaista muuta kiintoisaa. Päädyin mm. siihen, että haluaisin oppia vapautumaan peloista, itsekkyydestä, oppia rehellisyyttä (jotta en vahingossakaan pettäisin itseäni esim. motiivieni suhteen) ja saavuttaa ns. kelluntalillunnan (hmm, täytyy itsekin käydä lukemassa, mitä oikein olen tällä mahtanut tarkoittaa). Lisäksi halusin kai vapautua odotuksista ja olla lyömättä leimoja itseeni tai toisiin. Kaiken tämän jälkeen olen tietysti unohtanut puolet ajatuksistani ja niiden hetkellinen kirkkaus on sumentunut. En enää näe yhtä selvästi, mitä silloin ajattelin. Kuitenkin tämä kaikki on jollain tapaa elänyt päässäni koko ajan. Koska halusin kehittää itsessäni näitä asioita, olen päätynyt lukemaan Dalai Lamaa ja erinäisten ns. valaistuneiksi sanottujen ihmisten kirjoituksia. Heidän puheensa kun tulee kaikkein lähimmäksi sitä, mikä minua kiinnostaa.

Tai no... Itse asiassa tästä on vähän vaikea kirjoittaa, kun asia on niin monitahoinen. Hmm, kai kyse on siitä, että olen halunnut etsiä sitä, mitä voisi tavallaan pitää elämän pohjana, siis jonkinlaista (itselleni) kyseenalaistamattoman merkityksellistä asiaa. Päädyin siihen, että sellainen ovat muut ihmiset ja välittäminen. Tämän jälkeen olennaiseksi nousee tietysti se, että mitä voin tehdä ja mikä on ylipäätään kykyni välittää. Olen ollut nähdäkseni jokseenkin samoilla linjoilla Dalai laman kanssa siitä, että jotta voisi toimia oikein toisten ihmisten suhteen, on oltava sekä viisas että rakastava. Motiivien tulee siis olla puhtaat. Jos haluan jotain muilta, toivon vastapalveluksia tai ihan mitä tahansa, ovat motiivini jo väärät. Samoin näen myös toimimisen pelkästä velvollisuudentunnosta ilman oikeaa tunnetta. Kuten joskus kirjoitin, en usko itsensä pakottamiseen. Mutta kuinka olla viisas ja rakastava? Itämaisissa filosofioissa kuten myös buddhalaisuudessa ratkaisu löytyy valaistumisesta. Näiden ajatusten taustalla oleva maailmankuva lienee suunnilleen sellainen, että itse asiassa kaikki onkin yhtä, erillisyys on harhaa ja ihmiset mielensä vankeja. Näissä näkemyksissä uskotaan, että jos ihminen kykenee luopumaan erilaisista mielensä tekemistä rakennelmista ja vain puhtaasti olemaan, hän tajuaa todellisen luontonsa, joka on tällainen ajaton tietoisuus, joka on puhtaasti vain olemassa. Rakastaminen ja rauha ovat tämän jälkeen luontaisia, kyse ei siis ole tavanomaisista tunteista tai ajatuksista vaan jostain toisenlaisesta tietoisuuden tilasta, jossa samastuminen pelkästään itseen on loppunut. Ehkäpä tämä lienee sellainen hieman panteistinen visio olevan luonteesta.

No, tässähän on tietysti sellainen pieni ongelma, että en minä tiedä, onko tällaista tilaa olemassakaan. Tuntuisi hölmöltä pyrkiä kohti jotain sellaista, jota ei ehkä edes ole. Toisaalta, kun ajattelen sitten ns. normaaleja maailman asioita, minusta tuntuu, että olen niistä vähän sivussa. Maailmankuvani on mennyt sen verran ympäri, että minun on hieman vaikea pitää merkityksellisenä sellaisia asioita, joiden varaan useimmat ihmiset kuitenkin rakentavat elämänsä. Hmm, no haluan edelleen rakentaa elämäni välittämisen varaan, mutta en tiedä, kuinka voisin oppia välittämään enemmän. Luulen tosin jo nyt olevani melko empaattinen, mutta eihän siitäkään toisaalta ole toisille mitään hyötyä, jos vain eläydyn siihen, mitä heille tapahtuu. Työ kansalaisjärjestöissä, erilaisissa ympäristöjärjestöissä tms. ei oikeastaan kiinnosta minua kovinkaan paljon. Minusta tuntuu, että ensisijainen askel on oppia olemaan niin välittävä ja ymmärtävä kuin mahdollista, koska muuten ei edes voi tietää, mikä on oikeaa toimintaa kussakin yksittäisessä tilanteessa. (En usko sääntöihin.) Luulen, että olen ensisijaisesti kiinnostunut ihmisistä yksilöinä ja siitä, kuinka näiden yksittäisten ihmisten elämää voisi helpottaa ja rikastuttaa. Tai ehkä jos kykenisin välittämään tarpeeksi paljon ja näkemään kokonaisuuden, voisin sitten myös alkaa tehdä järjestötasolla jotakin konkreettista. Ehkä tässä on sellainenkin ero, että järjestötoiminta keskittyy siihen, mitä tapahtuu ulkoisella tasolla maailmassa ja kuinka tätä asioiden tilaa voisi parantaa. Tämä taas perustuu erilaisiin mielipiteisiin ja arvoihin, mikä on kovin sekavaa. (En silti tahdo sanoa, etteikö se olisi hyödyllistä!) Kuitenkin itse pidän ensisijaisena saada aikaan muutos omassa mielessään. Miten voisin tehdä mitään hyvää, jos olen itsekäs ja kykenemätön välittämään? Tai ehkä voin tehdä jotain hyvää, mutta yhtä hyvin sitten teen pahaakin. Äh, olipas sekavaa.

No yritän ottaa taas kiinni jostain kohdasta. Siis minusta tuntuu siltä, että useimmat asiat, mitä ihmiset käyttävät luodakseen elämäänsä jotakin rakenteita, eivät kauheasti kiinnosta minua tällä hetkellä. Minun on hieman vaikea organisoida toimintaani johonkin suuntaan, kun en tiedä, miksi minun pitäisi sinne mennä tai pitäisikö ylipäätään vai onko se sittenkin aivan turhaa. Useimmat asiat tuntuvat minusta melko merkityksettömiltä. Ne ovat kuin kulisseja, joissa ihmiset leikkivät ns. tärkeiden asioiden parissa, enkä oikeasti ihan käsitä, mitä ihmettä kaikki oikein puuhaavat. Eivät ihmiset taida itsekään tietää ja tässä kohtaa, jos esitän kysymyksiä, saan kuulla, että ajattelen liikaa.

Hmm, Töölön baarikierroksella tuli jossain vaiheessa puheeksi ihmisten luokittelu. Oli jotenkin todella kummallista kuulla, kun S. selitti, että yleensä ihmiset on helppo laittaa johonkin lokeroon, mutta että on muutamia ihmisiä, joita ei saa näin luokiteltua, että he eivät oikein sovi mihinkään luokkaan. Tartuin tähän ihmeissäni, että miksi he ylipäätään laittavat ihmisiä luokkiin varsinkin, kun sehän on tavallaan itselleen valehtelua. (Se tuntui siinäkin mielessä omituiselta, kun itse pidän tätä varsin tuhoisana taipumuksena ja haluaisin vapautua siitä, että luokittelen itseäni, toimintaani ja muita koko ajan.) Se kuitenkin kuulemma helpottaa elämää ja olikohan jonkun mielestä nyt niin, että näin elämä ylipäätään tulee mahdolliseksi. S. sanoi, että kyllä hän teoriassa ymmärtää, ettei kukaan ihminen todella ole hänen lokeronsa kaltainen, mutta että lokerointi nyt helpottaa toimintaa. (Tai jotain sinnepäin.) Minusta tuntuu, että en ole oikein enää lainkaan kärryillä missään tai sitten toiset eivät ole tai sitten tässä kaikessa on jotain hyvin hämärää. Yritän selittää...

