Kulkemista

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, elämäni on täynnä ihmisiä. Välillä koen ihmisten määrän hieman ylitsepursuavana. Kaikilla on omat kasvonsa, silmänsä, historiansa, tarinansa. En mitenkään voi tuntea heitä kaikkia. Mikähän tai kuka määrää, miksi tunnemme tiettyjä ihmisiä, mutta toisia emme tunne? Miksi jotkut ihmiset ovat pitkään elämässämme ja toiset vain käväisevät siinä? Eräs iranilainen ystäväni selitti minulle juuri vähän aikaa sitten piirtäen käsillään ilmaan viivoja, kuinka ihmiset menevät johonkin suuntaan. Elämät ovat hänen mukaansa loputtomia teitä, verkostoja, joissa kaikilla on suuntansa. Ei ole kenenkään syy, jos joku kulkee kanssamme vain vähän matkaa. Kuinka voisimme syyttää siitä ketään jos jonkun tie haarautuu toisaalle ja liittyy siellä lukuisiin muihin? Emmekä me ehkä tiedä itsekään minne olemme menossa. Joskus ehkä kuvittelemme tietävämme, mutta ei se taida olla totta.

Ehkä elämässäni on siksi niin paljon ihmisiä, että oppisin, ettei mikään ole pysyvää. Kaikki virtaa ja minun pitää vain päästää irti. Takertuminen on tuskallista. Kuinka paljon voi kiintyä ihmisiin ja sitten päästää heidät täysin irti? Ehkä jollakin lailla kaikki ihmiset ovat todella sama ihminen. Katselen yhden ihmisen silmiä ja aavistan niiden ilmeistä kaikkea hänen kokemaansa ja sitten katson toista ihmistä ja hänen silmiään ja kolmatta ja neljättä. Ja mitä eroa on niillä suruilla ja tarinoilla?

Olen juuri nyt ollut jonkin aikaa töissä alkoholistien asuntolassa. He saavat juoda siellä, joten joskus he ovat kaikki humalassa. Tai sitten he ovat krapulassa. Olen ollut jollain tavalla yllättynyt siitä, kuinka ystävällisiä he ovat. Nämäkö tosiaan ovat niitä ihmisiä, jotka on potkittu pois kaikkialta ja joiden saisi toisten mukaan antaa kuolla? Onhan se totta, että ehkä heidän elämässään ei ole monilla kovinkaan paljon muuta sisältöä kuin viina ja tupakka, mutta ei kai se tarkoita, etteivät he voisi olla hyviä ihmisiä? Mitä se edes tarkoittaa? Minä kai tarkoitan sitä, että kaikesta huolimatta näen heissä suunnattomasti hyvyyttä ja välittämistä. Olkoonkin, että he joskus ovat niin addiktionsa orjia, että ovat ärtyisiä, eivätkä välitä muusta kuin siitä, mistä saada viinaa tai tupakkaa. Viimeksi minun tuli hieman surullinen olo siitä, kun eräs mies pyysi minua välittämään viestin eräälle sairaalassa olevalle naiselle, että hänen on tätä ikävä. Kun menin sairaalaan ja kerroin viestin, nainen vain sanoi tai oikeastaan huusi ja vaati, että: "ihan kiva mutta sun on pakko lähtee tupakalle mun kanssa, sun on pakko!" Muutama päivä myöhemmin mies kysyi minulta, mitä nainen oli sanonut, kun kerroin tälle viestin. Mitä olisin voinut sanoa? Sen, ettei tätä tuntunut kiinnostavan mikään muu, kuin koska ja kuinka hän pääsee tupakalle? En ehkä osaa kertoa tätä oikein, mutta oli niin ilmeistä, kuinka mies oikeasti välitti naisesta. Kuinka olisin voinut kertoa hänelle, ettei nainen vaikuttannut lainkaan kiinnostuneelta? Toisaalta, enhän minä voi olla varma, etteikö hänen mielessään olisi ollut myös välittämistä. Ehkä minä en vain nähnyt sitä silloin tai ehkä juuri silloin se oli poissa.

Voi kun voisin välittää teille näkemiäni katseita. Mikä muu on rakkautta kuin näkemäni ystävälliset katseet niin monilla noista ihmisistä? Ehkä ystävällinen katse on jotakin sellaista joka kurkottaa kohti toista niin kuin halaus. Toki näen myös muuta. Joillekin en ehkä ole muuta kuin sellainen taho, joka voi toteuttaa jonkin heidän halunsa. Olen siis periaatteessa kuka tahansa. En varsinaisesti ihminen vaan tietty rooli. Sitten on niitä, joiden katse on niin sumea, että en ole varma näkyykö sieltä enää juuri mitään ja sitten on niitä, jotka eivät katso kohti vaan katsovat lattiaa ja puhuteltaessa he eivät välttämättä vastaa. Ehkä heidän tilanteensa on surullisin. Millaista on ihmisen elämä, joka makaa kaikki päivät yksin sängyssään virtsanhajuisessa huoneessaan lattialla viinapulloja ja vain juo? Tuossa työssä minun tehtäväni on hyväksyä se. Hyväksyä, että heidän elämänsä on sellaista, tehdä se mitä voi ja olla kyynistymättä tai väsymättä tai muuttumatta välinpitämättömäksi.

Minulta on muutamia kertoja kysytty, että mitä unelmia minulla on tai millaisia tulevaisuudentoiveita. Kun sanoin, että en tiedä enää, onko minulla sellaisia, oli keskustelukumppanini sitä mieltä, että unelmista ei saa luopua ja niitä täytyy olla ja ne täytyy säilyttää. Mutta minkä ihmeen minä voisin sanoa unelmakseni enää? Mitä minä voin toivoa? Enhän minä tiedä mitään, enkä ymmärrä mitään ja kaikki on ihan outoa ja ihmisiä on niin paljon ja on niin paljon tarinoita ja toiveita!

Tapasin vähän aikaa sitten erään lukijani. Hän oli kirjoittanut minulle sähköpostia ja halusi tavata. Kerroin hänelle, että en tiedä, onko minulla unelmia. Hän sanoi, että unelmissahan on kyse onnellisuuden tavoittelusta ja että ehkä minä en näe onnellisuutta enää sellaisena asiana, minkä mikään unelma voisi tuottaa. Mietin, että näinhän asia varmaan onkin. En vain ollut tajunnut sitä itse. Lisäksi en ole varmaan pitkään aikaan ainakaan kovin tietoisesti ja selvästi miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Välillä minä vain olen onnellinen ja kiitollinen. Se vain nousee hetkittäin jostakin tilanteesta, jossa tulen tietoiseksi sen arvosta ja siitä, että olen siinä ja kuinka kummallista sekin on. :)

Olin vähän aikaa sitten meditaatioretriitillä, jonka jälkeen tutustuin erääseen lähelläni istuneeseen henkilöön. Hän kertoi minulle kuinka nuorena hän halusi päästä hyvään musiikkikouluun, sitten suorittaa koulun ja oppia soittamaan hyvin ja sitten arvostetuksi ja kuuluisaksi muusikoksi. Lopulta hän oli saanut kaiken sen. Hän koki, että oli saanut kaiken mistä unelmoi. Hän rakastaa musiikkia ja hänellä on etuoikeutettu mahdollisuus tehdä sitä silti jäljellä on jonkinlainen levottomuus tai tyhjyys, kysymys siitä, että mitä sitten?

