Kulkemista
Ehkä elämässäni on siksi niin paljon ihmisiä, että oppisin, ettei mikään ole pysyvää. Kaikki virtaa ja minun pitää vain päästää irti. Takertuminen on tuskallista. Kuinka paljon voi kiintyä ihmisiin ja sitten päästää heidät täysin irti? Ehkä jollakin lailla kaikki ihmiset ovat todella sama ihminen. Katselen yhden ihmisen silmiä ja aavistan niiden ilmeistä kaikkea hänen kokemaansa ja sitten katson toista ihmistä ja hänen silmiään ja kolmatta ja neljättä. Ja mitä eroa on niillä suruilla ja tarinoilla?
Olen juuri nyt ollut jonkin aikaa töissä alkoholistien asuntolassa. He saavat juoda siellä, joten joskus he ovat kaikki humalassa. Tai sitten he ovat krapulassa. Olen ollut jollain tavalla yllättynyt siitä, kuinka ystävällisiä he ovat. Nämäkö tosiaan ovat niitä ihmisiä, jotka on potkittu pois kaikkialta ja joiden saisi toisten mukaan antaa kuolla? Onhan se totta, että ehkä heidän elämässään ei ole monilla kovinkaan paljon muuta sisältöä kuin viina ja tupakka, mutta ei kai se tarkoita, etteivät he voisi olla hyviä ihmisiä? Mitä se edes tarkoittaa? Minä kai tarkoitan sitä, että kaikesta huolimatta näen heissä suunnattomasti hyvyyttä ja välittämistä. Olkoonkin, että he joskus ovat niin addiktionsa orjia, että ovat ärtyisiä, eivätkä välitä muusta kuin siitä, mistä saada viinaa tai tupakkaa. Viimeksi minun tuli hieman surullinen olo siitä, kun eräs mies pyysi minua välittämään viestin eräälle sairaalassa olevalle naiselle, että hänen on tätä ikävä. Kun menin sairaalaan ja kerroin viestin, nainen vain sanoi tai oikeastaan huusi ja vaati, että: "ihan kiva mutta sun on pakko lähtee tupakalle mun kanssa, sun on pakko!" Muutama päivä myöhemmin mies kysyi minulta, mitä nainen oli sanonut, kun kerroin tälle viestin. Mitä olisin voinut sanoa? Sen, ettei tätä tuntunut kiinnostavan mikään muu, kuin koska ja kuinka hän pääsee tupakalle? En ehkä osaa kertoa tätä oikein, mutta oli niin ilmeistä, kuinka mies oikeasti välitti naisesta. Kuinka olisin voinut kertoa hänelle, ettei nainen vaikuttannut lainkaan kiinnostuneelta? Toisaalta, enhän minä voi olla varma, etteikö hänen mielessään olisi ollut myös välittämistä. Ehkä minä en vain nähnyt sitä silloin tai ehkä juuri silloin se oli poissa.
Voi kun voisin välittää teille näkemiäni katseita. Mikä muu on rakkautta kuin näkemäni ystävälliset katseet niin monilla noista ihmisistä? Ehkä ystävällinen katse on jotakin sellaista joka kurkottaa kohti toista niin kuin halaus. Toki näen myös muuta. Joillekin en ehkä ole muuta kuin sellainen taho, joka voi toteuttaa jonkin heidän halunsa. Olen siis periaatteessa kuka tahansa. En varsinaisesti ihminen vaan tietty rooli. Sitten on niitä, joiden katse on niin sumea, että en ole varma näkyykö sieltä enää juuri mitään ja sitten on niitä, jotka eivät katso kohti vaan katsovat lattiaa ja puhuteltaessa he eivät välttämättä vastaa. Ehkä heidän tilanteensa on surullisin. Millaista on ihmisen elämä, joka makaa kaikki päivät yksin sängyssään virtsanhajuisessa huoneessaan lattialla viinapulloja ja vain juo? Tuossa työssä minun tehtäväni on hyväksyä se. Hyväksyä, että heidän elämänsä on sellaista, tehdä se mitä voi ja olla kyynistymättä tai väsymättä tai muuttumatta välinpitämättömäksi.
Minulta on muutamia kertoja kysytty, että mitä unelmia minulla on tai millaisia tulevaisuudentoiveita. Kun sanoin, että en tiedä enää, onko minulla sellaisia, oli keskustelukumppanini sitä mieltä, että unelmista ei saa luopua ja niitä täytyy olla ja ne täytyy säilyttää. Mutta minkä ihmeen minä voisin sanoa unelmakseni enää? Mitä minä voin toivoa? Enhän minä tiedä mitään, enkä ymmärrä mitään ja kaikki on ihan outoa ja ihmisiä on niin paljon ja on niin paljon tarinoita ja toiveita!
Tapasin vähän aikaa sitten erään lukijani. Hän oli kirjoittanut minulle sähköpostia ja halusi tavata. Kerroin hänelle, että en tiedä, onko minulla unelmia. Hän sanoi, että unelmissahan on kyse onnellisuuden tavoittelusta ja että ehkä minä en näe onnellisuutta enää sellaisena asiana, minkä mikään unelma voisi tuottaa. Mietin, että näinhän asia varmaan onkin. En vain ollut tajunnut sitä itse. Lisäksi en ole varmaan pitkään aikaan ainakaan kovin tietoisesti ja selvästi miettinyt, mikä tekee minut onnelliseksi. Välillä minä vain olen onnellinen ja kiitollinen. Se vain nousee hetkittäin jostakin tilanteesta, jossa tulen tietoiseksi sen arvosta ja siitä, että olen siinä ja kuinka kummallista sekin on. :)
Olin vähän aikaa sitten meditaatioretriitillä, jonka jälkeen tutustuin erääseen lähelläni istuneeseen henkilöön. Hän kertoi minulle kuinka nuorena hän halusi päästä hyvään musiikkikouluun, sitten suorittaa koulun ja oppia soittamaan hyvin ja sitten arvostetuksi ja kuuluisaksi muusikoksi. Lopulta hän oli saanut kaiken sen. Hän koki, että oli saanut kaiken mistä unelmoi. Hän rakastaa musiikkia ja hänellä on etuoikeutettu mahdollisuus tehdä sitä silti jäljellä on jonkinlainen levottomuus tai tyhjyys, kysymys siitä, että mitä sitten?