Minusta olennaista ihmisenä on olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Perimmältään ihmiset etsivät sitä, että joku ymmärtäisi heitä, näkisi heidät, hyväksyisi heidän (varauksetta) ja välittäisi heistä. Nähdäkseni useimmat ihmisten tekemät asiat pyrkivät tähän päämäärään joidenkin asioiden kautta. Ihmiset haluavat olla tietynlaisia, rakentaa uria ja sen sellaista, jotta toiset arvostaisivat heitä. (En tosin halua kiistää vilpitöntä toereettista mielenkiintoakaan, mutta tämä alkaa olla valitettavan harvinaista kun suorituspaineet korvaavat tekemisen syynä aidon kiinnostuksen.) No niin... Yksi ihmisyyden suurimpia ongelmia on mielestäni ihmisten erillisyys, se että he ovat viime kädessä aina yksin oman mielensä sisällä. Täältä ihmiset kyllä pyrkivät pois luomalla kontakteja, keskustelemalla jne. mutta HYVIN usein mitään todellista vuorovaikutusta ei edes tapahdu, koska ihmiset sen sijaan, että kuuntelisivat, katsoisivat ja yrittäisivät ymmärtää toisia mieli avoinna, lyövät heidät erilaisiin oman maailmankuvansa lokeroihin. (Ihanteellinen kuvani kuuntelusta on sellainen, jossa koko keskittymiskykyni on suunnattu toisen ymmärtämiseen, eikä pääni valmistele toisen puhuessa yhtäkään sopivaa vastarepliikkiä tai mieti, mitä itse haluaisin sanoa, vaan että koko voimastani pyrkisin kuulemaan ja ymmärtämään tuota toista ihmistä. Lienee selvää, etten itsekään tähän kovin usein pysty.) Se, että luokittelen ihmisiä tällaisiin lokeroihin automaattisesti edes heitä kunnolla tuntematta on mielestäni muurien rakentamista itsensä ja toisten väliin. Se estää aidon kommunikaation, ymmärtämisen, vuorovaikutuksen, välittämisen ja no, oikeastaan kaiken, mitä itse pidän merkityksellisenä elämässä. Ehkä se helpottaa ihmisten elämää, ettei heidän tarvitse ottaa toisia huomioon oikeina ihmisinä vaan stereotyyppisinä luokkina, mutta silti se on minusta jotenkin pelottavaa. Toisekseen minua kiinnostaa tietää, miten asiat ovat oikeasti ja luokittelu on hieman huono tapa siihen. (Hmm, mitähän minä nyt oikein tässä höpisen, kun käytännössä koko tiede perustuu erilaisille luokituksille ja rajaamisille.)

Joka tapauksessa koen olevani hieman pulassa, koska olen joutunut ajattelulliseen umpikujaan, enkä ole lainkaan varma, onko olettamaani ratkaisua edes olemassa. Se on hieman kiusallista. Nimittäin ulkoiset asiat ja toimintansa ohjaaminen johonkin suuntaan tuntuu melko merkityksettömältä ja satunnaiselta, mutta toisaalta mahdollinen ratkaisu eli sellaisen puhtaan olemisen tilan löytäminen on taas kyseenalainen, koska en tiedä, onko sellaista tilaa olemassakaan. Toki on ihmisiä, jotka puhuvat siitä, kuten Nisargadatta, Maharshi ja kiistelty Krishnamurti. En oikein tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Lisäksi, kaikessa heidän opetuksessaan on kyse siitä, että hylätään mieli, halut, pelot, toiveet ja ollaan puhtaassa olemisen tilassa. Keskitytään siis olemiseen. Jos olisi olemassa tällainen olemisen tila, niin sitten luultavasti minun kannattaisi lähinnä meditoida, eikä tehdä yhtään mitään muuta ylimääräistä, kuten ajatella tällaisia kuin nyt tässä teen. Veikkaanpa kuitenkin, että tuttavani, jotka ehdottavat minulle ei-ajattelua eivät tarkoita sillä sitä, että sulkeutuisin vain harjoittelemaan kyseistä tilaa, jossa siis oltaisiin ilman ajatuksia. Jotta asia olisi vielä ristiriitaisempi, kaikki tähän tilaan pyrkiminen, harjoittelu, kehittyminen, joksikin tuleminen on itse asiassa poispäin menemistä siitä, mitä ihmisen todella ajatellaan olevan.

Noh, yksi päivä löysin joka tapauksessa itseni selailemasta erilaisten luostarien, ashramien ym. tietoja, kun mietin, että ehkä minun sitten pitäisi mennä jonnekin olemaan vain niin pitkäksi aikaa, että jotain selviää. (Siis vaikka vuosikausiksi.) Toisaalta luulen, että yhtä hyvin voisin sulkeutua vaikka omaan kämppääni. Voihan täälläkin vain olla, hemmetti.

No, jätetään tuo kysymys meditaation päämäärän olemassaolosta pois (varsinkin kun kaikki ajatukset päämääristä estävät tällaisen tilan oivaltamista). Koska en ole ollut puhtaassa olemisen tilassa vaan päässäni kuitenkin harhailee kaikkia ajatuksia, niin olen sitten miettinyt tätä olemista. Pääni on jumittunut miettimään, mikä on minun olemassaoloni ja kokemisen suhde aikaan. Minua hämmentää se, että olen olemassa ainoastaan nykyhetkessä, mutta en kykene jäljittämään sitä pistettä, jossa nykyhetki on, vaikka se on ainoa hetki missä olen! Joonas selitti minulle, että jos aikaa ajatellaan lineaarisena (muitakin mahdollisuuksia on) niin tässä tapauksessa nykyhetki on äärettömiin nollaa lähestyvä raja-arvo tällä viivalla. Luultavasti nykyhetki on niin pieni, että aivoni eivät käsitä sitä, koska ne tarvitsevat pidempiä aikoja hahmottaakseen todellisuuden. Olen siis joku kummallinen menneisyyskombinaatio, jonka nykyhetki on hukassa, vaikka oikeasti olen olemassa vain nykyhetkessä. Nyt siis tuijottelen kaikkea ympärilläni ihan hämmentyneenä ja mietin, että mitä oikein tapahtuu ja missä minä olen. Luultavasti kaikki havaintoni ovat jo poistuneet nykyhetkestä muodostuessaan aivoissani (ja joka tapauksessa olen aivojeni havaintokyvyn vanki, enkä tiedä, millainen todellisuus on, koska se mitä havaitsen tapahtuu ainoastaan minun tajunnassani). Se, että voin kirjoittaa, edellyttää muistia, joka sitten ulottuu tälle epämääräiselle lineaariselle aikavyöhykkeelle ja synnyttää jatkuvuuden tunteen. Mutta minua häiritsee se, että missä oikein olen. Onko ihminen jollain tapaa pidempi kuin nykyhetki? Onko ihmisen pituus ajassa syntymästä nykyhetkeen? Pitenenkö koko ajan ajallisesti? Vai olenko itse asiassa vain nykyhetkessä, koska enhän enää saa mitään kosketusta esim. menneeseen kehooni? Kuitenkaan en saa kiinni tästä nykyhetkestäkään tämän kaiken keskellä. Jos olisi olemassa valaistuminen, voisiko siinä olla kyse siitä, että ihminen tipahtaisi pois aikajanaltaan nykyhetkeen? Siihen äärettömän pieneen ajanhetkeen, pisteeseen? Itse asiassa, jos ihmisen tajunta on nykyhetkessä, siinähän me kuitenkin sijaitsemme, niin ööö, miten tämän nyt sanoisi, liikunko minä ajassa vai liikkuuko aika ympärilläni vai liikkuuko oikeastaan mikään? Voinko lainkaan saavuttaa nykyhetkeä vai onko itse asiassa niin, että seison siinä liikkumattomana ja kaikki vain näyttää mieleni vuoksi virtaavan?