Joskus, kun etsimme rakkautta ja ihastumista löydämme jonkun, johon kanavoimme nämä kaikki tunteet ja odotukset. Hetken päästä heräämme ja huomaamme, että tämä toinen onkin vain tavallinen ihminen, niin kuin mekin ja miltä meistä sitten tuntuu? Voimmeko rakastaa tavallista ihmistä vai muutummeko yhtäkkiä välinpitämättömiksi ja ahdistuneiksi siitä, että erityinen tunteemme onkin kadonnut? Toinen ei olekaan tarpeeksi erityinen. Hän ei olekaan mitä odotimme tai hän ei tuota meille sitä huumaavaa tunnetta, jonka haluamme. Jälleen meillä on levoton ja tyhjä olo.

No, en tiedä. Taisin jo aloittaa siitä, että en ymmärrä, miksi toiset ihmiset ovat kanssamme pitkään ja toiset vain hetken. Rakkaus on mielestäni sellaista, että sillä ei varsinaisesti ole kohdetta tai ehkä että se on meissä ja välillä joku saa sen virtaamaan ja huomaamme sen olemassaolon. Luulen, että tällainen rakkaus on hellyyden tunnetta, huolenpitoa ja välittämistä, joka on samaan aikaan kokonaan takertumatonta. Joskus saattaa olla niin, että joutuu vierestä katsomaan, kun joku tuhoaa elämänsä, mutta sille ei voi mitään. Joskus voi tuntea hellyyttä tuntematonta ihmistä kohtaan, joka ei välttämättä edes huomaa sitä lainkaan tai osaa aavistaa sitä. Eikö se ole rakkauden virtausta, jos näkee jollakin iloisen hymyn tai surullisen katseen, joka herättää itsessä halun rutistaa ja halata tuota ihmistä, sellaisen hellyyden läikähdyksen?

Nykyisin, kun ajattelen, mitä rakkaus on, ajattelen, että sen täytyy olla tuollaista hellyyttä, sitä että haluaa tehdä asioita toisten hyväksi ja miettiä, mikä voisi ilahduttaa heitä. Mutta mitä sitten on se takertuva parisuhderakkaus, joka sekoittaa pään ja pakottaa ajattelemaan vain toista erilaisten pelkojen ja toiveiden vallassa? Miksi sitä kutsutaan rakkaudeksi? Eikö se ole pikemminkin epätoivoa? Parisuhderakkaus saattaa minut edelleen ymmälle, koska minusta tuntuu, että en kykene valitsemaan sitä ja luulen, että yritän nykyisin päästää irti tällaisista tunteista, jos huomaan tulevani liian riippuvaiseksi. Silti välillä tapaa ihmisiä, jotka haluaisi päästää erityisen lähelle ja tavallaan jakaa heidän kanssaan kaiken sen rakkauden ja tuskan ja yksinäisyyden, mitä itsessä on, mutta kuka sitä sitten kestäisi? Ja voiko sitä edes jakaa? Kuinka paljon mistään voimme jakaa toistemme kanssa? Samaan aikaan enkö oikeastaan jaa jo paljon? Kun katson toisten silmiä ja näen surua ja iloa, niin eikö se ole samaa surua ja iloa kuin omani? Mitä muuta voisin tuntea tai jakaa?

Kun kuuntelen Armand Amaria, tätä kappaletta, niin minusta tuntuu, että se on täsmälleen minun suruni ja kaikkien suru ja maailman kauneus. Tämän säveltäjän on täytynyt jakaa se tunne. Onko musiikki edes musiikkia vai onko se tunnetta? Kenties suru virtaa minuun suoraan laulusta eikä se edes ole omaani vaan kaikkien?

Luulen, että en oikein saanut ilmaistua itseäni tuossa parisuhdeasiassa. Siis itse asiassa minä uskon, että on olemassa erityistä parisuhderakkautta, siis sellaista missä sekä voimakas fyysinen että henkinen läheisyys ja vetovoima yhdistyvät. Pohjalla on kuitenkin se sama rakkaus, joka periaatteessa voisi kohdistua ja kohdistuukin elämään ja ihmisiin ylipäätään. Ehkä vain joissakin erityisissä suhteissa se ilmenee voimakkaammin fyysisellä tasolla...

No niin, nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen, sillä mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että pystyn hahmottamaan vain osatotuuksia ja voisin selittää ja laajentaa tätä loputtomasti ja siltikin se olisi epätäydellistä. Ehkä sitä paitsi onkin niin, että on olemassa sellainen iranilaisen ystäväni kuvaama verkosto, jota me vain emme näe ja toiset vain kulkevat samaan suuntaan ja toiset eri suuntaan ja toiset lähempänä ja toiset kauempana, eikä tätä voi yrittääkään ymmärtää.

When every night is Saturday night...

Juuri nyt koen itseni aika onnelliseksi. Muuttoni tähän asuntoon kesäkuun alussa oli jonkinlainen käännekohta ja huomaan saavani takaisin niitä vanhoja intressejä ja voimia, joita minulla joskus oli. Huomaan avautuvani jälleen kohti ihmisiä, heidän tarinoitaan, kasvojaan ja tuntemuksiaan ja tunnen olevani samanlainen heidän kanssaan. Elämäni, kuten varmaan useimpien elämä, on täynnä iloa ja surua. Välillä olen ahdistunut ja sitten olen niin kiitollinen ja ihmeissäni kaikesta ihmeellisestä, että se on ylitsepursuavaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Armand Amaria (Le Premier Cri ja La Piste levyiltä), Jami Sieberiä ja Lisa Gerrardia. Niissä on kaikissa sama tunnelma. Ehkä vähän sellainen maaginen ja syvä ja ylentävä.

Asiat eivät todellakaan mene niin kuin suunnittelen ja yritän oppia hyväksymään sen ja päästämään irti odotuksistani. Se on kyllä hyvin vaikeaa. Tapailin kuukauden erästä miestä, kunnes hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei haluakaan tapailla enää minua. Minusta meillä oli todella kauniita ja hienoja hetkiä yhdessä ja hän mm. vei minut purjehtimaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin, että en kyllä oikeastaan voi katua yhtään mitään tai olla vihainen yhtään mistään, koska olen saanut pelkästään hyvää. Ainoa missä voi pettyä, on jos rakentaa odotuksia tulevasta ja jatkuvuudesta, mutta juuri sitähän elämä minulle koko ajan opettaa, että kaikki muuttuu ja mikään ei ole pysyvää. Miksi olla surullinen siitä, mitä ei ole tulevaisuudessa, kun sitä ei ole koskaan ollut, enkä muutenkaan tiedä, mitä siellä tulee olemaan? On vain ollut se, mikä on ollut ja sitten jotakin muuta tulee ja se on jännittävää ja ihmeellistä.

