Byron Katie

Olen viime aikoina ollut hyvin innostunut henkilöstä nimeltä Byron Katie. Tapasin erään henkilön, joka kertoi minulle hänestä ja niinpä sitten tutustuin hänen videoihinsa ja tekemäänsä työhön. Byron Katie on siitä ihastuttava, että hän antaa välineitä käsitellä ahdistavia tunteita ja niiden takana olevia ajatuksia, joihin uskomme. Oikeastaan pointti on siinä, että minä elän aina itseni kanssa ja olen vastuussa ajatuksistani ja tunteistani, enkä voi olettaa, että joku toinen kuin minä itse olisi vastuussa onnellisuudestani. Usein kuitenkin projisoimme toisiin mitä erilaisimpia haluja, tunteita ja ajatuksia ja odotamme heidän täyttävän toiveemme ja sitten olemme ärtyneitä, ahdistuneita tai surullisia, kun näin ei tapahdukaan. Katie antaa välineitä päästää tästä mallista irti, niin että voisimme elää vapaammin itsemme ja toistemme kanssa.

On tragikoomista kuinka paljon ajatuksemme muovaavat todellisuuttamme. Jos uskon jonkun ahdistavan ajatuksen, olen ahdistunut. Seuraavassa hetkessä voin kuvitella sille vaihtoehdon ja tilanteeni tuntuukin aivan toisenlaiselta. Ongelma syntyy, kun juutumme johonkin tiettyyn ajatukseen tai haluun kykenemättä päästämään siitä irti, vaikka oikeasti kyseessä on vain ajatus, näkökulma, suhtautumistapa. Itse olen huomannut, että myös toisten ihmisten kommentit vaikuttavat paljon siihen, miten milloinkin jostain asiasta ajattelen. Näin ei kyllä ole kaikkien asioiden suhteen, mutta silloin, kun kyse on jostain itselleni hankalasta tai arasta asiasta, olen yllättävänkin altis vaikutuksille.

Katien ajatuksissa on lohdullista myös se, että hänen mukaansa olemme aina juuri siellä, missä pitääkin. Heh, missä muualla voisimme olla, kuin juuri siinä missä olemme? Jos olen vaikka juuri nyt jossakin ihmissuhteessa, niin sitten olen juuri siellä, missä minun pitääkin olla, kunnes ehkä eroan. Näin on kaikkien asioiden suhteen. On kummallista, kuinka usein ajattelemme, että meidän pitäisi oikeastaan olla jossain muualla tai jossain muualla olisi paremmin. Nämäkin ovat vain ajatuksia.

Ehkä tämä liittyy jollain hämärällä tavalla siihen, että tämä vuosi on tuntunut itsestäni aivan erilaiselta kuin viime vuosi, vaikkei vielä ole kulunut edes kokonaista kuukautta. Viime vuonna tein vähän liikaa töitä ja kaikki tuntui aika raskaalta, enkä jaksanut juurikaan meditoida tai harrastaa liikuntaa. Tänä vuonna kaikki on tuntunut paljon helpommalta. Ehkä se, että siirryin päiväopiskelijaksi on auttanut asiaa, mutta en tiedä voiko se olla koko syy. Joka tapauksessa tänä vuonna olen huolehtinut itsestäni paremmin, syönyt terveellisemmin, mennyt aikaisemmin nukkumaan, aloittanut liikunnan harrastamisen, ostanut pianon, tehnyt vähän vähemmän töitä, meditoinut jne. Samaan aikaan minusta tuntuu, että mikään ei ole radikaalisti muuttunut itsessäni toisenlaiseksi. Tarkoitan tällä kai sitä, että en tiedä, miksi nyt kaikki on toisin ja helpompaa ja viime vuonna ei ollut. Joka tapauksessa, jos olen aina siellä, missä minun pitääkin, niin silloin viime vuosikin meni juuri niin kuin piti. En tiedä, miksi tänä vuonna voin tehdä muutoksia, joita viime vuonna en kyennyt tekemään, vaikkei mikään ole erityisesti muuttunut. Minusta on mielenkiintoista, että muutokset näyttävät voivan tapahtua itsestään. Yhtäkkiä sitä vain tekeekin asioita toisin kuin ennen ja huomaa, että kykenee siihen, vaikka aikaisemmin mikään itsesyytös ei saanut itseä toimimaan toisin.

Tästäkin mieleeni tulee tuo Byron Katie, joka oli eräässä elämänvaiheessaan niin masentunut, ettei pariin vuoteen juuri kyennyt nousemaan sängystään ylös. Hänen päässään oli ehkä ajatus "pitäisi nousta ylös" ja muut toistivat sitä hänelle, mutta sillä ei ollut juuri kantavaa voimaa toisten lannistavien ajatusten vuoksi, jotka painoivat hänet syvälle alaspäin. Jossain myöhemmässä haastattelussaan hän sanoo, ettei meidän ole koskaan pakko tehdä yhtään mitään. Ei ole pakko nousta ylös, mutta tosiasia on sitten se, että meidän täytyy hyväksyä sen seuraukset, olivat ne mitä tahansa. Ei ole pakko mennä töihin, ei ole pakko maksaa lainaa, ei ole pakko olla naimisissa tai parisuhteessa, ei ole pakko mennä treeneihin tai kouluun tai yhtään mitään. Ei ole pakko, mutta tietysti sillä on seurauksia. On hölmöä, että toistamme koko ajan, että pakko tehdä sitä tai tätä tai pitäisi, pitäisi, pitäisi... Ei ole. Eikä pitäisi. Se on valinta ja se voi olla järkevä, hyvä valinta tai olla olematta.