Tällaisia minä mietin ja tosiaan ratkaisu voisi olla ajattelemisen lopettaminen, jos nimittäin olisi mahdollista pyörähtää pois mielen ja muistin todellisuudesta nykyhetkeen. Niin, että ehkä se onkin ihan hyvä idea, kiitos vain, vaikka tuskinpa tätä ihan tarkoititte. ;)

Viime aikaisista ajatuksistani on myös se seuraus tai on ollut jo aika pitkään, että en tunne maailmaa kovinkaan todelliseksi. Minusta tavallaan hieman tuntuu siltä, kuin liikkuisin jossain näytelmässä tai kulississa. Oloni on siis jatkuvasti hieman epätodellinen. Tunnen myös itseni hieman huonoksi kommunikoimaan muiden ihmisten kanssa. Hehän esim. kysyvät, että "mitäs sinulle kuuluu?" ja minä kysyn heiltä samaa, mutta itse asiassa en osaa vastata tuohon kysymykseen. Mitähän minulle kuuluu? Pitäisikö vastata nykyhetken perspektiivistä, päivän muistiperspektiivistä vai esim. viikon periodilla vai vuoden? Tai ehkä tarkoitetaan periodia edellisestä tapaamiskerrasta nykyiseen. Koen kuitenkin olevani sen verran hämärässä tilassa, että en tiedä, mitä minulle kuuluu. Onneksi olen tottunut toistamaan tätä vakiovastausta, että "mitäs tässä, vaihtelevaa ja pitäisi varmaan alkaa lukea pääsykokeisiin". Ei minulla kuitenkaan ole aavistustakaan, pitäisikö alkaa lukea pääsykokeisiin, kavuta vuorille kiipeilemään vai erakoitua kämppäänsä olemaan. Jos taas tarkoitetaan mielialaa, niin mielialani on aaltoileva. Kun kuulen ihmisten kertovan jotain surullista tai näen, että he ovat surullisia, tulen aina varsin surulliseksi ja sitten jos joku kertoo innoissaan jotain iloista, mieleni kevenee ja tulen iloiseksi. Näin siis ihmisseurassa, jossa ongelmana on sekin, että jos tiedän ihmisten olevan surullisia, niin kuinka voisin olla iloinen? Pitäisikö minun vaikkapa baarissa sivuuttaa heidän surunsa, josta kuulen oikealta puoleltani ja seuraavaksi osallistua johonkin aika samantekevään keskusteluun vasemmalla puolellani, hmm, vaikkapa valokuvauksesta? Tapahtuuko tämä niin kuin päätä kääntämällä vai miten? En tiedä. Sitten vain istun siinä ja mietin, että tällä ihmisellä on tällainen tilanne ja tällä tällainen ja mitä minä sitten siihen sanoisin? Enhän aina edes juurikaan tunne niitä ihmisiä. Jos sitten joku kysyy minulta omia kuulumisiani, niin kukaan tuskin haluaa tai jaksaa kuulla tämän kirjoituksen kaltaista selvitystä asiasta. Se on kuitenkin totta.

En tiedä, puhuminen tällaisista asioista tuntuu niin vaivalloiselta, että yleensä olen mieluummin hiljaa tai kuuntelen muita tai sitten unohdan nämä kelaukset ja puhun jotain kevyttä. Silti tämä on kuitenkin koko ajan kaiken pohjalla. Voihan olla niinkin, ettei tässä oikeasti ole mitään ongelmaa, koska väistämättähän minä olen tässä nykyhetkessä/ajassa (en ole varma, olenko jommassa kummassa vai kummassakin), joka kulkee/on paikallaan kysymättä kuitenkaan minulta mitään, joten ei kai tässä ole paljon mitään vaihtoehtoja kuin olla vain. Huomenna esimerkiksi aion tehdä kasviskeittoa, jota varten ostin runsaasti erilaisia vihanneksia, vaikka tosin en tiedä, pitäisikö minun ajatella, mitä teen huomenna. Mistäs minä nyt voisin sen vielä tietää ja ehkä mitään huomista ei olekaan vaan tosiaan vain tämä nykyhetki.

Että eipä tässä muuta... :|

t. Seko-Hurina

Haaveilua

2007-01-11T18:04:00.000+02:00

Minulta on taas poistettu hammas ja istun täällä suu puutuneena ja ihmettelen eilistä, blogeja ja vähän kaikkea. Eilinen seurueemme oli ikäjakaumaltaan aika kiintoisa. Kaksi 16-vuotiasta, yksi 23-vuotias, 30-vuotias ja 35-vuotias. Itselleni ikä on jotenkin menettänyt merkityksensä. Ihmiset ovat vain ihmisiä. Oli äärimmäisen hienoa kuulla Anetten ja Miljan laulavan täällä. Mietin sitä kuunnellessani, että jos minut häädetään asunnostani, kun täällä lauletaan yhdeltä yöllä, niin on se kuitenkin sen arvoista. Molemmat kuulostivat livenä aivan upeilta. Ei sellaista yleensä kuule. Aiemmin olen ihaillut Kitaristin soittotaitoja. Usein vain ihmiset eivät kehtaa laulaa tai soittaa yksityistilaisuuksissa ex tempore, mutta jos heidät saa siihen houkuteltua, on se jotenkin äärimmäisen ylellistä kuultavaa, kun kyseessä ovat ihmiset, jotka todella osaavat asiansa. Minä en edes tiedä, millainen ääni minulla on, kun olen laulanut viimeksi yksin varmaankin joskus kouluaikoinani. Jollakin tapaa on sääli, että Suomessa ei ole kovin luontevaa laulaa ihmisten kokoontuessa. Nyt olen kuitenkin niin vaikuttunut, että ehkä minun pitää etsiä myös oma ääneni. Tutkia sitä vähintäänkin. Voisin vaikka rekrytoida Joonaksen äänittäjäkseni.

Luulen, että elämään kannattaa luoda paljon sellaisia hetkiä, missä erilaiset ihmiset kokoontuvat laittamaan ruokaa, syömään, juomaan, keskustelemaan, laulamaan ja soittamaan yhdessä. On niin paljon asioita, joita voisi tehdä. Hmm, nyt tekisi melkein mieli kokkailla jotain kulinaristista, mtta taitaa olla hieman huono hetki, kun puolet kasvoistani on puutuneena ja kieli tunnottomana. Mutta eipä minulla tässä nyt tainnut oikein olla mitään asiaa. Kunhan kirjoitin.

Haastattelussa Maijapop Idols-Milja (ja Joonas) ja Annette ja Valokuvaaja

2007-01-10T20:34:00.000+02:00

(Haastattelua jatkettu klo 22.55.)

H: Haastattelussani on tänään Idolsin Tampereen karsinnoista läpi päässyt Milja ja hänen pitkän linjan faninsa Joonas. Hmm, mitäköhän tässä nyt kysyisi. No Milja, kerro jotain.

M: Ei mulle nyt tuu mitään mieleen. Kaikki mitä telkkarissa tapahtuu on totta!

H: Mitä siellä tapahtuu?

M: Se oli äh, vitsi mä oon huono haastateltava...

H: Sun pitää nyt harjoitella mahdollista tulevaa julkisuutta varten!

M: Hmm... No, kysy vaikka mun mottoo.

H: No, mikä on mottosi?

M: No, mulla ei oo mottoo. Kyl voin keksii tähän äkkiä jonkun...

J: Mulla on! "Elämä on liian lyhyt seistäväksi liikennevaloissa."

M: Se on aika syvällinen...

H: Kerro arviot kilpakumppaneistasi Tampereen karsintojen pohjalta.

M: Muutamia tosi hyviä eli kaikki. Kyllä mää vielä joskus avaudun oikein kunnolla... (sensuroitu).

J: Mitäköhän tuotantoyhtiö tuosta sanoisi?

M: No, jos ne potkii mut, niin ei se haittaa. En mä siitä ainakaan mitään haastetta saa, kai.

H: Eikö se tosiaan haittaisi? Kuinka tärkeä Idols-kilpailu on sinulle tai mikä ylipäätään sai sinut osallistumaan siihen?