Tämän jälkeen olenkin tutustunut uusiin ihmisiin ja asiat ovat virtailleet erilaisiin suuntiin, mihin eivät muuten olisi voineet mennä. Tänään makasin Torkkelinpuistossa ystävieni kanssa ja naureskelin sitä, että tässä minä makaan planeetta Maalla ja maa kannattelee minua ja yllä virtaavat pilvet. Koin, että elämäni on avoin joka suuntaan ja mitä tahansa voi tapahtua. Eilen olin juhlissa, joissa tutustuin lukuisiin eri ihmisiin ja sain nähdä välähdyksiä heidän elämästään ja asioista, joita he käyvät läpi. Kaikilla on omat draamansa ja polkunsa.

Töissä on ollut viime aikoina varsin raskasta. Yksinkertaisesti töitä on vähän liikaa suhteessa hoitajien määrään. Jouduin tekemään yhden iltavuoron päätteeksi aamu- ja iltavuoron putkeen ja mielestäni ko. 14 tunnin työpäivä oli aivan liian pitkä ja raskas, kun koko ajan joutuu painamaan täydellä vauhdilla. Tunsin, että ylitän omia jaksamiseni rajoja, mutta ei ollut ketään muuta, enkä halunnut jättää toista hoitajaa pulaan. No, tiesin, että edessä oli kaksi vapaapäivää, joten jaksoin sitten, kun oli pakko ja sen jälkeen makasin reporankana Veloenan ja hänen naapurinsa sängyssä ja nuo ihanat, kultaset tekivät ruokaa ja minä höpöttelin omia sekavia juttujani ilman sensuuria ja rentouduin. Ja nyt olen rentoutunut jo kaksi päivää ja tänään minusta tuntuu, että kaulani hieman paloi, samalla kun siinä maa minua kannatti ihmeellisesti. ;) Onneksi olen nopea toipumaan ja nyt olen varsin iloinen taas ja täynnä hyväntuulista energiaa.

Sitten ehkä vähän raskaammasta asiasta. Töissä minulla on tullut nyt lukuisia kertoja vastaan se, että joku vanhus sanoo minulle, että he eivät ole enää ihmisiä. Olen kuullut tämän useilta eri vanhuksilta eri yhteyksissä. Osa on ollut dementoituneitakin ja sitten kun hoidan heitä, he yhtäkkiä alkavat selittää, etteivät ole enää ihmisiä. Se tunne tulee varmaan kaiken päätäntävallan ja itsenäisyyden menettämisestä, kun kaikkeen tarvitsee toisten apua. Kenties ei voi liikkua tai edes kääntyä kyljelleen, eikä hoitaa mitään intiimejä asioita ilman toisten apua. On surullista, että vuodepotilaita ehditään usein lähestyä vain silloin kun heitä pestään, syötetään tai vaippa vaihdetaan. Montako kertaa päivässä revimme luurangonlaihaksi riutuneen vanhuksen vaipat auki ja pyyhimme ja puhdistamme ja käännämme ja väännämme vanhusta. Miltä se mahtaa tuntua siinä vaiheessa kun hän ei välttämättä edes pysty puhumaan? Vieraat kädet tulevat ja koskevat ja riistävät ja repivät ja joskus he vastustelevat, mutta pakkohan heitä on hoitaa... Se on aika surullista, mutta on niin kiire ettei asiaa ehdi edes ajatella, kunnes yhtäkkiä jostain virtaa kaunista musiikkia tai kun vanhus ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin ja selittää jotakin ja sitten huomaan, kuinka suojamuurini antavat periksi ja minua alkaa itkettää. Kun tein pitkää vuoroa ja olin väsyneenä töissä, huomasin, että olin paljon heikompi. Illan loppupuolella eräs asiakas alkoi kehua minua ja huolehtia minusta, vaikka olin aiemmin unohtanut hänet puoleksi tunniksi vessaan, kun olin mennyt tekemään samaan aikaan haavahoitoa. Silloin meinasin kyllä alkaa itkeä siinä samassa paikassa.

Mutta niin, tällaista tämä elämä vain on ja mitä sille sitten voi tehdä? Näin se vain on. Ja itse asiassa koko tämä teksti on sama kuin Armand Amarin La Pisten musiikki, koska se on soinut koko ajan päässäni tätä kirjoittaessa.

No niin, nyt minä taas kirjoitin tällaista, vaikka ystäväni sanoivat, että minun pitäisi kirjoittaa HurinanSanomia, tuota kevyttä ja sekopäistä julkaisua. No, ehkä taas joskus aivoni ovat sellaisilla kierroksilla, mutta sitten pitää kyllä kuunnella taustalla jotain muuta musiikkia.

Joo, sopivasti Spotifystä tulikin mainos, jossa käskettiin kuunnella Daniel Lindströmin "Saturday Night". Kuunnellaan nyt sitten! Hän laulaa: "When every night is Saturday night, we never thought about tomorrow, making all the love that we like...". Mikäs siinä, sopiihan tämäkin minulle. Sovitaan vaikka, että tämä oli maailmankaikkeuden viimeisin viesti. ;)

Kesällä

Nyt on kesä ja uuden ikkunani ulkopuolella kasvaa lukuisia puita. Muutin kesäkuun alussa. Mietin, että pitäisikö minun mennä ulos, kun kerran on lämmmintä, vai riittääkö se, että kurkin varovasti avoimesta ikkunasta. Asensin vähän aikaa sitten itselleni Spotifyn ja nyt on hauskaa kuunnella sen kautta löytynyttä musiikkia. Juuri nyt ajattelin koittaa, miltä tuntuu kuunnella Sinéad O'Connoria, mutta myös Spotifyssa voi vaeltaa linkistä linkkiin harhaillen kummallisen, tuntemattoman musiikin maailmoissa. Yritän siis sanoa, että kohta varmaan kuuntelen jotain muuta.

Hetki sitten sain myös päätökseen yhden lukemani romaanin. Alon lukea uudelleen Anne Ricen vampyyrikronikoita ja Mayfair Witches -sarjaa. Mayfair Witches on nyt luettu ja siirryn seuraavaksi vampyyrikronikoihin odottaen mielenkiinnolla loppuhuipennusta, jossa näiden molempien tarinat kohtaavat.

Hmm, jotenkin tämä kirjoittaminen on kyllä hankalaa. Ehkä menen sen sijaan makaamaan lattialle ja kuuntelen tätä kummallista Caitriona O'Learya, johon päädyin Sineadin kautta. Palaamisiin.

Töitä!