Tämä vain liittyi siihen, että joskus vain emme tee niin kuin kuvittelemme, että olisi hyvä tai pitäisi ja silloinkin asiat ovat juuri niin kuin ovat ja hyvä niin. Sitten toisena päivänä teemmekin toisin ja kaikki muuttuu. Yhtäkkiä meillä vain onkin voimaa tehdä toisin ja itseään on aivan turha syyttää siitä, että miksei aiemmin toiminut toisin. Emme muuttuneet aikaisemmin, koska meillä ei silloin syystä tai toisesta ollut siihen voimia ja se on ihan ok.

Toinen asia, missä Byron Katie on hyvin järkevä on se, mitä meidän kannattaa odottaa toisilta. Tosiasia kun on, että meidän ei kannata odottaa yhtään mitään. Toki voimme pyytää ja jos joku haluaa, niin kenties hän voi antaa mitä haluamme, mutta ei meillä ole oikeutta vaatia. Miksiköhän me lyömme päätämme seinään pyytämällä juuri sellaisilta ihmisiltä jotakin, jotka eivät halua sitä meille antaa? Miksipä ei pyytää joltakin toiselta, tai itseltään tai tutkia, miksi oikein haluaa mitä haluaa ja mitä ajatuksia, tunteita ja uskomuksia halun takana oikein on? Haluaminen ja rakkaus menevät nykyään ihan totaalisesti sekaisin, ainakin aika usein. Odotamme, että parisuhteissa ja muissakin suhteissa toisen tehtävä on täyttää halumme ja toiveemme ja tehdä meidät onnellisiksi. Kuinka moni osaa oikeasti rakastaa niin, että ajattelee sitä, mikä tekee toisen onnelliseksi ja antaa hänelle tilaa kasvaa omaan suuntaansa? Ja kuinka moni uhraa omat tarpeensa yrittäessään miellyttää kumppaniaan? Kuinka moni on ahdistunut, kun ei saa toiselta mitä haluaa?

Hmm, tällaisia asioita olen viime aikoina pohtinut paljon ja siinä samalla huomannut, kuinka paljon minulla on työstettävää itseni kanssa. Oikeastaan kyse on siitä, että oppii erottamaan itsensä ja ajatuksensa ja hellentämään kuvitelmaa siitä, että minä olen ajatukseni ja että ajatukseni (varsinkin toisista ihmisistä) ovat totta. Tietysti tämä koskee myös ajatuksia itsestäni. Veloena nauroi edelliselle kirjoitukselleni, jossa yhdessä kohtaa sanotaan, että en ole olemassa ja seuraavassa kohtaa julistetaan, että mitä minä olen, heh. Juuri tuollaisia ajatukset ovat. Ne ovat ajatuksia, uskomuksia ja tunteita tyhjän päällä tai vapauden päällä. Ajatukset eivät ole totta. Valitsemalla ajatukseni valitsen sen miten näen maailman ja muut ihmiset. Juuri ajatustemme takia emme useinkaan ole vapaita vaan mitä erilaisimpien asioiden ja neuroosien vankeja. Byron Katie antaa välineitä juuri tällaisten sitkeiden ajatusmallien ja takertumisten käsittelyyn. Meditaatiossa tai monissa muissa tilanteissakin ahdistavat ajatukset usein hellentävät otteensa. Usein meillä on kuitenkin tiettyjä ajatuksia, jotka toistuvasti nousevat pintaan häiritsemään mielenrauhaamme, vaikka kuinka yrittäisimme karkottaa niitä pois tai vakuuttaa itsellemme, ettei niissä ole järkeä. Näissä tilanteissa Katien menetelmä voi olla hyvä vaihtoehto näiden ajatusten tarkasteluun.

No, tulipa hieman hehkutettua tätä henkilöä, mutta mielestäni hän on sen arvoinen.

Tämä blogi aloittaa uuden vuoden

Aa, tämä blogi... Kuten voi huomata, en ole aivan varma siitä, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei. Nyt on kuitenkin uusi vuosi, joten kenties tänä vuonna kirjoitan enemmän. Ehkä en koskaan kirjoita niin kuin ennen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi yrittää kirjoittaa sanoja ja asioita, jottei pääni aivan dementoituisi, niin kuin se välillä tuntuu tekevän. Sanani ovat hukassa ja jotakin kummallisia sanoja virtaa suustani. Toisaalta en ole varma siitä, häiritseekö se minua, koska minusta on aina ollut kerrassaan jännittävää koko se ilmiö, millä puhe virtaa suustamme ilman ajatuksia. (No, joidenkin suusta se virtaa ajatusten jälkeen, mutta itse en useinkaan ajattele etukäteen.)

Eilen opin itsestäni uusia asioita (mikä on tietysti suhteellista, koska oikeasti en varsinaisesti ole olemassa). Opin, että en ole niin avoin ja suora kuin luulin olevani ja näin itseni joutuvan kummalliseen paniikkiin, jossa sanat eivät suinkaan virranneet vapaasti suustani vaan juuttuivat solmuun päähäni, joka meni niin tiukalle, että en pystynyt muuta kuin vetämään peiton pääni päälle ja huutamaan, että aaaaaaa!

Nyt minä kirjoitan siksi, että haluan tänä vuonna tulla entistä itsenäisemmäksi. (Niin, niin tietysti olemme koko ajan riippuvaisia kaikesta.) Haluaisin sanoa, että haluaisin päästä irti takertumisesta ja odotuksista. Oikeastaan kirjoitan siis vanhoista teemoista, pyörin aina näiden samojen juttujen ympärillä, mutta ehkä se, että kirjoitan asiasta, tekee minusta jotenkin itsenäisemmän, en tiedä. Kokeilen.