M: Tähän voi vastata hyvin. Tota, Idols kilpailulla ei kyllä ole mitään väliä periaatteessa. Halusin vain "saada vähän huomiota ja päteä".

H: Hitto! Ei me voida tehdä tällaista haastattelua. Sun PR-tyypit hakkaa sut!

M: Laita siihen kuitenkin lainausmerkit, kun toi on Studio Julmahuvista toi "saada vähän huomiota ja päteä".

J: Ei sun tollasta pitäis kirjoittaa, toi on haastattelun ulkopuolinen huomio!

H: Älä tuu mulle sanoon. Tää on mun blogi, kirjoitan mitä haluan! Milja, mitkä ovat suurimpia musiikillisia esikuviasi?

M: Jeff Buckley, Joonas ja Fröbelin Palikat.

H: Miksi juuri nämä?

M: Omista kieroista syistä.

H: Selitä tarkemmin.

M: Jeff Buckley, koska se on hyvä kaikin tavoin, Joonas, koska se manipuloi mua mainitsemaan itsensä idolikseni ja Fröbelin Palikoihin ei oo mitään syytä.

H: Milja! Sun pitää nyt kyllä alkaa hioa näitä vastauksia. Ei tiedotusvälineille saa sanoo, ettei tiedä tai oo syytä vaan pitää aina keksiä hienon kuuloisia ja sivistyneitä vastauksia.

M: Mulla on tähän hieno välikommentti. "Mä halun pelastaa kaikki valaat ja uhannalaiset lajit ja lahjottaa rahaa kehitysmaille, kaikki rahani... ja mitäs muita missivastauksia on? Mä haluun maailmanrauhaa."

H: Wow. Haluatko ammattimuusikoksi?

M: Ehdottomasti.

H: Miten olet päätynyt siihen tai mitä musiikki sinulle merkitsee?

M: Öö... Musiikki merkitsee kaikkea. Sitten tota, miten mä sanoisin tän ettei tää kuulostais tyhmältä... Mä oon kasvanut siihen, enkä mä osaa muuta enkä jaksa mitään muuta.

H: Etkös joskus sanonut irkissä, että sinua kiinnostaa myös nördäys?

M: Totta kai, mut ei musta mitään irc-gallerian ylläpitäjää ainakaan tule.

H: Millainen visio sinulla on musiikillisesta tulevaisuudestasi?

M: En osaa sanoa. Mä halun näyttää kaikille.

J: Sun vastaukset alkaa parantua!

M: Joo, ehkä se on se... (sensuroitu).

H: Mistä tunnet Joonaksen?

M: (Naurua) #90-syntyneet kanavalta.

H: Mitä Joonas siellä teki?!

M: Mitäköhän tohonkin voi vastata... Krhm, no, Joonas vois vastata kyllä ite. Etit sielunkumppania, hehee... 14-vuotiaista.

J: Mm, no, mm... Se on aika hyvä kysymys.

H: Sinä sanot aina noin, kun et tiedä vastausta. Kerro nyt! Keksi!

J: No, me joskus sillon joskus vallattiin se kanava ihan huvikseen ja sit sinne alko oikeesti jossain vaiheessa tulla niitä 90-syntyneitä. Elettiin siis aikaa monta vuotta sitten.

M: Hmm... minkä ikäsenä? 14-vuotiaana menin sinne. Olinpa kyllä tyhmä silloin.

H: Miten tyhmä?

M: En tiedä ÄO:ta, mut vois veikata jotain vähän alle satasta, tyhmä kun tyhmä.

H: Teininä kai ollaan aika tyhmiä. Hmm, mitäköhän itse tein 14-vee... taisin olla new age hihhuli ja väliaikoina pyörin Särkännimen parkeilla juomassa kiljua.

M: Mä olin kiltti 16-vuotiaaksi asti!

J: Mäkin tein 14-vuotiaana kiljua, mut toisaalta olin myös maajoukkuetason urheilija sillon.

M: No sehän tasottaa...

H: Mut siitä musiikista. Haluaisitko siis ennenkaikkea laulajaksi vai ylipäätään soittaa vai tehdä omia kappaleita vai mitä?

M: Haluan tehdä kaikkea. Säveltämisestä tuottamiseen.

H: Mitä olet säveltänyt tähän mennessä?

M: Teoksia, joilla ei ole nimiä tai jos on niin ne on nimellä "paskaa", "roskaa" jne.

H: Oletpas kriittinen.

M: Mää oon.

H: No, onko Jone Nikula sexy?

M: Kyllä se on, (sensuroitu), jos se ei olis niin vanha.

H: Kuinkas vanha se on?

M: Oisko 36, 35?

J: Eihän se oo juurikaan Hurkkista vanhempi.

M: Siitä vaan iskemään.

J: Kenelle sä sanoit?

M: Kummallekin!

H: Mm... minä olen tällainen ajaton nykyhetkessä eläjä.

J: Sen huomaa, koska ihosi näyttää nuoremmalta kuin omani.

H: Höpö höpö. Minulla on suurentuneita ihohuokosia.

M: Mul on finnejä, sulla ei tai teillä kummallakaan ei oo.

J: Onpas. Hirveet määrät.

H: Taidat olla Joonas vielä niin teini.

J: Mä en koskaan päässyt yli mun 14 ikävuodesta.

H: Äh, onkohan tämä haastattelu nyt kovin laadukas?

M: Omalla tavallaan.

J: Melko eksklusiivista materiaalia meidän idolista.

H: Ai kuin niin?

J: No en usko, että Suosikki esim. tekis tällasta.

H: Öm, joo...

M: Jone onkin helsinkiläinen. Kutsutaan sekin tänne.

H: Itse asiassa se taitaa olla yhden ystäväni tuttava.

M: Nonni. Siitäkin blogihaastattelu sitten.

H: Tuskinpa se suostuis tällaiseen hömppään.

J: Oonhan määkin suostunu!

M: Ja mää.

H: Te varmasti kadutte tätä vielä.

M: Ehkä sitten, kun nää on Seiskassa tai sit kun äiti lukee...

J: Mää näin unta Miljan äidistä, se oli siinä unessa kääpiö.

H: Kovin mielenkiintoista Joonas. Minusta tuntuu, että tämä haastattelu on niin laaduton, että kukaan ei jaksa lukea tätä. Meidän pitäisi puhua kiintoisista asioista, vaikka... ööö... ihmissuhteista. Milja, mikäs on rakkauselämäsi tilanne?

M: Mää vihaan vastata tohon kysymykseen. Aika, surkee...

H: No miksi?

M: No comments. Joku raja.

H: Hyvä, noin juuri pitää tehdä tunkeileville toimittajille. Tosin blogisi kyllä kertoo aika paljon, kun se vain löydetään...

M: Opsis, ai niin, "eihän sinulla ole blogia." Voit laittaa sinne sellasen lisäyksen.

H: Kysykääpä te jotain välillä minulta, niin pääsen tästä tylsästä kyselijän roolista.

M: "Mikä on lempivärisi?"

H: Eeiii...

M: Ei sit.

J: Se on vaaleenpunanen.

H: Minulla ei ole lempiväriä. Olen kaikkivärinen.

H: Tehdään sillai, et te puhutte nyt vapaasti ja mä kirjoitan sen salaa tänne ylös.

J: Soitetaanko kohta Vajaatoimittajalle (=Vt)? Ja sanotaan et meillä ei oo paitaa? Kun se sanoo kato aina kun se soittaa kännissä et "mulla ei oo paitaa".

M: Turkulaiset hukkaa paitojaan...

H: Voikohan tähän laittaa et se on Turusta?

J: Joo, voi.

M: Kyllähän sen nyt teksteistäkin huomaa.

H: Milja, kuulin että sinäkin tunnet kuuluisan Krapulablogin toimittajan, Vt:n? Kuinka?