Onnistuin saamaan keikkatöitä! Olen todella iloinen kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa tekemään ns. alan töitä. Toki nimikkeeni on tällä hetkellä hoitoapulainen, koska olen vielä opiskelija, mutta työpaikassani hoitoapulaisten, hoitajien ja sairaanhoitajien välinen työnjako on hyvin joustava ja kaikki tekevät mitä kykenevät. Työpaikassani on huutava työvoimapula, joten kiirettä on pitänyt. Monet vanhuksista ovat sen verran heikkokuntoisia, että he vaativat paljon hoitoa ja mm. nostureilla nostelua. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän, miksi ihmiset tällä alalla valittavat selkänsä joutuvan koville! Koko ajan joutuu kumartelemaan kummallisissa asennoissa vuoteiden yllä (vaikka sänkyjä saakin nostettua ja laskettua) eikä esim. ruuan syöttäminen vuodepotilaille välttämättä tapahdu hoitajan kannalta missään ergonomisimmassa mahdollisessa asennossa. Lisäksi selkä joutuu koville, kun joutuu monta kertaa päivässä auttamaan vanhuksia ylös nousemisessa ja esim. wc:lle istuutumisessa. Mietin tänään, että alankohan minä turtua vai mitä, kun vanhus valittaa koko ajan kipujaan ja minä vain keskityn siihen, kuinka saan hänet sängystä ylös, pyörätuoliin, vessaan, pyörätuolista vessanpöntölle, vessanpöntöltä ylös ja takaisin pyörätuoliin ja sitten ruokasaliin. Tämä ns. yksinkertainen perusoperaatiokin voi olla uskomattoman työn ja tuskan takana (sekä hoitajalle että vanhukselle) kun on kyseessä kipuileva vanhus, joka ei ole lainkaan varma siitä, pysyykö omin voimin pystyssä vai ei. (Tietysti hänen kipujaan myös hoidetaan, mutta eivät ne lääkkeetkään ilmeisesti aina auta.) Ei se paljon auta, jos minä alan siinä myötätuntoisena myös voivotella, että voi kun sattuu ja kylläpä todella onkin surkeaa ja juu, että kyllähän tästä joutaisi kuolla. Sitten me vain juutumme johonkin kummalliseen ja epämukavaan asentoon johonkin sängyn ja pyörätuolin välimaastoon. Pitää olla todella päättäväinen, kannustava, positiivinen ja selkeä, että homma toimii.

Edelleenkin olen tietoinen siitä, kuinka monta miljoona asiaa minulla on opittavana. Eihän minulla ollut esim. aluksi hajuakaan siitä, kuinka vanhusta oikein puöritellään hoitoliinalla puolelta toiselle tai kuinka kokonaan tai lähes liikkumiskyvytön vanhus ylipäätään saadaan ylös sängystä ja siirrettyä paikasta A paikkaan B. Koko ajan pitää olla myös tarkkaavainen sen suhteen, etteivät vanhuksen varpaat tai kädet jää huonoihin asentoihin, väänny tai tule kolhituiksi.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka kokeneen hoitajan pää on täynnä sisäisiä malleja siitä, kuinka tällaiset hankalat siirtotilanteet erilaisissa ympäristöissä ja ahtaudessa tapahtuvat suit sait ja kuinka apuvälineitä voi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen. Aluksi kaikki tämä ei tosiaankaan ole ihan helppoa. Lisää tähän vielä, että asiakkaita on monia, hoitohenkilökunnasta on pulaa ja työyhteisössä on jotakin ongelmia, niin siinäpä sitä sitten onkin haastetta kerrakseen.

No, kaikesta huolimatta olen edelleen tyytyväinen vaikkakin huomaan olevani hieman ylikierroksilla. Eilen esim. olin iltavuorossa, missä meni heti ylitöiden puolelle, jonka jälkeen olin klo 21 aikaan kotona. Sitten oli aikaa vetää pari hengenvetoa, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä nukkumaan ja seuraavan aamuna sitten ylös 5.30, että ehdin klo 7 alkavaan aamuvuoroon. Yleensä en kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta nyt kyllä koko kehoni oli ihan ihmeissään ja päässä vain pyöri mielikuvia vanhuksista ja kaikesta tapahtuneesta.

Yksi asia, mikä jo nyt näin vähäisellä alan työkokemuksella kiinnittää huomiotani on se, että monilla ihmisillä tuntuu olevan kummallinen tapa mutista tyytymättömyyttään toisiin ihmisiin ei suinkaan niille ihmisille joiden käytöksestä tyytymättömyys johtuu vaan joillekin ihan muille. Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

No joo, tämä vain tuli mieleen. Täytyy muuten sanoa, että nyt minusta tuntuu erilaiselta itsestänikin istua vessanpöntölle. Muutenkin minulla on nyt vessoihin jotenkin läheisempi suhde. :) Se on aika ihmeellistä, että suurin osa meistä pääsee itse joka päivä vessaan ja pystyy vielä itse pyyhkimään itsensä sen jälkeen. Elämänlaatua sekin on ja se, että maha toimii.

Opiskelua

En voi kirjoittaa pitkästi, koska olen sopinut meneväni harjoittelemaan pianonsoittoa ystäväni luo. Viimeisestä päivityksestä on taas kulunut yllättävän pitkä aika ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että tuon viime päivityksen jälkeen vastoinkäymiset vielä jatkoivat kasaantumistaan, mutta nyt elän taas ihan positiivista jaksoa. Olen tällä hetkellä opiskeluihini kuuluvassa työharjoittelussa vanhusten palvelutalossa ja koen, että olen tämän säännöllisen päiväohjelman myötä piristynyt huomattavasti. Myös käsitykseni vanhustyöstä, vanhuksista ylipäätään ja esimerkiksi muistisairaista ovat muuttuneet. Ennen en uskonut olevani erityisen kiinnostunut juuri tästä alasta, mutta nyt kiinnostukseni ja motivaationi alaa kohtaan on huomattavasti kasvanut.