Nyt ensin minä puran tämän blogin hiljaisuuden. Näin.

Niin, ja te jotka olette kirjoittaneet minulle sähköpostia, anteeksi, että en ole vastannut. Jotenkin vain en ole vastannut. Ehkä vastaan kohta. Luultavasti vastaan kohta. Onhan nyt uusi vuosi.

Jotenkin se, että on uusi vuosi, tuntuu todella uudelta. Haluan, että tämä vuosi on erilainen kuin viimeinen ja väistämättä se onkin, mutta minä teen siitä tänä vuonna vielä aktiivisemmin erilaisemman, siksi että tänä vuonna olen sosiaalisempi (kirjoitan teillekin!) ja lisäksi haluan kirjoittaa ja maalata ja soittaa. Lisäksi tapailen erästä miestä, eikä minulla ole hajuakaan siitä, kaatuuko juttu heti alkumetreillä vai ei, mutta juuri nyt se on aika jännittävää nähdä. Ja jos kaatuu, niin sittenpä kaatuu, koska tänä vuonna olen itsenäisempi. :)

Minusta on muuten hassua, että ihmiset kuvittelevat usein, että olen todella itsenäinen ja vahva. Paskat, oikeasti olen heikko ja surullinen ja saamaton ja sekava. Että älkää kuvitelko minusta liikoja, kiitos. Lisäksi eilen tajusin myös, että minun on paljon helpompaa saada muut puhumaan kuin puhua itse. Olen kyllä avoin, mutta olen ehkä hieman näennäisavoin. Tilitän kyllä kaikenlaista, mutta en ole ihan varma, kuinka paljon olen siinä oikeasti läsnä ja mukana ja avoin ja haavoittuvainen. Itse asiassa silloin kun oloni on heikoin, todennäköisimmin en osaa soittaa kenellekään lukuisista ystävistäni ja kertoa asiaa, koska jotenkin en ole tottunut siihen. Se on hankalaa, enkä halua häiritä.

No niin, aloitetaan nyt näin tänä vuonna. Hyvää uutta vuotta. :)

Kulkemista

Ihmisiä, ihmisiä, ihmisiä, elämäni on täynnä ihmisiä. Välillä koen ihmisten määrän hieman ylitsepursuavana. Kaikilla on omat kasvonsa, silmänsä, historiansa, tarinansa. En mitenkään voi tuntea heitä kaikkia. Mikähän tai kuka määrää, miksi tunnemme tiettyjä ihmisiä, mutta toisia emme tunne? Miksi jotkut ihmiset ovat pitkään elämässämme ja toiset vain käväisevät siinä? Eräs iranilainen ystäväni selitti minulle juuri vähän aikaa sitten piirtäen käsillään ilmaan viivoja, kuinka ihmiset menevät johonkin suuntaan. Elämät ovat hänen mukaansa loputtomia teitä, verkostoja, joissa kaikilla on suuntansa. Ei ole kenenkään syy, jos joku kulkee kanssamme vain vähän matkaa. Kuinka voisimme syyttää siitä ketään jos jonkun tie haarautuu toisaalle ja liittyy siellä lukuisiin muihin? Emmekä me ehkä tiedä itsekään minne olemme menossa. Joskus ehkä kuvittelemme tietävämme, mutta ei se taida olla totta.

Ehkä elämässäni on siksi niin paljon ihmisiä, että oppisin, ettei mikään ole pysyvää. Kaikki virtaa ja minun pitää vain päästää irti. Takertuminen on tuskallista. Kuinka paljon voi kiintyä ihmisiin ja sitten päästää heidät täysin irti? Ehkä jollakin lailla kaikki ihmiset ovat todella sama ihminen. Katselen yhden ihmisen silmiä ja aavistan niiden ilmeistä kaikkea hänen kokemaansa ja sitten katson toista ihmistä ja hänen silmiään ja kolmatta ja neljättä. Ja mitä eroa on niillä suruilla ja tarinoilla?

Olen juuri nyt ollut jonkin aikaa töissä alkoholistien asuntolassa. He saavat juoda siellä, joten joskus he ovat kaikki humalassa. Tai sitten he ovat krapulassa. Olen ollut jollain tavalla yllättynyt siitä, kuinka ystävällisiä he ovat. Nämäkö tosiaan ovat niitä ihmisiä, jotka on potkittu pois kaikkialta ja joiden saisi toisten mukaan antaa kuolla? Onhan se totta, että ehkä heidän elämässään ei ole monilla kovinkaan paljon muuta sisältöä kuin viina ja tupakka, mutta ei kai se tarkoita, etteivät he voisi olla hyviä ihmisiä? Mitä se edes tarkoittaa? Minä kai tarkoitan sitä, että kaikesta huolimatta näen heissä suunnattomasti hyvyyttä ja välittämistä. Olkoonkin, että he joskus ovat niin addiktionsa orjia, että ovat ärtyisiä, eivätkä välitä muusta kuin siitä, mistä saada viinaa tai tupakkaa. Viimeksi minun tuli hieman surullinen olo siitä, kun eräs mies pyysi minua välittämään viestin eräälle sairaalassa olevalle naiselle, että hänen on tätä ikävä. Kun menin sairaalaan ja kerroin viestin, nainen vain sanoi tai oikeastaan huusi ja vaati, että: "ihan kiva mutta sun on pakko lähtee tupakalle mun kanssa, sun on pakko!" Muutama päivä myöhemmin mies kysyi minulta, mitä nainen oli sanonut, kun kerroin tälle viestin. Mitä olisin voinut sanoa? Sen, ettei tätä tuntunut kiinnostavan mikään muu, kuin koska ja kuinka hän pääsee tupakalle? En ehkä osaa kertoa tätä oikein, mutta oli niin ilmeistä, kuinka mies oikeasti välitti naisesta. Kuinka olisin voinut kertoa hänelle, ettei nainen vaikuttannut lainkaan kiinnostuneelta? Toisaalta, enhän minä voi olla varma, etteikö hänen mielessään olisi ollut myös välittämistä. Ehkä minä en vain nähnyt sitä silloin tai ehkä juuri silloin se oli poissa.