M: Tavallaan. (Naurua.) Se taitaa... (sensuroitu) Älä kirjota tota. Mä vaan irkkaan sen kanssa. Mä lähden 3 minuutin päästä kaveria vastaan rautatieasemalle.

J: Nyt joku loppukommentti.

M: World peace.

H: Ou jee.

----- (Milja lähti. Tosin voi olla, että hän tulee takaisin.)-----

J: Eiköhän ne opeta sille vielä sitä PR-työskentelyä siellä.

H: Voiks mä laittaa ton tähän?

J: Joo.

H: No, Joonas, sano jotain. Öö, sano jotain vaikka ajasta.

J: Saaks mää käyttää siinä matemaattisia erikoismerkkejä? No, lim Dt®0. Mitenköhän tuo oikeasti näkyy tuolla blogissa?

H: Jaa-a. Riippunee selaimesta. Nyt tänne on tulossa myös yksi valokuvaajatuttuni, johon tutustuin v. -99 Prahassa ja Milja tulee ehkä vielä takaisin ja huh, huomenna multa poistetaan taas viisaudenhammas. Nyt täytyy oikeasti olla hillitty tänään. Joonas, vahdi minua!

J: Vahdi? Koko ajanhan minä kyttään sinua omalla mustasukkaisella tavallani. Ole huoleti.

H: Eh. Hienoa! Minusta oli oikeasti eilen hauskaa puhua kanssasi ajasta ja olemisesta. Mitä sinulle jäi siitä mieleen?

J: No... minulle jäi mieleen se, että olin hyvin väsynyt ja piirtelin sormellani seinään jonkinlaista vaivaantunutta kaaviota aikadilataatiosta enkä oikein onnistunut sisäistämään esimerkiksi sitä mitä se yksi valaistunut tyyppi siinä kirjassa horisi. Anteeksi.

H: Ei se mitään. Minua vain häritsee se, että olen muistini vanki, enkä onnistu pysähtymään nykyhetkeen. Ilmeisesti kuitenkin voisi olla mahdollista vain katsella kaiken virtaamista tavallaan irti siitä puhtaassa nykyhetkessä tai ennemminkin koko ajan ulkopuolella. Siitä kai valaistumisessa on kyse. Ja tosiaan, tuo kaava ajasta. Jos nykyhetki on äärettömän lyhyt ajanhetki jollakin janalla, niin en oikein tiedä, onko se siinä oikeasti... Tai siis, jokin tässä hieman häiritsee minua, kun selvästi olen olemassa ja läsnä vain nykyhetkessä, mutta jotenkin ikäänkuin pidempänä ajanpätkänä, kun muisti jatkuvasti yhdistää menneen tähän äärettömän pieneen hetkeen ja niin, en oikein enää tiedä, olenko, hmm...öö, missä olen.

J: Tätä minä taisin eilenkin kysyä - ainakin itseltäni retorisesti - että olenko minä kauhean paha ihminen, jos en halua valaistua? Minusta se tuntuu jotenkin... epäinhimilliseltä? Kyllä minusta on toisinaan suunnitella asioita vaikka 15 minuutiksi eteenpäin tyyliin "no, jos minä nyt kuuntelen tämän typerän luennon loppuun ja lähden sitten Jessen kanssa kaljalle". Toisaalta en tunne ketään Jesseä (joskin nimesin penikseni 14-vuotiaana Jesseksi), mutta tämä ei ole sinänsä tärkeää. Minulla on nyt ihan tarpeeksi tekemistä siinäkin, että yritän opetella repimään elämääni mielekästä sisältöä sellaisista pienistä jutuista. Voi olla, että sinä olet jo päässyt elämän roolipelissä minua korkeammalle tasolle ja että jonain päivänä minäkin haluan ajan ulkopuolelle ja tuntea kuuluvani johonkin suureen kollektiiviseen itseen, alan funtsia tuollaista. Mutta suoraan sanottuna nyt minä haluaisin vaan soitella kitaraa, tehdä ruokaa, juoda bisseä ja nostella vaikka satunnaisesti painoja. Eikä sen suhteen oikeastaan ole omalta kannaltani tärkeää pohtia ajan filosofista luonnetta. Tämä siis omalta kannaltani, koska en koe vielä olevani valmis siirtymään mihinkään suureen kollektiiviseen itseen. Ehkä se on tämä minun huomionkipeä itsekkyyteni, joka siinä haraa vastaan. Luullakseni se johtuu siitä, että olen nousevalta merkiltäni leijona.

H: Höpsö. Kaikki tekevät niin kuin haluavat. Kyllähän minäkin haluan soitella kitaraa, juoda bisseä, tehdä ruokaa ja no, jos olet seurassani, joudut varmaankin altistumaan ajatuksilleni, kun alan selittää niitä keskellä yötä, kun pitäisi nukkua, ääneen, mutta sinä saat tietenkin ajatella ja tehdä ihan mitä haluat! Enkä minä edes tiedä, uskonko mihinkään tuollaiseen, mistä puhun. Tämä nyt menee vähän intuitiolla tai fiiliksellä tai jollain...

J: Se on hyvä. Pitää vetää fiilixel. Ja totta kai minä kuuntelen ihan mielelläsi ajatuksiasi keskellä yötä, vaikka en osaisikaan niihin mitään viisasta sanoa tai olisi ylipäätään perehtynyt asiaan tai muutenkaan yhtään jyvällä siitä mistä puhut.

H: Yhyyy! Kyllä sinun pitää yrittää ymmärtää tai yritäthän sinä. Tai ei sinun pidä mitään, kai. Öh. Onpas minulla taas hieman sekava olo. Joka tapauksessa haluan sanoa lukijoilleni, että se edellisen postauksen alakulo hävisi kahdessa päivässä yhtä mystisesti kuin tuli, joten kaikki on taas ihan, hmm...jotenkin. Vai miltä minä oikein vaikutan Joonas?

J: Sinä vaikutat ihan omalta itseltäsi, joskin olet viime aikoina puhunut melko paljon nykyhetkestä, olemisesta ja valaistumisesta. Ja sellaisesta. Mutta ei siinä mitään vikaa ole.

H: Luen juuri Krishnamurtin ja Sri Nisargadatta Maharajin kirjoja. Sillä voi olla jotain vaikutusta asiaan. Löysin niitä kirjahyllyistäni. Kai ne pohdinnot vain lähtevät siitä, kun yrittää miettiä sitä, mikä on oikeasti olennaista, mutta tosiaan, en oikeastaan halua ottaa kantaa koko valaistumisasiasta, koska ylipäätään, jos sellainen kokemus on olemassa sitä ei voi kielellismielellisesti ottaa haltuun tai ymmärtää. Mut, puhutaan jostain muusta tai... mistä sinä haluaisit puhua?

J: Seks... äh, paimenkoir... äh, Tommi Evilän pen... äh, minä olen nyt jotenkin kognitiivisesti jumissa. Mitäs niitä muita puheenaiheita olikaan olemassa?

H: Ei puhuta mistään. Suljetaan tämä kone ja kuunnellaan musiikkia.

J: Käy.

Lisäys klo 22.55:

H: Asuntooni on ilmaantunut pari uutta tyyppiä. Toinen on siis T, sanottakoon häntä vaikka Valokuvaajaksi ja toinen on myös Idolsin karsinnoista jatkoon päässyt Annette. Mitäs te oikeastaan voitte kertoa Idolsin tapahtumista rehellisesti ja mitkä kaikki asiat sopimuksenne kieltää?

M: Sopimus kieltää ne kaikki asiat, joita ei ole vielä näytetty telkkarissa.

A: Mitä muuten sopimus kieltää?

M: Ne kaikki asiat mitä ei oo näytetty telkkarissa, ei saa kertoo.

A: Ei saa mainosta itteensä.

H: Hmm, onkohan tämä nyt mainostamista?

M: En usko.

H: Anette, Idols-tuomarit olivat aika ankaria sinulle karsinnoissa. Mitä oikeastaan tapahtui? Vai saako siitä puhua?