Opiskelen parhaillaan lähihoitajaksi. Aloittaessani opintoni törmäsin monien ystävieni taholta varsin ennakkoluuloiseen ja kriittiseen suhtautumiseen tätä valintaani kohtaan. Ilmeisesti ammatti ei nauti kovin suurta arvostusta ja osa tutuistani sanoi suoraan ajattelevansa, että alaa opiskelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät muuhun kykene. Tämä tuntuu varsin surulliselta, kun kuitenkin olen työelämässä törmännyt moniin erittäin pätevän ja lämpimän tuntuisiin lähihoitajiin. Samoin luokkatoverini ovat aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki heistä ovat aivan erilaisia omia persoonallisuuksiaan, mutta koen mielettömän rikkaana juuri sen, että heidän taustansa ovat niin erilaiset. Minusta tuntuu, että nyt tämän työharjoitteluni aikana olen muutamassa viikossa oppinut enemmän kuin ehkä vuosienkaan aikana yliopistossa tai vaikkapa opettajana toimiessani. Yliopistossa kaikki hieno tieto jää kovin helposti vain kirjoista luetuksi teoriaksi. Sen sijaan näiden opintojen aikana koko ajan korostetaan kuinka tärkeää on jatkuvasti suhteuttaa teoriaa ja käytäntöä toisiinsa. Lukiessani joskus muinoin filosofiaa, minua välillä ihmetytti, kuinka totaalisen todellisuudesta vieraantunutta se saattoi olla. Etiikankin opinnot vain leijuivat joissain teoreettisissa korkeuksissa ilman mitään yhteyttä mihinkään käytäntöön. Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

Tämän virallisen koulutukseni ohessa minusta tuntuu, että olen viime aikoina opetellut toista erittäin tärkeää asiaa. Se on suhtautuminen kärsimykseen, omaan ja toisten, jonkinlaisella hyväksynnällä ja jopa keveydellä. Tämä asia on ollut minulle jossain määrin ongelmallinen viime aikoina tai oikeastaan aika pitkäänkin ja nyt minusta tuntuu, että olen hieman alkanut ymmärtää, miten voi elää kaikenlaisen kärsimyksen keskellä menettämättä silti voimiaan. Samaan aikaan olen ymmärtänyt, että joudun myös itse vetämään hieman rajoja sen suhteen milloin tarvitsen aikaa vain olla yksin ja ettei minun tarvitse olla aina kaikkien saatavilla. Tämä on nyt ehkä monille itsestäänselvää, mutta itse olen opetellut esim. sitä, että voin hyvin laittaa vaikkapa puhelimeni äänettömälle ja olla vastaamatta puheluihin, jos siltä tuntuu. Olen myös tietoisesti yrittänyt keksiä ja järjestää itselleni jotakin sellaista tekemistä, josta nautin ja joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Olen myös nähnyt käytännössä, kuinka vakavillekin asioille voi nauraa ja kuinka helpottavaa se voi olla.

On ollut myös kiinnostavaa havaita, että joskus toiselle voi olla apua vaikkapa siitä, että hän saa hetken kiukutella ja olla kuin pieni lapsi ja minä jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Kyseinen henkilö saattaa ehkä samalla kertoa, että mikä asia häntä varsinaisesti vaivaa, mutta välttämättä tätä asiaa ei edes tarvitse ratkaista vaan todellinen apu onkin siinä, että henkilö saa hetken aikaa olla vaikkapa lapsellinen ja hölmö, ettei koko ajan tarvitse olla kaikin puolin hallinnassa ja edustava ja sitten kun joku hyväksyy sen ja hyväksyy tämän tunnetilan, niin mieliala paranee itsestään.

Samoin olen huomannut, että vaikka menisin tapaamaan ihmistä, joka ehkä itse on masentunut tai jolla on jokin vakavampi ongelma, ei minun tarvitse yrittääkään olla jotenkin pirteä tai yrittää ratkaista asiaa puhumalla. Minä voin vain sanoa, että hitsi, tulin tänne suoraan töistä ja nyt kyllä väsyttää ja olen ihan tööt ja päässä ei liiku mitään. Toisin sanoen minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen ja toiset voivat olla sellaisia kuin he ovat ja molemmissa tilanteissa vain se, että saa olla mitä on, usein johtaa mielialan parantumiseen ja piristymiseen ihan yrittämättäkin.

Juuri eilen sain yllättäen eräältä ystävältäni kutsun syömään ja jossain vaiheessa iltaa sanoin hänelle, että hassua tämä minun elämäni, että välillä on kauhean vaikeata ja kaikki vain kaatuu niskaan yhtä aikaa ja sitten samaan aikaan tapahtuu kaikkea tosi hedelmällistä, ylellistä ja rikastuttavaa. Esimerkiksi oli erittäin ylellistä saada tällainen kutsu syömään hyvää ruokaa hienosti katettuun pöytään sunnuntai-iltana. Eli tällaista on elämäni tällä hetkellä, vaikeuksia ja ylellisyyttä ja kaikki aivan toisiinsa sekoittuneina. :)

Potkut

Tänään on ollut varsin kummallinen päivä. Oikeastaan tämä päivä on jälleen kerran näyttänyt minulle kuinka täysin ennakoimatonta elämä voi olla. Olen nimittäin saanut potkut työstäni henkilökohtaisena avustajana ja ylipäätään kyseessäni on elämäni ensimmäiset potkut mistään työpaikasta. Tarina menee niin, että tosiaankin kolme viikkoa sitten sairastuin virusflunssaan, enkä päässyt töihin kahteen viikkoon, koska työnantajani oli hyvin tarkka sen suhteen, ettei työssä oltaisi yhtään nuhaisena tai mitenkään flunssaisena. Tällä viikolla olisin ollut työkuntoinen, mutta viime viikonloppuna työnantanjani ilmoitti minulle, että hänellä on kuumetta ja että soitellaan tänä viikonloppuna. Tänään sitten soitin hänelle ja hän kertoi, että kun minä olin sairastunut hän oli joutunut palkkaamaan uuden työntekijän. Sitten tämäkin työntekijä oli sairastunut ja hän oli jälleen palkannut uuden työntekijän. Työnantajallani on oikeus ainoastaan 20 viikkotyötuntiin, jotka siis kaupunki maksaa, ja nyt yhtäkkiä niitä olikin sitten jakamassa neljä henkilöä, jotka kaikki halusivat tehdä töitä niin paljon kuin mahdollista. Jo minua ennen hänellä oli ollut viikonloppuisin töissä toinen avustaja. Hän oli kuitenkin sanonut minulle suullisesti, että minä olen ensisijainen avustaja ja että saan tehdä niin paljon tunteja kuin jaksan ja että tämä toinen avustaja tekee sitten vain muutaman tunnin viikonloppuna. Olin sanonut selvästi, että toivon saavani ainakin 15 työtuntia viikossa ja ne minulle oli luvattu. Nyt kuitenkin sairaana oloni vuoksi työnantajani oli palkannut ensin yhden ja sitten vielä toisen työntekijän. Soittaessani hänelle tänään hän sitten sanoikin, että sopisiko minulle, että tästä eteenpäin minulla olisikin vain neljä työtuntia viikossa. Minä tietysti sanoin, että olen hyvin hämmästynyt tästä, kun hänhän oli luvannut minulle 15 viikkotyötuntia ja eikö hän ota sitä huomioon, että joudun taloudellisiin ongelmiin, jos hän yhtäkkiä muuttaa näin sopimustamme. Kerroin hänelle, että koska hän oli luvannut minulle tarvitsemani viikkotyötunnit, olin joulun tienoilla myös kieltäytynyt toisesta työstä, koska olin luottanut häneen ja siihen, että minulla on töitä. Yhätäkkiä olin kuitenkin sairauteni vuoksi tilanteessa, että työtunteja oli tarjolla vain neljä per viikko. Kun ilmaisin hänelle suoraan, että en pidä hänen toimintaansa reiluna kannaltani ja että hän toimii vastoin sitä, mitä olimme sopineet, hän sanoi, että on sitten parempi, että puramme koko työsopimuksen. Hän ei kuulemma enää jaksakaan minua. No, ei minulla sitten ollut tähän enää paljon sanomista. Työsopimukseeni kuitenkin oli kirjattu, että työtunteja on 0-20/viikko ja samoin koeaikani oli neljä kuukautta. Ilmeisesti sitten näin koeajalla ihmisen voi irtisanoa ilman mitään sen erityisempiä perusteita, en tiedä. Työnantajani selitti, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä kun minä tulin kipeäksi, hän kuitenkin tarvitsi jonkun auttamaan itseään ja sitten kun tämäkin henkilö tuli kipeäksi, hän palkkasi jälleen uuden henkilön. Kukaan ei kuulemma olisi suostunut töihin, jollei heille olisi luvattu työtunteja. Hän kysyi minulta, että olisinko minä muka suostunut töihin, jos töitä olisi ollut luvasssa vain epämääräisesti joskus. Kukaan ei halua olla varalla vaan kaikki haluavat tehdä täydet 20 tuntia viikossa. Vaikka hän oli luvannut minulle sen 15 viikkotyötuntia, nyt hän myös sanoi yhtäkkiä, ettei koskaan ole luvannut minulle mitään sellaista. Ilmeisesti sitten myös se, että ilmaisin tyytymättömyyteni hänen toimintaansa kohtaan oli hänelle riittävä peruste koko työsopimuksemme irtisanomiseen. Oli miten oli, näin tässä kuitenkin kävi. Vaikkei hän olisikaan ehkä menetellyt kovin reilusti, niin en halunnut alkaa väittää tämän enempää vastaankaan tässä asiassa, koska joka tapauksessa kaiken tämän jälkeen ei työskentelyilmapiiri varmaankaan olisi ollut kovin hyvä.