Voi kun voisin välittää teille näkemiäni katseita. Mikä muu on rakkautta kuin näkemäni ystävälliset katseet niin monilla noista ihmisistä? Ehkä ystävällinen katse on jotakin sellaista joka kurkottaa kohti toista niin kuin halaus. Toki näen myös muuta. Joillekin en ehkä ole muuta kuin sellainen taho, joka voi toteuttaa jonkin heidän halunsa. Olen siis periaatteessa kuka tahansa. En varsinaisesti ihminen vaan tietty rooli. Sitten on niitä, joiden katse on niin sumea, että en ole varma näkyykö sieltä enää juuri mitään ja sitten on niitä, jotka eivät katso kohti vaan katsovat lattiaa ja puhuteltaessa he eivät välttämättä vastaa. Ehkä heidän tilanteensa on surullisin. Millaista on ihmisen elämä, joka makaa kaikki päivät yksin sängyssään virtsanhajuisessa huoneessaan lattialla viinapulloja ja vain juo? Tuossa työssä minun tehtäväni on hyväksyä se. Hyväksyä, että heidän elämänsä on sellaista, tehdä se mitä voi ja olla kyynistymättä tai väsymättä tai muuttumatta välinpitämättömäksi.

Minulta on muutamia kertoja kysytty, että mitä unelmia minulla on tai millaisia tulevaisuudentoiveita. Kun sanoin, että en tiedä enää, onko minulla sellaisia, oli keskustelukumppanini sitä mieltä, että unelmista ei saa luopua ja niitä täytyy olla ja ne täytyy säilyttää. Mutta minkä ihmeen minä voisin sanoa unelmakseni enää? Mitä minä voin toivoa? Enhän minä tiedä mitään, enkä ymmärrä mitään ja kaikki on ihan outoa ja ihmisiä on niin paljon ja on niin paljon tarinoita ja toiveita!

Tapasin vähän aikaa sitten erään lukijani. Hän oli kirjoittanut minulle sähköpostia ja halusi tavata. Kerroin hänelle, että en tiedä, onko minulla unelmia. Hän sanoi, että unelmissahan on kyse onnellisuuden tavoittelusta ja että ehkä minä en näe onnellisuutta enää sellaisena asiana, minkä mikään unelma voisi tuottaa. Mietin, että näinhän asia varmaan onkin. En vain ollut tajunnut sitä itse. Lisäksi en ole varmaan pitkään aikaan ainakaan kovin tietoisesti ja selvästi miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Välillä minä vain olen onnellinen ja kiitollinen. Se vain nousee hetkittäin jostakin tilanteesta, jossa tulen tietoiseksi sen arvosta ja siitä, että olen siinä ja kuinka kummallista sekin on. :)

Olin vähän aikaa sitten meditaatioretriitillä, jonka jälkeen tutustuin erääseen lähelläni istuneeseen henkilöön. Hän kertoi minulle kuinka nuorena hän halusi päästä hyvään musiikkikouluun, sitten suorittaa koulun ja oppia soittamaan hyvin ja sitten arvostetuksi ja kuuluisaksi muusikoksi. Lopulta hän oli saanut kaiken sen. Hän koki, että oli saanut kaiken mistä unelmoi. Hän rakastaa musiikkia ja hänellä on etuoikeutettu mahdollisuus tehdä sitä silti jäljellä on jonkinlainen levottomuus tai tyhjyys, kysymys siitä, että mitä sitten?

Joskus, kun etsimme rakkautta ja ihastumista löydämme jonkun, johon kanavoimme nämä kaikki tunteet ja odotukset. Hetken päästä heräämme ja huomaamme, että tämä toinen onkin vain tavallinen ihminen, niin kuin mekin ja miltä meistä sitten tuntuu? Voimmeko rakastaa tavallista ihmistä vai muutummeko yhtäkkiä välinpitämättömiksi ja ahdistuneiksi siitä, että erityinen tunteemme onkin kadonnut? Toinen ei olekaan tarpeeksi erityinen. Hän ei olekaan mitä odotimme tai hän ei tuota meille sitä huumaavaa tunnetta, jonka haluamme. Jälleen meillä on levoton ja tyhjä olo.

No, en tiedä. Taisin jo aloittaa siitä, että en ymmärrä, miksi toiset ihmiset ovat kanssamme pitkään ja toiset vain hetken. Rakkaus on mielestäni sellaista, että sillä ei varsinaisesti ole kohdetta tai ehkä että se on meissä ja välillä joku saa sen virtaamaan ja huomaamme sen olemassaolon. Luulen, että tällainen rakkaus on hellyyden tunnetta, huolenpitoa ja välittämistä, joka on samaan aikaan kokonaan takertumatonta. Joskus saattaa olla niin, että joutuu vierestä katsomaan, kun joku tuhoaa elämänsä, mutta sille ei voi mitään. Joskus voi tuntea hellyyttä tuntematonta ihmistä kohtaan, joka ei välttämättä edes huomaa sitä lainkaan tai osaa aavistaa sitä. Eikö se ole rakkauden virtausta, jos näkee jollakin iloisen hymyn tai surullisen katseen, joka herättää itsessä halun rutistaa ja halata tuota ihmistä, sellaisen hellyyden läikähdyksen?