A: No, en tiedä, saako puhua. En mä tiiä.

M: Ei saa puhua, mutta kerrotaan kuitenkin!

A: No kirjota nyt jotain siitä, et ne aika paljon leikkasi niitä juttuja et ne oli biisivalinnasta tentannut mua jo ennen laulua kymmenen minuuttia eikä pelkästään sen jälkeen eli tilanne oli aika eri, kun minkä kuvan tv:stä sai. En mä tiiä...

M: Pöljä. (Sanoo Joonakselle)

J: Ite oot. Sanoisin jopa pelle.

M: Onks täs vieressä mitään kuppilaa tai (sensuroitu), mihin me päästäis?

(Plaa, plaa, kaikenlaista materiaalia...)

M: Tää voi olla fiktiivinen keskustelu.

J: Kyl sun silti kannattaa tarkkaan miettiä, mitä tänne laittaa.

H: Ei tämä ole mikään fiktiivinen keskustelu. Tämähän on autenttinen kuin mikä.

J: Kyl silti kannattaa kattoo, mitä sinne kirjottaa.

H: Tietenkin.

M: Jos mä tipun Idolsista tai tulee hirveet juorut, niin mua ei kyl kiinnosta yhtään. Mua kiinnostaa vaan mun esitys!

A: No, mä oon kyl ihan eri linjoilla.

M: Mua ahdistaa jo nyt, ku... en tiedä, onko kukaan vielä tunnistanu...

J: Mul on sun puhelinnumero. Itse asiassa mulla on puhelimessa jotkut numerot Avril Lavignelle ja Christina Aguileralle.

V: Mul on kännykässä minuutin näppäinlukko, koska kun on valokuvaaja, siellä on niin paljon julkkisten nimiä et jos kännykkä varastetaan ei todellakaan halua olla se heppu, joka paljastaa kaikkien numerot.

J: Mut ehkä mä joskus koitan kännispäissään soittaa Christina Aguileralle.

A: Mut miten muuten...(sensuroitu)

V: En tiedä yhtään. Mä oon niin vanha, et multa on ote kadonnut täysin. Siis camoon, mä oon 35 ja jos mun pitäs päästä johonkin baariin niin varmaan lahjosin poken.

J: Jos miettii, niin suvereenisti Lady Rosetta pääsi kaikkialle mun seurassa, mut Lady Rosetta onkin 20...

M: Jos vertaa Lady Rosettaa muhun, niin mä oonkin tällanen babyface...(sensuroitu)

H: Siis munhan piti haastatella Anettea nyt. Mikä on suhteesi musiikkiin, siis miten ylipäätään päädyit Idolsiin?

A: Suhde musiikkiin on tosi läheinen. Oon laulanut ihan... ekan kerran esiinnyin 4-vuotiaana häissä, pompin vaan tuolilla ja haluaisin niin viedä sen videon Idolsiin, jos pääsis vähän pidemmälle.

V: Pistä You Tubeen, sehän olis huippu!

A: Sit mä soitan pianoo, musiikki on aina ollut tosi suuressa osassa elämää. Mitä sä muuta kysyit? No, sillon kun oli eka Idols ja Hanna Pakarinen, niin 13-vanhana päätin et sit kun oon tarpeeks vanha, niin meen sinne.

V: Meidän lapsuudesta puuttu jotain...

J: Meidän lapsuudessa oli Tenavatähti.

A: Mä olin Tenavatähdessä!

V: Olitko??

A: Sillon kun mä olin jo 10, ne oli laivalla ne kilpailut. Mut sit mä en päässyt tv:seen, ne oli laivalla sillon ne kilpailut, mut tipuin jaksosta, kun ne sano, ettei toi oo yhtään lastenlaulu toi sun laulus...

H: Siis mitä sä lauloit?

A: Maria, "Tanssii unessaan taas parempaan, Maria...vieläkö jaksat nousta Maria, Maria..."

V: Eihän se oo lastenlaulu!

A: Ei okkaan!

V: Sun olis pitänyt koittaa laulaa sellasella smurffiäänellä.

A: Sen mä tiedän, et kun mä oon alkanu joskus musiikkileikkikoulussa laulaan, niin mä oon laulanu aina kovaa. En mä enää sillai...

V: Sä oot ollu se häirikkö siellä kuoron keskellä...

M: Mä halusin pienenä Tenavatähteen...

V: Seppo Hovi oli mun läheltä...

J: Eiks Seppo Hovi ajanu viiksensä tässä lähiaikoina?

V: Ei jumalauta....Ootteks te kuullu sen jutun et... (sensuroitu)

J: Tässä välissä vois käydä röökillä...

H: Toivottavasti tää ei tee hirveesti hallaa teidän Idolsille.

V: Tässä vaiheessa kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta.

M: Musta olis vaan hyvä, et ihmiset tietäis millanen mä oikeesti oon, kun en mä oikeesti oo niin kiltti, kun siinä telkkarissa. Kun siinä jännitti, niin et näytin sellaselta persoonattomalta, tylsältä, ylikiltiltä... Oonhan mä sellanen kiva, mutta tota, on mussa muutaki...

H: Mitä sinä T. (=V.) sanoit äsken Jonesta?

V: Et Jonella on niin uskottavan kylmä kuori, jonka se pitää hyvin et jos Jone puhuu sadalle ihmiselle niin, hmm, mitä sitä sanos...

M: Se vaikuttaa tyyneltä...

V: Sen hillitty pidättyvyys ja rock-äijyys toimii tosi hyvin ja 40 naiset kuuntelee sen puhetta ja ne on ihan sulaa laavaa...

M: Se vaikutti sellaselta aina kun se puhu, et se oli niinku "vittu mä vihaan teitä kaikkia", mut sit telkkarihaastattelussa se oli ihan erilainen, kun se puhu muita juttuja, jotka ei liittynyt siihen, et se oli ihan et, sillä on sydän!

V: Mut ei hammashymyä. Se peittelee sitä, tuntuu et se haluis sen asian korjata... Mut kaunis mies...

M: Se on tosi symppis. Mä oon nähny sen hammashymyn....

(Kaikenlaista tässä...)

V: Äläkä kirjota sit kaikkee, mitä mä sanon! No, mitäs sä (kysyy Miljalta) oot tehnyt...

M: No, siihen Idols-juttuun mut vähän painostettiin. Mut halusin kuitenkin näyttää vähän monipuolisemman kuvan itsestäni. Sinne pääsee kuitenkin vähän laajempaan julkisuuteen et jos jää vaan kotiin tekeen niitä juttuja, niin sinne voi jäädäki...

V: Ehkä siellä on vähän helpompi sarka kuin USA:ssa. Siellä oli 65 000 karsijaa, tais olla viime vuonna.

M: Meillä on 2000.

V: Miten se oikein menee, kuunteleeko ne tuomarit kaiken?

J: Ei kuuntele. Eivät ne esimerkiksi minua kuunnelleet.

V: Ja ketkä sua kuunteli?

J: Ne tuotantoyhtiön muut tyypit mut ei ne tuomarit.

A: Nehän valittee sinne tuomareiden eteen sekä tosi hyviä et huonoja.

V: Normaalit kuorolaulutyypit jää pois.

M: Kyllähän ne niitäkin päästi.

H: Mitä te oikein sanoitte...?

(Tässä kohtaa tuli keskustelu kirjoitusnopeudestani, kirjoitusjärjestelmästäni ja sen sellaisesta.)

H: Anette, onko jotain mitä haluaisit sanoa julkisuuteen, kun nyt tähänkin päädyit vielä?

A: Hmm, hmm, hmm... (Sensuroitu.) Mä halun voittoon niin paljon, mä en haluu mitään niin paljon.

M: Mä haluun levytyssopimuksen, se voitto ei niin paljon...

A: No mäkin haluun levytyssopimuksen...

J: Mulle riittäs vain bordercollie.

M: Mulle riittäs vaan, vaik ei musta tuliskaan muusikko, kun mä vain saisin rakkautta ja kaikkee tollasta.