En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä asiasta. Ensiksi minulle oli tietysti shokki, että näin kävi ja olen miettinyt, että teinkö jotain väärin ja ehkä työnantajani ei vain pitänyt minusta, mutta lopulta tässä kaikessa on myös jotakin huvittavaa. En edes tiedä, mitä huvittavaa tai ehkä juuri elämän ennakoimattomuus. Ehkä se, että tulen jostain zenluostarista hyvin intentioin tehdä jotain hyödyllistä ja auttaakseni jotakin toista ja sitten muutamassa viikossa saan potkut. Eikö siinä ole jotakin hyvin koomista? ;)Olen varma, ettei työni laadussa sinänsä ollut mitään vikaa. Henkilökohtaisena avustaja on kuitenkin hyvin ja yllättävänkin intiimissä suhteessa toisen ihmisen kanssa ja voihan olla, että työnantajani ei kokenut minua riittävästi sukulaissieluna itselleen. Tai ehkä asiat todella menivät noin hölmösti, että sairauteni vuoksi hän tosiaan palkkasi uuden ihmisen ja tämän sairauden vuoksi toisen ja yhtäkkiä hänellä olikin kahden työntekijän sijaan neljä. Yritä siinä sitten miellyttää kaikkia...

Tämä lyhyt työ on joka tapauksessa opettanut minulle, millaista on olla täysin työnantajan armoilla. Ensin hän halusi varmistaa, että enhän vain jätä häntä pulaan ja tulenhan varmasti töihin ja että töitä on niin paljon kuin haluan tehdä. Seuraavaksi hän ilmoitti, ettei halua enää tehdä kuuden tunnin työpäivä, vaan että neljä tuntia per päivä on riittävästi ja sitten sairastumiseni jälkeen töitä oli yhtäkkiä tarjolla 15 sijaan vain 4 tuntia per viikko ja kun protestoin, niin minut irtisanottiin saman tien. Tällaistakin kai voi työalämä olla. Ammattiliitot varmaan perustettiin joskus muinoin, ettei jotakin tämäntyyppistä tapahtuisi. Näyttää kuitenkin siltä, että tätä kyseistä ammattia ei kukaan valvo, ei ihmisten pätevyyttä tai työnantajien tai sopimuksia tai työn sisältöä tai yhtään mitään. Mutta kuten sanoin, tämä on ollut opettavainen kokemus.

Yllättävien potkujen jälkeen elämä kuitenkin jatkui ja tänä iltana menimme kämppäkaverini kanssa syömään hänen iranilaisen tuttavansa veljen ja tämän puolison luoksi. Tänne oli kutsuttu myös neljä muuta ihmistä ja tutustuin illan aikana lukuisiin uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Yhden kreikkalaisen tytön kanssa vaihdoimme puhelinnumeroitakin. Samaan aikaan kun sattuu tällaisia vastoinkäymisiä, elämä voi kuitenkin olla rikasta monilla eri tavoilla. Yksi esimerkki tästä on mm. se, että asunnossamme on piano ja eilen Kitaristi ystäväni antoi minulle erään edullisen pianonvirittäjäopiskelijan puhelinnumeron ja nyt tänään tämä soitti minulle ja parin viikon päästä hän tulee tänne ja virittää pianomme. En ole asiasta ennen maininnut, mutta tässä asunnossa on tosiaan hyvin epävireinen vanha piano, jonka haluaisimme saada vireeseen, niin että sillä voisi soitella. Nyt tämäkin tulee tapahtumaan ja se on kerrassaan hienoa! Muutenkin musiikki tuntuu jotenkin tulevan elämääni oikealta ja vasemmalta, kun Kitaristi, jonka kanssa ennen zenluostariin lähtöäni olimme perustamassa bändin minun huuliharppuni kanssa, on edelleen samoilla linjoilla ja Salsamies (uudet lukijat eivät varmaan tiedä näistä hahmoista mitään, mutta he ovat ystäviäni) haluaa myös soitella ja kämppäkaverini on innostunut musiikista ja hänen iranilainen ystävänsä haluaa laulaa oopperaa ja ja ja... Siis yritän vain sanoa, että musiikkia arvostavia ihmisiä on niin paljon ympärilläni, että saamme varmasti jotakin hauskaa aikaan. Olen itse soittanut joskus muinoin pianoa 10 vuotta ja nyt yhtäkkiä tässä asunnossa on piano ja se tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