Nykyisin, kun ajattelen, mitä rakkaus on, ajattelen, että sen täytyy olla tuollaista hellyyttä, sitä että haluaa tehdä asioita toisten hyväksi ja miettiä, mikä voisi ilahduttaa heitä. Mutta mitä sitten on se takertuva parisuhderakkaus, joka sekoittaa pään ja pakottaa ajattelemaan vain toista erilaisten pelkojen ja toiveiden vallassa? Miksi sitä kutsutaan rakkaudeksi? Eikö se ole pikemminkin epätoivoa? Parisuhderakkaus saattaa minut edelleen ymmälle, koska minusta tuntuu, että en kykene valitsemaan sitä ja luulen, että yritän nykyisin päästää irti tällaisista tunteista, jos huomaan tulevani liian riippuvaiseksi. Silti välillä tapaa ihmisiä, jotka haluaisi päästää erityisen lähelle ja tavallaan jakaa heidän kanssaan kaiken sen rakkauden ja tuskan ja yksinäisyyden, mitä itsessä on, mutta kuka sitä sitten kestäisi? Ja voiko sitä edes jakaa? Kuinka paljon mistään voimme jakaa toistemme kanssa? Samaan aikaan enkö oikeastaan jaa jo paljon? Kun katson toisten silmiä ja näen surua ja iloa, niin eikö se ole samaa surua ja iloa kuin omani? Mitä muuta voisin tuntea tai jakaa?

Kun kuuntelen Armand Amaria, tätä kappaletta, niin minusta tuntuu, että se on täsmälleen minun suruni ja kaikkien suru ja maailman kauneus. Tämän säveltäjän on täytynyt jakaa se tunne. Onko musiikki edes musiikkia vai onko se tunnetta? Kenties suru virtaa minuun suoraan laulusta eikä se edes ole omaani vaan kaikkien?

Luulen, että en oikein saanut ilmaistua itseäni tuossa parisuhdeasiassa. Siis itse asiassa minä uskon, että on olemassa erityistä parisuhderakkautta, siis sellaista missä sekä voimakas fyysinen että henkinen läheisyys ja vetovoima yhdistyvät. Pohjalla on kuitenkin se sama rakkaus, joka periaatteessa voisi kohdistua ja kohdistuukin elämään ja ihmisiin ylipäätään. Ehkä vain joissakin erityisissä suhteissa se ilmenee voimakkaammin fyysisellä tasolla...

No niin, nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen, sillä mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että pystyn hahmottamaan vain osatotuuksia ja voisin selittää ja laajentaa tätä loputtomasti ja siltikin se olisi epätäydellistä. Ehkä sitä paitsi onkin niin, että on olemassa sellainen iranilaisen ystäväni kuvaama verkosto, jota me vain emme näe ja toiset vain kulkevat samaan suuntaan ja toiset eri suuntaan ja toiset lähempänä ja toiset kauempana, eikä tätä voi yrittääkään ymmärtää.

When every night is Saturday night...

Juuri nyt koen itseni aika onnelliseksi. Muuttoni tähän asuntoon kesäkuun alussa oli jonkinlainen käännekohta ja huomaan saavani takaisin niitä vanhoja intressejä ja voimia, joita minulla joskus oli. Huomaan avautuvani jälleen kohti ihmisiä, heidän tarinoitaan, kasvojaan ja tuntemuksiaan ja tunnen olevani samanlainen heidän kanssaan. Elämäni, kuten varmaan useimpien elämä, on täynnä iloa ja surua. Välillä olen ahdistunut ja sitten olen niin kiitollinen ja ihmeissäni kaikesta ihmeellisestä, että se on ylitsepursuavaa. Viime aikoina olen kuunnellut paljon Armand Amaria (Le Premier Cri ja La Piste levyiltä), Jami Sieberiä ja Lisa Gerrardia. Niissä on kaikissa sama tunnelma. Ehkä vähän sellainen maaginen ja syvä ja ylentävä.

Asiat eivät todellakaan mene niin kuin suunnittelen ja yritän oppia hyväksymään sen ja päästämään irti odotuksistani. Se on kyllä hyvin vaikeaa. Tapailin kuukauden erästä miestä, kunnes hän yhtäkkiä ilmoitti, ettei haluakaan tapailla enää minua. Minusta meillä oli todella kauniita ja hienoja hetkiä yhdessä ja hän mm. vei minut purjehtimaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Mietin, että en kyllä oikeastaan voi katua yhtään mitään tai olla vihainen yhtään mistään, koska olen saanut pelkästään hyvää. Ainoa missä voi pettyä, on jos rakentaa odotuksia tulevasta ja jatkuvuudesta, mutta juuri sitähän elämä minulle koko ajan opettaa, että kaikki muuttuu ja mikään ei ole pysyvää. Miksi olla surullinen siitä, mitä ei ole tulevaisuudessa, kun sitä ei ole koskaan ollut, enkä muutenkaan tiedä, mitä siellä tulee olemaan? On vain ollut se, mikä on ollut ja sitten jotakin muuta tulee ja se on jännittävää ja ihmeellistä.

Tämän jälkeen olenkin tutustunut uusiin ihmisiin ja asiat ovat virtailleet erilaisiin suuntiin, mihin eivät muuten olisi voineet mennä. Tänään makasin Torkkelinpuistossa ystävieni kanssa ja naureskelin sitä, että tässä minä makaan planeetta Maalla ja maa kannattelee minua ja yllä virtaavat pilvet. Koin, että elämäni on avoin joka suuntaan ja mitä tahansa voi tapahtua. Eilen olin juhlissa, joissa tutustuin lukuisiin eri ihmisiin ja sain nähdä välähdyksiä heidän elämästään ja asioista, joita he käyvät läpi. Kaikilla on omat draamansa ja polkunsa.