A: Mun sisko oli ihan kuhuissaan kesällä, kun se kysy, et halutko sä vielä sinne Idolssiin, kun kaikki perhejutut, kun se sano, et voitko sä sitten saada mitään ihanaa perhettä ja lapsia...

M: Miten niin ei voi saada?

A: No ei se niin mee, mut...

M: Mua kyl ärsyttää, kun mä paljastelen irkissä kaikkee oikeesti iltasin välillä, mut kohta mä en voi, kun ei voi tietää, että...

H: No niin, oliskohan tää nyt tässä? Jotain kommentteja vielä kaikilta?

J: Mul on semmonen kommentti vielä kaikille, että muistakaa syödä tukeva aamiainen.

M: "Älkää syökö keltasta lunta". Mä muistan nää sun heitot vielä aika hyvin...

A: En mä tiedä.

V: Mitä te teette täällä tänään? Tunnetteko Hurinan?

M: Mä tunnen Joonaksen ja sit me ollaan juteltu samalla irkkikanavalla...

V: Mulla ei oo töitä huomenna.

H: Krhm, koska tilanne alkaa käydä hämäräksi ja kaikkea ties mitä puhutaan, niin lopetan tähän. Onnea Idolseihin Miljalle ja Anettelle ja loistokkaita räpsäyksiä Valokuvaajalle!

Alakulo

2007-01-07T03:18:00.000+02:00

Olen ollut koko päivän varsin alakuoloinen. Aamulla en halunnut nousta ylös, vaan nukkua vain koko ajan. Lopulta puoli kuuden aikaan iltapäivällä nousin. Huokaus, tällä hetkellä totaalisen humalainen ex-poikaystäväni yrittää soittaa minulle puhelimella koko ajan, mutta en jaksa vastata. Puhuin hänen kanssaan jo äsken. Hän oli puhunut Joonaksen kanssa baarissa minusta ja nyt hän haluaa puhua minun kanssani: "Miltä sinusta tuntuu? Kerro minulle, miltä sinusta tuntuu! Miksi et voi puhua suoraan? Miksi me emme voi puhua tunteista? Mitä pelättävää siinä on?" Jne. Entinen poikaystäväni (Tampereen ajoilta) kun on ollut vuosia ihastunut minuun aina humalassa. Nyt kun en vastaa, on sitten kolme puhelua ja kaksi tekstiviestiä tullut. Hmm, taas hän soittaa. Yritin kysyä, missä baarissa hän on ja mitä hän on puhunut Joonaksen kanssa, mutta ei hän suostu vastaamaan, inttää vain minun tunteistani. Ei, en kyllä jaksa puhua hänen kanssaan.

Mistähän mystiset alakulot oikein tulevat? Joku päivä vain herää ja huomaa olevansa ihan surullinen. En ole jaksanut tavata ketään. Kitaristi soitti ja olisi voinut poiketa täällä, mutta kieltäydyin. En myöskään jaksanut puhua erään uuden ihmisen kanssa, johon pitäisi tutustua. Hänkin laittoi viestiä, että ei minun tarvitse olla pirteä, että hän vain haluaisi kovasti tutustua. Tällä hetkellä minusta kuitenkin tuntuu siltä, että en tiedä, onko minulla oikeastaan mitään sanottavaa kenellekään. Tai kirjoitanhan minä tätä, mutta ehkä enemmän omia tunteitani selkeyttääkseni, en tiedä.

Jahas, piristäviä teksiviestejä: "Paskapää!!" ja "Sun PITÄÄ keskustella mun kans!" Löin nimittäin luurin eksäni korvaan, kun hän oli sen verran kännissä, että vain intti. En ole jaksanut puhua tänään ihan selväjärkistenkään ihmisten kanssa, joten humalainen tunteideni kuulustelu ja muu tilitys klo 3.30 yöllä ei kauheasti innosta.

Miksiköhän ihmeessä olen nyt vain surullinen ja väsynyt? Ehkä se on tämä jatkuva ihmisten tapaaminen ja hälinä. Ehkä minua masentaa myös se, että viimeisen vuoden aikana miehet, joilta olen toivonut saavani välittämistä, lohdutusta ja halaamista, ovat halunneet minusta vain älykkäitä ja viisaita keskusteluja. Välittämisen he suuntaavat muualle. (Eipä silti, ei keneltäkään voi vaatia välittämistä. Sehän on lahja.) Eivätkä he huomaa minusta, kun tunnen oloni heikoksi ja surulliseksi. En oikein tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Tai kyllähän minä puhun, mutta ei minua oikeastaan kiinnosta puhuminen. Oikeastaan puhuminen on ihan turhaa. Pitäisi varmaan lopettaa se kokonaan.

Tänään olen miettinyt olemista. Olen miettinyt, olisiko mahdollista vain jotenkin päästää irti kaikesta ja vain olla. Elämässä kaikki kiertää samoja ratoja, enkä tiedä, onko siinä mitään erityistä, mitä haluta tai mihin pyrkiä. Samat surut ja ilot toistuvat syklisinä liittyen vain hieman eri asioihin. Ja jos katsoo kaikkia ihmisiä, niin se tapahtuu kaikille koko ajan ja yhtä aikaa ja on jotenkin hyvin satunnaista, mikä on minun osani kulloinkin tässä näytelmässä. Olenko nyt se, joka iloitsee vai se joka itkee surullisena? Vähän kun kääntää katsettaan niin voi nähdä kaiken sen ihmisissä yhtä aikaa. En oikein tiedä, miksi minun pitäisi erityisesti keskittyä minun elämääni tai minun tunteisiini, kun on niin satunnaista, että minä olen minä. Ja mihin tässä edes ollaan menossa? Lähes kaikki ulkoiset suunnat tuntuvat minusta melko merkityksettömiltä. Olen vain joku oma yksinäinen keskukseni, joka katselee kaikkea ja tuntee, mitä milloinkin tuntee ja on niin pienestä kiinni, että en ole joku toinen ihminen, jota katson ja mitä eroa oikeastaan on minun ja hänen tunteillaan? Enkä edes ymmärrä, miksi kaikki ihmiset ovat niin kiinni omassa elämässään ja tunteissaan, vaikka kai minäkin olen.

Joonas kysyi, olenko minä onnellinen ja ajattelenko itseäni. En tiedä. Välillä olen onnellinen ja välillä olen surullinen. Mitä onnellisuus edes on? Viime aikoina olen kai ajatellut itseäni vähemmän kuin aikaisemmin. Mitä ajateltavaa minussa on? Elämä menee johonkin suuntaan ja minä olen vain nykyhetkessä ja kaikki muu on kuvitelmaa tai muistamista. Jos haluaisin jotain itselleni, niin kai eniten jonkun, joka välittäisi, halaisi ja lohduttaisi. Viime aikoina minusta on alkanut tuntua, että on melko samantekevää, mihin suuntaan elämäni ulkoisesti kulkee. Ei minulla ole oikein mitään kunnianhimoja. No, olen kyllä soitellut huuliharppua ja kitaraa. Lasketaanko se? ;) Joka tapauksessa haluaisin mieluummin tehdä asioita ilmaiseksi kuin rahasta, vaikka hieman rahaa tietysti tarvitaan elämiseen.

Minusta kaikki merkityksellinen liittyy suhteeseen toisiin ihmisiin. Silti olen nyt tässä yksin, enkä jaksa puhua kenenkään kanssa ja kaikki ajatuskin puheesta tuntuu turhalta. Puhe on niin merkityksetöntä. Kuuntelen musiikkia, koska se kuvastaa parhaiten tunteitani nyt. Ehkä tällaisia tunteita pitäisi tanssia itsestään tai soittaa. Silti kaikki tässä kirjoituksessa on hetkellistä tunnetilaa ja kohta se taas vaihtuu johonkin muuhun. Ja kaikki mitä kirjoittaa on puutteellista, eikä mitenkään erityisen kuvaavaa. Huokaus.