Joskus, kun etsimme rakkautta ja ihastumista löydämme jonkun, johon kanavoimme nämä kaikki tunteet ja odotukset. Hetken päästä heräämme ja huomaamme, että tämä toinen onkin vain tavallinen ihminen, niin kuin mekin ja miltä meistä sitten tuntuu? Voimmeko rakastaa tavallista ihmistä vai muutummeko yhtäkkiä välinpitämättömiksi ja ahdistuneiksi siitä, että erityinen tunteemme onkin kadonnut? Toinen ei olekaan tarpeeksi erityinen. Hän ei olekaan mitä odotimme tai hän ei tuota meille sitä huumaavaa tunnetta, jonka haluamme. Jälleen meillä on levoton ja tyhjä olo.
No, en tiedä. Taisin jo aloittaa siitä, että en ymmärrä, miksi toiset ihmiset ovat kanssamme pitkään ja toiset vain hetken. Rakkaus on mielestäni sellaista, että sillä ei varsinaisesti ole kohdetta tai ehkä että se on meissä ja välillä joku saa sen virtaamaan ja huomaamme sen olemassaolon. Luulen, että tällainen rakkaus on hellyyden tunnetta, huolenpitoa ja välittämistä, joka on samaan aikaan kokonaan takertumatonta. Joskus saattaa olla niin, että joutuu vierestä katsomaan, kun joku tuhoaa elämänsä, mutta sille ei voi mitään. Joskus voi tuntea hellyyttä tuntematonta ihmistä kohtaan, joka ei välttämättä edes huomaa sitä lainkaan tai osaa aavistaa sitä. Eikö se ole rakkauden virtausta, jos näkee jollakin iloisen hymyn tai surullisen katseen, joka herättää itsessä halun rutistaa ja halata tuota ihmistä, sellaisen hellyyden läikähdyksen?
Nykyisin, kun ajattelen, mitä rakkaus on, ajattelen, että sen täytyy olla tuollaista hellyyttä, sitä että haluaa tehdä asioita toisten hyväksi ja miettiä, mikä voisi ilahduttaa heitä. Mutta mitä sitten on se takertuva parisuhderakkaus, joka sekoittaa pään ja pakottaa ajattelemaan vain toista erilaisten pelkojen ja toiveiden vallassa? Miksi sitä kutsutaan rakkaudeksi? Eikö se ole pikemminkin epätoivoa? Parisuhderakkaus saattaa minut edelleen ymmälle, koska minusta tuntuu, että en kykene valitsemaan sitä ja luulen, että yritän nykyisin päästää irti tällaisista tunteista, jos huomaan tulevani liian riippuvaiseksi. Silti välillä tapaa ihmisiä, jotka haluaisi päästää erityisen lähelle ja tavallaan jakaa heidän kanssaan kaiken sen rakkauden ja tuskan ja yksinäisyyden, mitä itsessä on, mutta kuka sitä sitten kestäisi? Ja voiko sitä edes jakaa? Kuinka paljon mistään voimme jakaa toistemme kanssa? Samaan aikaan enkö oikeastaan jaa jo paljon? Kun katson toisten silmiä ja näen surua ja iloa, niin eikö se ole samaa surua ja iloa kuin omani? Mitä muuta voisin tuntea tai jakaa?
Kun kuuntelen Armand Amaria, tätä kappaletta, niin minusta tuntuu, että se on täsmälleen minun suruni ja kaikkien suru ja maailman kauneus. Tämän säveltäjän on täytynyt jakaa se tunne. Onko musiikki edes musiikkia vai onko se tunnetta? Kenties suru virtaa minuun suoraan laulusta eikä se edes ole omaani vaan kaikkien?
Luulen, että en oikein saanut ilmaistua itseäni tuossa parisuhdeasiassa. Siis itse asiassa minä uskon, että on olemassa erityistä parisuhderakkautta, siis sellaista missä sekä voimakas fyysinen että henkinen läheisyys ja vetovoima yhdistyvät. Pohjalla on kuitenkin se sama rakkaus, joka periaatteessa voisi kohdistua ja kohdistuukin elämään ja ihmisiin ylipäätään. Ehkä vain joissakin erityisissä suhteissa se ilmenee voimakkaammin fyysisellä tasolla...
No niin, nyt taidan lopettaa tämän kirjoittamisen, sillä mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän minusta tuntuu, että pystyn hahmottamaan vain osatotuuksia ja voisin selittää ja laajentaa tätä loputtomasti ja siltikin se olisi epätäydellistä. Ehkä sitä paitsi onkin niin, että on olemassa sellainen iranilaisen ystäväni kuvaama verkosto, jota me vain emme näe ja toiset vain kulkevat samaan suuntaan ja toiset eri suuntaan ja toiset lähempänä ja toiset kauempana, eikä tätä voi yrittääkään ymmärtää.
Tunnisteet: ihmiset, ihmissuhteet, rakkaus, tunteet, työ