Töissä on ollut viime aikoina varsin raskasta. Yksinkertaisesti töitä on vähän liikaa suhteessa hoitajien määrään. Jouduin tekemään yhden iltavuoron päätteeksi aamu- ja iltavuoron putkeen ja mielestäni ko. 14 tunnin työpäivä oli aivan liian pitkä ja raskas, kun koko ajan joutuu painamaan täydellä vauhdilla. Tunsin, että ylitän omia jaksamiseni rajoja, mutta ei ollut ketään muuta, enkä halunnut jättää toista hoitajaa pulaan. No, tiesin, että edessä oli kaksi vapaapäivää, joten jaksoin sitten, kun oli pakko ja sen jälkeen makasin reporankana Veloenan ja hänen naapurinsa sängyssä ja nuo ihanat, kultaset tekivät ruokaa ja minä höpöttelin omia sekavia juttujani ilman sensuuria ja rentouduin. Ja nyt olen rentoutunut jo kaksi päivää ja tänään minusta tuntuu, että kaulani hieman paloi, samalla kun siinä maa minua kannatti ihmeellisesti. ;) Onneksi olen nopea toipumaan ja nyt olen varsin iloinen taas ja täynnä hyväntuulista energiaa.

Sitten ehkä vähän raskaammasta asiasta. Töissä minulla on tullut nyt lukuisia kertoja vastaan se, että joku vanhus sanoo minulle, että he eivät ole enää ihmisiä. Olen kuullut tämän useilta eri vanhuksilta eri yhteyksissä. Osa on ollut dementoituneitakin ja sitten kun hoidan heitä, he yhtäkkiä alkavat selittää, etteivät ole enää ihmisiä. Se tunne tulee varmaan kaiken päätäntävallan ja itsenäisyyden menettämisestä, kun kaikkeen tarvitsee toisten apua. Kenties ei voi liikkua tai edes kääntyä kyljelleen, eikä hoitaa mitään intiimejä asioita ilman toisten apua. On surullista, että vuodepotilaita ehditään usein lähestyä vain silloin kun heitä pestään, syötetään tai vaippa vaihdetaan. Montako kertaa päivässä revimme luurangonlaihaksi riutuneen vanhuksen vaipat auki ja pyyhimme ja puhdistamme ja käännämme ja väännämme vanhusta. Miltä se mahtaa tuntua siinä vaiheessa kun hän ei välttämättä edes pysty puhumaan? Vieraat kädet tulevat ja koskevat ja riistävät ja repivät ja joskus he vastustelevat, mutta pakkohan heitä on hoitaa... Se on aika surullista, mutta on niin kiire ettei asiaa ehdi edes ajatella, kunnes yhtäkkiä jostain virtaa kaunista musiikkia tai kun vanhus ottaa kädestä kiinni ja katsoo silmiin ja selittää jotakin ja sitten huomaan, kuinka suojamuurini antavat periksi ja minua alkaa itkettää. Kun tein pitkää vuoroa ja olin väsyneenä töissä, huomasin, että olin paljon heikompi. Illan loppupuolella eräs asiakas alkoi kehua minua ja huolehtia minusta, vaikka olin aiemmin unohtanut hänet puoleksi tunniksi vessaan, kun olin mennyt tekemään samaan aikaan haavahoitoa. Silloin meinasin kyllä alkaa itkeä siinä samassa paikassa.

Mutta niin, tällaista tämä elämä vain on ja mitä sille sitten voi tehdä? Näin se vain on. Ja itse asiassa koko tämä teksti on sama kuin Armand Amarin La Pisten musiikki, koska se on soinut koko ajan päässäni tätä kirjoittaessa.

No niin, nyt minä taas kirjoitin tällaista, vaikka ystäväni sanoivat, että minun pitäisi kirjoittaa HurinanSanomia, tuota kevyttä ja sekopäistä julkaisua. No, ehkä taas joskus aivoni ovat sellaisilla kierroksilla, mutta sitten pitää kyllä kuunnella taustalla jotain muuta musiikkia.

Joo, sopivasti Spotifystä tulikin mainos, jossa käskettiin kuunnella Daniel Lindströmin "Saturday Night". Kuunnellaan nyt sitten! Hän laulaa: "When every night is Saturday night, we never thought about tomorrow, making all the love that we like...". Mikäs siinä, sopiihan tämäkin minulle. Sovitaan vaikka, että tämä oli maailmankaikkeuden viimeisin viesti. ;)

Kesällä

Nyt on kesä ja uuden ikkunani ulkopuolella kasvaa lukuisia puita. Muutin kesäkuun alussa. Mietin, että pitäisikö minun mennä ulos, kun kerran on lämmmintä, vai riittääkö se, että kurkin varovasti avoimesta ikkunasta. Asensin vähän aikaa sitten itselleni Spotifyn ja nyt on hauskaa kuunnella sen kautta löytynyttä musiikkia. Juuri nyt ajattelin koittaa, miltä tuntuu kuunnella Sinéad O'Connoria, mutta myös Spotifyssa voi vaeltaa linkistä linkkiin harhaillen kummallisen, tuntemattoman musiikin maailmoissa. Yritän siis sanoa, että kohta varmaan kuuntelen jotain muuta.

Hetki sitten sain myös päätökseen yhden lukemani romaanin. Alon lukea uudelleen Anne Ricen vampyyrikronikoita ja Mayfair Witches -sarjaa. Mayfair Witches on nyt luettu ja siirryn seuraavaksi vampyyrikronikoihin odottaen mielenkiinnolla loppuhuipennusta, jossa näiden molempien tarinat kohtaavat.