Taidanpa mennä hautautumaan tuonne parvelleni kaikkien peittojen alle.

Milja rules

2007-01-06T02:44:00.000+02:00

Minusta on tullut tänään totaalinen Milja-fani. En tiedä, katsoisinko muuten Idolsia, mutta nyt on vähän pakko. Tässä Miljan esitys karsintojen ensimmäisellä kierroksella. En mitenkään ihmettele, että hän on Joonaksen vanha ihastus ja Muusa. Täällä lisää hänen videoitaan. Omia suosikkejani ovat esim. tämä, tämä ja tämä.

Joonaksen ja kumppaneiden tuotantoon (minulla oli suuri kunnia tarjota kyseiselle bändille lattiamajoitus ja nakkeja uuden vuoden yönä) kaikki ovat jo varmaan tutustuneet? ;)

Meeminsiirto

2007-01-04T02:35:00.000+02:00

Koska Joonasta ei hänen mielestään ole haastettu riittävästi erilaisiin meemeihin ja hän haluaa haasteita, niin haastan Joonaksen vastaamaan puolestani kaikkeiin meemeihin, joihin minut on haastettu, mutta joihin en ole vieläkään saanut vastattua. Tämän haasteen ensimmäinen osa on selvittää, mihin kaikkeen olen jättänyt vastaamatta, koska en edes itse löydä niitä arkistoistani. Muistaisin, että näitä vastaamattomia haasteita on ainakin neljä.

Viimeksi minut haastettiin kolminkertaisesti vastaamaan meemiin, johon lainataan osia toisten blogeista. Kyseinen meemi on nyt ilmeisesti toisella kierroksella, koska muistan vastanneeni (silloinkin kolminkerroin haastettuna) vastaavaan joskus kesäkuussa. Nyt minut haastoivat uudestaan tähän Angela, Ammuja ja Teologi.

Joonas, olet siis haastettu vastaamaan puolestani kaikkiin vastaamattomiin meemeihini, jonka jälkeen minä olen periaatteessa niin kuin vastannut niihin. Lisään tähän postaukseen ne muut vastaamattomat meemit, jos löydän ne ennen sinua.

(Kai näin saa tehdä?)

Lisäys 1: Lisävihjeenä voin kertoa, että yksi haasteista on muistaakseni Petjalta ja toinen Ritalta, kolmas saattoi olla Veloenalta tai Viiviltä tai sitten joltain muulta, öö... Luultavasti kaikki haasteet ovat tapahtuneet sen jälkeen, kun olen viimeksi saanut vastattua meemeihin ja se oli varmaan joskus kesällä tai keväällä.

Lisäys 2: Löysin tällaisen postauksen, jossa pahoitellaan ps:ssa, että minulla on jo neljä meemiä jonossa. Toisin sanoen, luultavasti haasteeni sinulle koskeekin viittä eri meemiä, kun tuo yllä oleva lasketaan mukaan. Lisäksi haasteet löytyvät varmaankin jostakin tuon postauksen ja edellisen meemivastauksen välistä.

Kitaristin blogi

2007-01-03T21:00:00.000+02:00

Mainoksena tiedoksenne, että Kitaristi perusti oman bloginsa, jossa esiintyy Myrskyluotona. Lisäsimme sen juuri myös blogilistalle, josta sen voi halutessaan tilata, vaikkapa täältä.

Ps. Poistin tuon edellisen postaukseni. Siinä oli oleellista vain se, että ei olisi pitänyt häiriköidä E. Saaran uutta vuotta, Joonas on kultainen ja Runomemon Illuusia kiintoisa. Varmuuden vuoksi linkkaan myös Vt:n (--Kata--, puhelinnumeron saa siis Joonakselta) ja PA:n.

Hetki

2007-01-02T23:26:00.001+02:00

En ole pitkään aikaan vain ehtinyt istua yksin itseni kanssa, kuten nyt teen. Jotenkin minusta tuntuu, että joka vuosi kaikki alkaa alusta. Periaatteessa mikään ei ole toisin, mutta silti tuntuu erilaiselta. Koen, että sisäisesti jouluna ja uutena vuotena jokin aina pysähtyy minussa ja samaan aikaan kaikki on aika haikeaa. Millainen vuosi voi tulla tästä seuraavasta, kun edellinenkin oli niin hämmentävä? Lisäksi vasta oli kesä ja nyt on talvi. Mitä oikein tapahtui?

Mitä toivoa tältä vuodelta? Koen oikeastaan itseni jo nyt niin etuoikeutetuksi, että en tiedä uskallanko toivoa mitään. Tai en tiedä, haluanko toivoa, koska minusta asiat ovat lahjoja, jotka saadaan ansaitsematta. Ihmisiä tulee elämään ja erilaisia keskusteluja, näkyjä ja hetkiä, musiikkia. No, jos ajatellaan jotain konkreettista, niin haluaisin ehkä panostaa enemmän ruuan laittoon, niin että voisin itsekin tarjota ihmisille ruokaa. Lisäksi minun olisi ehkä syytä harrastaa enemmän liikuntaa ja venytellä. Varsinkin kun mietteliäät yksin istuskelut punttisalin saunassa ovat aina olleet minusta varsin antoisia.

Mitä todennäköisimmin aion lukea tänäkin keväänä lääkiksen pääsykokeeseen ja ehkä myös jatkamaan psykologian opintojani. Silti pidän edelleen olennaisimpana keskittyä elämässäni ihmisiin ja yksittäisiin hetkiin. Oppia paremmin kuuntelemaan, katsomaan, näkemään ja välittämään. En tiedä tarkkaan itsekkään, mitä tarkoitan tällä. Ehkä se on jonkinlaista avoimena pysyttelyä. Sitä, että antaa vain asioiden tapahtua, on läsnä jokaisessa hetkessä ja välttää kiirettä ja stressiä. Elämä on kuitenkin niin valtavan haurasta ja voi loppua koska tahansa, että en haluaisi huolehtia turhasta. Luulen aika hyvin onnistuneenikin tässä viime vuonna. Luulen, että olen onnistunut vapautumaan siitä kuvitelmasta, että minun täytyy elää ulkoisesti tietynlaista elämää, olla menossa johonkin, suorittaa jotakin, edistyä... Hmm, ehkä voi edistyä, mutta merkityksellinen edistys on kuitenkin mielestäni sitä, mitä tapahtuu ihmisen sisällä. Miten oppia rakastamaan ja välittämään, olemaan läsnä hetkessä haluamatta mitään, se on mielestäni kiinnostavaa. Kiinnostavaa on myös se, kuinka suru, myötätunto, kauneus, haikeus, ilo, onni, yksinäisyys, kaikki ihmiset ja heidän tarinansa oikeastaan liittyvät yhteen. Näin ollen olkoot toiveeni ensi vuodelle muuttua enemmän näiden kuvien kaltaiseksi, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan:

Haluan kietoa elämäni yhteen muiden ihmisten elämien kanssa, koska vaikka nyt elän tätä elämääni, yhtä hyvin voisin elää jonkun toisen elämää. Jos ajattelen kaikkia ihmisiä, joiden kanssa olen puhunut, niin samoja suruja ja kokemuksia kaikki käyvät lävitse. Tunteena jokaisen suru ja yksinäisyys on samaa, joten en tiedä, olenko oikeastaan niin kovin kaukana kenestäkään.

Hurinan löytötavaratoimisto ilmoittaa

2007-01-02T03:00:00.000+02:00

Löydetty

- 4 kpl sateenvarjoja:

- 3 kpl laukkuja vaihtelevin sisällöin:

- 1 kpl kauhaluhuiveja:

- 1 kpl hattuja:

- 1 kpl paitoja:

- 2 kpl mustia säärystimiä:

- 1 kpl huiveja:

- 1 kpl aseita:

- 1 kpl Joonaksia:

Kyseisiä tuotteita voi lunastaa allekirjoittaneelta, paitsi ehkä Joonasta, koska se on aika kätevä ja monipuolinen.