En siis ainakaan juuri nyt ole kovin surullinen tai edes katkera. En usko, että työnantajani tarkoitti mitään pahaa. Ei ole varmasti kovin helppoa olla riippuvainen henkilökohtaisista avustajista ja joka tapauksessa nyt kun jään pois tuosta neljän koplasta, kaikki muut saavat enemmän haluamiaan työtunteja. Minulla ei tietysti nyt ole sitten ollenkaan töitä ja se voi tietää taloudellisia ongelmia, jos en löydä jotain uutta työtä, mutta jostain mystisestä syystä en osaa olla kovin huolissani. Elämäähän tämä vain on ja olen varma, että asiat järjestyvät jotenkin. Nyt ensiksi jännitän sitä, että voinko saada opistotasoisiin opintoihin opintotukea, jos olen jo käyttänyt opintotukikuukausia korkeakouluopintoihin. Opistotasoiset opinnot eivät vähennä korkeakoulutukikuukausien määrää, mutta en ole ihan varma siitä, päteekö tämä myös toisin päin. Jos en ole oikeutettu opintotukeen, niin sitten tilanne menee paljon tiukemmaksi. Vaan eipä tästäkään asiasta etukäteen huolehtiminen auta mitään. Luulen, että nyt vain hengitän syvään ja otan rauhallisesti, enkä ryntää mihinkään uuteen ennen kuin olen hetken sulatellut tätä koko asiaa. Sitä paitsi ylipäätään olen täällä kohdatakseni kaikenlaisia haasteita ja nähdäkseni, kuinka niihin suhtaudun ja kuten jo sanoin, tässä nyt on jotain lähinnä koomista.

Lunta

Istun tässä pöydän ääressä ja katselen ulos. Ulkona sataa lunta ja jostain syystä tunnen itseni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin pitkään aikaan. Ehkä se johtuu lumihiutaleista katulampun valossa? Minulla on ikkunallani myös joulukynttelikkö. Se pitäisi kai ottaa pois, mutta en halua, koska se jotenkin helpottaa tätä pimeyttä. Vastapäisessä ikkunassa jollakin sukulaissielulla on myös edelleen kynttelikkö palamassa.

Vaikka kaikki käytännön asiat ovatkin kohdallani järjestyneet hyvin, on tässä sentään ollut muutamia vastoinkäymisiäkin, kuten kahden viikon virusflunssa ja heti sen jälkeen noidannuoli niskaan. Myös työnantajani sairastui, niin että nyt en ole päässyt töihin kolmeen viikkoon. Tämä henkilökohtaisena avustajana toimiminen taitaa olla hieman epäturvattu ammatti noin taloudellisesti katsottuna. Työsopimuksessani kun lukee, että työtunteja on viikossa 0-20. Nyt on sitten ollut nolla vähän aikaa. No, jos ajattelen taloudellisesti onnekkaita sattumia, niin niihin kuuluu ehdottomasti vuokranantajani mitä ystävällisin luonne. Tapasin hänet vuokrasopimuksen kirjoittamiseksi eräässä kahvilassa. Päädyimme melkein heti filosofisiin keskusteluihin elämästä kuten siitä, pitävätkö ihmiset maailmaansa avoinna vai suljettuna. Hän mainitsi esimerkin, että jos joku soittaa ovikelloa, pitää voida uskoa, että siellä voi todella olla vaikka Omanin sulttaani. Useilla ihmisillä on kuitenkin jo valmiiksi rajattu kuva siitä, kuka oven takana voi olla. Epätavalliset mahdollisuudet eivät ole heidän maailmassaan enää varsinaisesti olemassaolevia. Ehkä on niin, että mitä enemmän ja vankempia mielipiteitä meillä on ja mitä varmemmin uskomme ymmärtävämme asioita sitä suljetumpi maailmastamme tulee. Ihmettely ja tietämättömänä pysyminen pitävät maailman avoimena. Tarkoitan tietämättömyyttä nyt tietysti erityisessä merkityksessä ja kontekstissa. Hmm, joka tapauksessa vuokranantajani vaikutti hyvin kiinnostavalta ihmiseltä. Vuokranmaksupäiväksikin tuli lopulta "kerran kalenterikuukaudessa". Melko avointa tosiaan.

Flunssan ja kaiken muun ohessa olen taistellut päästäkseni jonkinlaiseen sopuun (omassa mielessäni siis) edesmenneen ihmissuhteeni, parisuhteeni tai mikä se nyt sitten olikaan kanssa. Välillä olen ollut huomattavan vihainen ja sitten surullinen ja sitten taas ymmärtävä. Aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tunteita. Täytyy sanoa, että joskus kyllä käy hyvin haastavaksi hyväksyä kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat, tai tilanteita tai omia tunteitaan, mutta sellaistahan se on. Olemme kirjoitelleet harvakseltaan sähköpostia ja hän ehdotti, että puhuisimme Skypessä, mutta en ole varma, olenko valmis niinkin intiimiin kommunikaatioon kuin puheluun. (Hän ei siis asu Suomessa.) Pelkään, että saan joko raivarin tai alan itkeä, vaikka ei kai niissäkään mitään vikaa ole. No, aika kai selvittää kaikki tällaiset jutut. Toki voisin aina katkaista välit kokonaan, mutta ei sekään tunnu tällä hetkellä minusta miltään ratkaisulta. Sitten vain juoksisin pois siitä, että joku aiheuttaa minussa monenlaisia hankalia tunteita. Luin juuri Pema Chödrönin kirjasta, että sen sijaan, että juoksisimme pois siitä, mitä pelkäämme, ehkä meidän tulisikin juosta sitä kohti. Ylipäätään ne asiat, mitkä aiheuttavat meille kaikenlaisia hankalia tunteita (tai eiväthän tunteet sinänsä ole hankalia vaan me määrittelemme ne niin, silloin kun emme jostain syystä hyväksy niitä tai pidä niistä) ovat juuri ne, jotka näyttävät omat heikot kohtamme ja ne paikat, missä meistä tuntuu, että meidän tulee puolustaa itseämme tai juosta pakoon. Koska haluan nähdä selvästi heikot kohtani ja defenssini, en halua juosta niitä pakoon. Kai tämä on osa sitä elämän kärsimyksen hyväksymistä, mitä minun tulee harjoitella. En tietenkään osaa mitään tästä kovin hyvin, mutta onneksi minulla on ainakin tämä elämä aikaa harjoitella. Sitä paitsi eikö olekin paljon hedelmällisempää ajatella kaikkia hankalia tunteita, tilanteita ja tapahtumia mahdollisuuksina nähdä itsessään ne kohdat, joissa on jotenkin takertuneena tai solmussa? Sillonhan mikään ns. negatiivinenkaan ei oikeastaan ole negatiivista vaan mahdollisuus nähdä selvemmmin. Pema Chödrönin kirjat ovat täynnä tämän kaltaisia ajatuksia ja siksi ne tuntuvat minusta juuri nyt hyvin inspiroivilta ja muutenkin juuri siltä mitä tarvitsen.

Edelleen sataa lunta. Onpa jotenkin jännittävää, että tulen näkemään ikkunani edessä kasvavan puun saavan lehtiä. Jos vain nostan katseeni, se on suoraan edessäni, enkä varmasti ole koskaan tarkastellut tätä puuta näin tarkkaan. En edes tiedä, mikä puu se on, paitsi että se on lehtipuu. Eikä ainakaan koivu. :) Keväällä tulen näkemään millainen puu se on ja millaiset lehdet sillä on. Jännittävää. Nyt sen oksilla on ohut lumikerros. Millaistakohan on olla tuo puu?