Hmm, jotenkin tämä kirjoittaminen on kyllä hankalaa. Ehkä menen sen sijaan makaamaan lattialle ja kuuntelen tätä kummallista Caitriona O'Learya, johon päädyin Sineadin kautta. Palaamisiin.

Töitä!

Onnistuin saamaan keikkatöitä! Olen todella iloinen kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa tekemään ns. alan töitä. Toki nimikkeeni on tällä hetkellä hoitoapulainen, koska olen vielä opiskelija, mutta työpaikassani hoitoapulaisten, hoitajien ja sairaanhoitajien välinen työnjako on hyvin joustava ja kaikki tekevät mitä kykenevät. Työpaikassani on huutava työvoimapula, joten kiirettä on pitänyt. Monet vanhuksista ovat sen verran heikkokuntoisia, että he vaativat paljon hoitoa ja mm. nostureilla nostelua. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän, miksi ihmiset tällä alalla valittavat selkänsä joutuvan koville! Koko ajan joutuu kumartelemaan kummallisissa asennoissa vuoteiden yllä (vaikka sänkyjä saakin nostettua ja laskettua) eikä esim. ruuan syöttäminen vuodepotilaille välttämättä tapahdu hoitajan kannalta missään ergonomisimmassa mahdollisessa asennossa. Lisäksi selkä joutuu koville, kun joutuu monta kertaa päivässä auttamaan vanhuksia ylös nousemisessa ja esim. wc:lle istuutumisessa. Mietin tänään, että alankohan minä turtua vai mitä, kun vanhus valittaa koko ajan kipujaan ja minä vain keskityn siihen, kuinka saan hänet sängystä ylös, pyörätuoliin, vessaan, pyörätuolista vessanpöntölle, vessanpöntöltä ylös ja takaisin pyörätuoliin ja sitten ruokasaliin. Tämä ns. yksinkertainen perusoperaatiokin voi olla uskomattoman työn ja tuskan takana (sekä hoitajalle että vanhukselle) kun on kyseessä kipuileva vanhus, joka ei ole lainkaan varma siitä, pysyykö omin voimin pystyssä vai ei. (Tietysti hänen kipujaan myös hoidetaan, mutta eivät ne lääkkeetkään ilmeisesti aina auta.) Ei se paljon auta, jos minä alan siinä myötätuntoisena myös voivotella, että voi kun sattuu ja kylläpä todella onkin surkeaa ja juu, että kyllähän tästä joutaisi kuolla. Sitten me vain juutumme johonkin kummalliseen ja epämukavaan asentoon johonkin sängyn ja pyörätuolin välimaastoon. Pitää olla todella päättäväinen, kannustava, positiivinen ja selkeä, että homma toimii.

Edelleenkin olen tietoinen siitä, kuinka monta miljoona asiaa minulla on opittavana. Eihän minulla ollut esim. aluksi hajuakaan siitä, kuinka vanhusta oikein puöritellään hoitoliinalla puolelta toiselle tai kuinka kokonaan tai lähes liikkumiskyvytön vanhus ylipäätään saadaan ylös sängystä ja siirrettyä paikasta A paikkaan B. Koko ajan pitää olla myös tarkkaavainen sen suhteen, etteivät vanhuksen varpaat tai kädet jää huonoihin asentoihin, väänny tai tule kolhituiksi.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka kokeneen hoitajan pää on täynnä sisäisiä malleja siitä, kuinka tällaiset hankalat siirtotilanteet erilaisissa ympäristöissä ja ahtaudessa tapahtuvat suit sait ja kuinka apuvälineitä voi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen. Aluksi kaikki tämä ei tosiaankaan ole ihan helppoa. Lisää tähän vielä, että asiakkaita on monia, hoitohenkilökunnasta on pulaa ja työyhteisössä on jotakin ongelmia, niin siinäpä sitä sitten onkin haastetta kerrakseen.

No, kaikesta huolimatta olen edelleen tyytyväinen vaikkakin huomaan olevani hieman ylikierroksilla. Eilen esim. olin iltavuorossa, missä meni heti ylitöiden puolelle, jonka jälkeen olin klo 21 aikaan kotona. Sitten oli aikaa vetää pari hengenvetoa, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä nukkumaan ja seuraavan aamuna sitten ylös 5.30, että ehdin klo 7 alkavaan aamuvuoroon. Yleensä en kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta nyt kyllä koko kehoni oli ihan ihmeissään ja päässä vain pyöri mielikuvia vanhuksista ja kaikesta tapahtuneesta.

Yksi asia, mikä jo nyt näin vähäisellä alan työkokemuksella kiinnittää huomiotani on se, että monilla ihmisillä tuntuu olevan kummallinen tapa mutista tyytymättömyyttään toisiin ihmisiin ei suinkaan niille ihmisille joiden käytöksestä tyytymättömyys johtuu vaan joillekin ihan muille. Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

No joo, tämä vain tuli mieleen. Täytyy muuten sanoa, että nyt minusta tuntuu erilaiselta itsestänikin istua vessanpöntölle. Muutenkin minulla on nyt vessoihin jotenkin läheisempi suhde. :) Se on aika ihmeellistä, että suurin osa meistä pääsee itse joka päivä vessaan ja pystyy vielä itse pyyhkimään itsensä sen jälkeen. Elämänlaatua sekin on ja se, että maha toimii.

Opiskelua

En voi kirjoittaa pitkästi, koska olen sopinut meneväni harjoittelemaan pianonsoittoa ystäväni luo. Viimeisestä päivityksestä on taas kulunut yllättävän pitkä aika ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että tuon viime päivityksen jälkeen vastoinkäymiset vielä jatkoivat kasaantumistaan, mutta nyt elän taas ihan positiivista jaksoa. Olen tällä hetkellä opiskeluihini kuuluvassa työharjoittelussa vanhusten palvelutalossa ja koen, että olen tämän säännöllisen päiväohjelman myötä piristynyt huomattavasti. Myös käsitykseni vanhustyöstä, vanhuksista ylipäätään ja esimerkiksi muistisairaista ovat muuttuneet. Ennen en uskonut olevani erityisen kiinnostunut juuri tästä alasta, mutta nyt kiinnostukseni ja motivaationi alaa kohtaan on huomattavasti kasvanut.

Opiskelen parhaillaan lähihoitajaksi. Aloittaessani opintoni törmäsin monien ystävieni taholta varsin ennakkoluuloiseen ja kriittiseen suhtautumiseen tätä valintaani kohtaan. Ilmeisesti ammatti ei nauti kovin suurta arvostusta ja osa tutuistani sanoi suoraan ajattelevansa, että alaa opiskelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät muuhun kykene. Tämä tuntuu varsin surulliselta, kun kuitenkin olen työelämässä törmännyt moniin erittäin pätevän ja lämpimän tuntuisiin lähihoitajiin. Samoin luokkatoverini ovat aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki heistä ovat aivan erilaisia omia persoonallisuuksiaan, mutta koen mielettömän rikkaana juuri sen, että heidän taustansa ovat niin erilaiset. Minusta tuntuu, että nyt tämän työharjoitteluni aikana olen muutamassa viikossa oppinut enemmän kuin ehkä vuosienkaan aikana yliopistossa tai vaikkapa opettajana toimiessani. Yliopistossa kaikki hieno tieto jää kovin helposti vain kirjoista luetuksi teoriaksi. Sen sijaan näiden opintojen aikana koko ajan korostetaan kuinka tärkeää on jatkuvasti suhteuttaa teoriaa ja käytäntöä toisiinsa. Lukiessani joskus muinoin filosofiaa, minua välillä ihmetytti, kuinka totaalisen todellisuudesta vieraantunutta se saattoi olla. Etiikankin opinnot vain leijuivat joissain teoreettisissa korkeuksissa ilman mitään yhteyttä mihinkään käytäntöön. Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

Tämän virallisen koulutukseni ohessa minusta tuntuu, että olen viime aikoina opetellut toista erittäin tärkeää asiaa. Se on suhtautuminen kärsimykseen, omaan ja toisten, jonkinlaisella hyväksynnällä ja jopa keveydellä. Tämä asia on ollut minulle jossain määrin ongelmallinen viime aikoina tai oikeastaan aika pitkäänkin ja nyt minusta tuntuu, että olen hieman alkanut ymmärtää, miten voi elää kaikenlaisen kärsimyksen keskellä menettämättä silti voimiaan. Samaan aikaan olen ymmärtänyt, että joudun myös itse vetämään hieman rajoja sen suhteen milloin tarvitsen aikaa vain olla yksin ja ettei minun tarvitse olla aina kaikkien saatavilla. Tämä on nyt ehkä monille itsestäänselvää, mutta itse olen opetellut esim. sitä, että voin hyvin laittaa vaikkapa puhelimeni äänettömälle ja olla vastaamatta puheluihin, jos siltä tuntuu. Olen myös tietoisesti yrittänyt keksiä ja järjestää itselleni jotakin sellaista tekemistä, josta nautin ja joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Olen myös nähnyt käytännössä, kuinka vakavillekin asioille voi nauraa ja kuinka helpottavaa se voi olla.

On ollut myös kiinnostavaa havaita, että joskus toiselle voi olla apua vaikkapa siitä, että hän saa hetken kiukutella ja olla kuin pieni lapsi ja minä jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Kyseinen henkilö saattaa ehkä samalla kertoa, että mikä asia häntä varsinaisesti vaivaa, mutta välttämättä tätä asiaa ei edes tarvitse ratkaista vaan todellinen apu onkin siinä, että henkilö saa hetken aikaa olla vaikkapa lapsellinen ja hölmö, ettei koko ajan tarvitse olla kaikin puolin hallinnassa ja edustava ja sitten kun joku hyväksyy sen ja hyväksyy tämän tunnetilan, niin mieliala paranee itsestään.

Samoin olen huomannut, että vaikka menisin tapaamaan ihmistä, joka ehkä itse on masentunut tai jolla on jokin vakavampi ongelma, ei minun tarvitse yrittääkään olla jotenkin pirteä tai yrittää ratkaista asiaa puhumalla. Minä voin vain sanoa, että hitsi, tulin tänne suoraan töistä ja nyt kyllä väsyttää ja olen ihan tööt ja päässä ei liiku mitään. Toisin sanoen minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen ja toiset voivat olla sellaisia kuin he ovat ja molemmissa tilanteissa vain se, että saa olla mitä on, usein johtaa mielialan parantumiseen ja piristymiseen ihan yrittämättäkin.

Juuri eilen sain yllättäen eräältä ystävältäni kutsun syömään ja jossain vaiheessa iltaa sanoin hänelle, että hassua tämä minun elämäni, että välillä on kauhean vaikeata ja kaikki vain kaatuu niskaan yhtä aikaa ja sitten samaan aikaan tapahtuu kaikkea tosi hedelmällistä, ylellistä ja rikastuttavaa. Esimerkiksi oli erittäin ylellistä saada tällainen kutsu syömään hyvää ruokaa hienosti katettuun pöytään sunnuntai-iltana. Eli tällaista on elämäni tällä hetkellä, vaikeuksia ja ylellisyyttä ja kaikki aivan toisiinsa sekoittuneina. :)