Eräänä yönä tässä minulla oli muuten pieni seikkailu. Olin ollut ystäväni luona syömässä toisella puolen Helsinkiä, jossakin Telakkakadun tienoilla, ja olimme puhuneet aamuyöhön saakka. Viiniäkin oli juotu ihan kiitettävästi. Päätin sitten kello viiden aikaan aamulla lähteä kävelemään sieltä kotiin. Olin kylläkin lievästi flunssassa, mutta lukuisat viinilasit olivat antaneet minulle rajattoman uskon omiin kykyihini ja olin minä muutenkin jotenkin henkisesti varautunut kävelemään sieltä kotiin. Kävely sujui hyvin ja Helsinki oli hyvin autio, kunnes jossain Kauppatorin tienoilla törmäsin kolmeen ihmiseen. Heistä yksi oli suomalainen ja kysyi, osaanko englantia ja ehdotti, että voisinko minä auttaa kyseistä kahta muuta ihmistä. Nämä kaksi muuta osoittautuivat venäläisiksi miehiksi ja tuo kolmas oli vain joku satunnainen ohikulkija, missä roolissa itsekin olin. (Tämä ei itse asiassa edes ole se seikkailu, harhauduin vain selittämään asioita perusteellisesti.) Nuo kaksi miestä sanoivat olevansa viettämässä venäläistä uutta vuotta. Se oli hieman outoa siinä mielessä, että uusi vuosi oli kyllä ohi aikoja sitten, mutta ehkä heidän uusi vuotensa oli hieman venähtänyt. Ylipäätään he näyttivät siltä, että olivat juuri saapuneet Suomeen matkatavaroittensa kanssa. Heillä ei kyllä kuulemma ollut suunnitelmissa tulla, mutta siinä he nyt olivat. Niin, ongelman nimi oli se, että he yrittivät löytää jotakin hostellia, mutta valitettavasti en pahemmin osannut auttaa heitä tässä ongelmassa. Osasin vain toivottaa heidät tervetulleiksi Suomeen. Joka tapauksessa heillä oli kyllä jonkinlainen idea jostakin hostellista, joten en usko, että he joutuivat täysin hukkaan. No, joka tapauksessa venäläiset tavattuani jatkoin matkaani ja seuraava kohtaamiseni, josta tuli tämä pieni seikkailuni, oli sitten Hämeentiellä Kalliossa. Kävelin siinä tyytyväisenä venäläisiä miettien, kun huomasin edessäni henkilön t-paidassa ja sandaaleissa (sandaaleita en tosin silloin vielä huomannut). Hän yritti saada taksia lennosta, mutta ne eivät pysähtyneet. Ehkä rastatukkainen t-paitatyyppi Hämeentiellä pakkasessa oli takseista liian epäilyttävä. Tullessani hänen kohdalleen en voinut olla kysymättä, että eikö hänen ole kylmä. No, siitä tilanne alkoikin selvitä ja ko. henkilö selitti minulle, että oli syönyt jotakin sieniä, eikä tiennyt mitä oli tapahtunut ja hän oli vain herännyt rappunsa ulkopuolelta t-paidassaan ja sandaaleissa ilman avaimia. Kun nyt olimme muodostaneet puhekontaktin, hän kysyi, että asunko lähellä ja kun minä asuin, hän kysyi saako tulla luokseni lämmittelemään. Tietysti suostuin ja niinpä marssimme kämpälleni. Kyseinen henkilö oli ehkä hieman sekavassa tilanteessa niistä syömistään sienistä ja ainakin huomattavan hämmentynyt tapahtuneesta. Niin ei ollut kuulemma koskaan tapahtunut, vaikka hän oli nauttinut kyseisiä aineita 14-vuotiaasta lähtien. Teimme toimintasuunnitelman keittiössä. Lainasin hänelle puhelintani ja hän alkoi soitella ystävilleen. Sattui vielä nimittäin niin hassusti, että kyseisellä henkilöllä oli sellainen käsittämätön muisti, että hän muisti kaikki numerot ulkoa. Ihmetellessäni sitä, hän sanoi, että pystyy laskemaan desimaaliluvuillakin ja hänelle nyt vain tuollaiset numerot eivät ole mikään ongelma. Jouduin kyllä hieman auttamaan näppäilemisessä, kun hänen koordinaatiokykynsä ei ollut ihan parhaimmillaan. Lopulta kävi niin onnellisesti, että hänen ystävänsä vastasi puhelimeen ko. henkilön asunnosta. Ilmeisesti tämä ystäväkin oli syönyt sieniä ja sammunut. No, tämän ystävän piti sitten tulla hakemaan tätä toista tyypppiä asunnostani takin, kenkien ja avainten kanssa, mutta sitten kävikin niin, että asunnon avaimia ei löytynyt. Niinpä päätin lähteä saattamaan tätä henkilöä hänen kotiinsa, koska annoin hänelle talvitakkini ja ajattelin saada sen myös takaisin. Ystävien kohtaaminen ovella oli sydäntälämmittävä. Minut kutsuttiin kylään, joten päätin käydä ihmettelemässä heidän tai siis tämän rastatukan asuntoa. Siellä oli hieman sekaista, mistä pahoiteltiin, erittäin ystävällinen koira, psykedeelistä musiikkia ja patjoja. Ilmeisesti ihmisiä oli ollut enemmänkin paikalla aikaisemmin. Minulle olisi tarjottu pilveä auttamispalkkioksi, mutta kieltäydyin. Sienistäkin päätin kieltäytyä, vaikka olisihan se tietysti voinut olla ihan mielenkiintoista nähdä, mistä sitten itse olisin herännyt. Hetken siinä istuttuani päätin lähteä kotiin. Sain tietysti vuolaat kiitokset ja halaukset osakseni ja olin tyytyväinen, että olin näinkin konkreettisesti päässyt tekemään jotakin hyödyllistä. Muutenkin tuntui aika kiinnostavalta tavata ihmisiä kadulla; ensin venäläiset ja sitten t-paitatyypin ja lopulta tämän kaverin, niin ja koiran. Hmm, kaikenlaisia kohtaamisia...

Hassua, kuinka paljon asioita tapahtui viime vuonna, kuinka monta tunnetta ja mielialaa ja ajatusta. Tänä vuonna tapahtuu varmastikin vähintään yhtä paljon. Nythän olen vielä täällä keskellä kaikkia tapahtumia. Hämmentävää, että asun nyt tässä värikkäässä huoneessa ja edessäni kasvaa puu. En olisi koskaan osannnut ennakoida tätä. Enkä edes omista yhtään huonekalua tästä huoneesta ja silti saan asua täällä. Kuinka omituista! Juuri nyt elämä on aika hauskaa kuitenkin ja edelleen sataa lunta.