Kesällä

Nyt on kesä ja uuden ikkunani ulkopuolella kasvaa lukuisia puita. Muutin kesäkuun alussa. Mietin, että pitäisikö minun mennä ulos, kun kerran on lämmmintä, vai riittääkö se, että kurkin varovasti avoimesta ikkunasta. Asensin vähän aikaa sitten itselleni Spotifyn ja nyt on hauskaa kuunnella sen kautta löytynyttä musiikkia. Juuri nyt ajattelin koittaa, miltä tuntuu kuunnella Sinéad O'Connoria, mutta myös Spotifyssa voi vaeltaa linkistä linkkiin harhaillen kummallisen, tuntemattoman musiikin maailmoissa. Yritän siis sanoa, että kohta varmaan kuuntelen jotain muuta.

Hetki sitten sain myös päätökseen yhden lukemani romaanin. Alon lukea uudelleen Anne Ricen vampyyrikronikoita ja Mayfair Witches -sarjaa. Mayfair Witches on nyt luettu ja siirryn seuraavaksi vampyyrikronikoihin odottaen mielenkiinnolla loppuhuipennusta, jossa näiden molempien tarinat kohtaavat.

Hmm, jotenkin tämä kirjoittaminen on kyllä hankalaa. Ehkä menen sen sijaan makaamaan lattialle ja kuuntelen tätä kummallista Caitriona O'Learya, johon päädyin Sineadin kautta. Palaamisiin.

Töitä!

Onnistuin saamaan keikkatöitä! Olen todella iloinen kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa tekemään ns. alan töitä. Toki nimikkeeni on tällä hetkellä hoitoapulainen, koska olen vielä opiskelija, mutta työpaikassani hoitoapulaisten, hoitajien ja sairaanhoitajien välinen työnjako on hyvin joustava ja kaikki tekevät mitä kykenevät. Työpaikassani on huutava työvoimapula, joten kiirettä on pitänyt. Monet vanhuksista ovat sen verran heikkokuntoisia, että he vaativat paljon hoitoa ja mm. nostureilla nostelua. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän, miksi ihmiset tällä alalla valittavat selkänsä joutuvan koville! Koko ajan joutuu kumartelemaan kummallisissa asennoissa vuoteiden yllä (vaikka sänkyjä saakin nostettua ja laskettua) eikä esim. ruuan syöttäminen vuodepotilaille välttämättä tapahdu hoitajan kannalta missään ergonomisimmassa mahdollisessa asennossa. Lisäksi selkä joutuu koville, kun joutuu monta kertaa päivässä auttamaan vanhuksia ylös nousemisessa ja esim. wc:lle istuutumisessa. Mietin tänään, että alankohan minä turtua vai mitä, kun vanhus valittaa koko ajan kipujaan ja minä vain keskityn siihen, kuinka saan hänet sängystä ylös, pyörätuoliin, vessaan, pyörätuolista vessanpöntölle, vessanpöntöltä ylös ja takaisin pyörätuoliin ja sitten ruokasaliin. Tämä ns. yksinkertainen perusoperaatiokin voi olla uskomattoman työn ja tuskan takana (sekä hoitajalle että vanhukselle) kun on kyseessä kipuileva vanhus, joka ei ole lainkaan varma siitä, pysyykö omin voimin pystyssä vai ei. (Tietysti hänen kipujaan myös hoidetaan, mutta eivät ne lääkkeetkään ilmeisesti aina auta.) Ei se paljon auta, jos minä alan siinä myötätuntoisena myös voivotella, että voi kun sattuu ja kylläpä todella onkin surkeaa ja juu, että kyllähän tästä joutaisi kuolla. Sitten me vain juutumme johonkin kummalliseen ja epämukavaan asentoon johonkin sängyn ja pyörätuolin välimaastoon. Pitää olla todella päättäväinen, kannustava, positiivinen ja selkeä, että homma toimii.

Edelleenkin olen tietoinen siitä, kuinka monta miljoona asiaa minulla on opittavana. Eihän minulla ollut esim. aluksi hajuakaan siitä, kuinka vanhusta oikein puöritellään hoitoliinalla puolelta toiselle tai kuinka kokonaan tai lähes liikkumiskyvytön vanhus ylipäätään saadaan ylös sängystä ja siirrettyä paikasta A paikkaan B. Koko ajan pitää olla myös tarkkaavainen sen suhteen, etteivät vanhuksen varpaat tai kädet jää huonoihin asentoihin, väänny tai tule kolhituiksi.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka kokeneen hoitajan pää on täynnä sisäisiä malleja siitä, kuinka tällaiset hankalat siirtotilanteet erilaisissa ympäristöissä ja ahtaudessa tapahtuvat suit sait ja kuinka apuvälineitä voi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen. Aluksi kaikki tämä ei tosiaankaan ole ihan helppoa. Lisää tähän vielä, että asiakkaita on monia, hoitohenkilökunnasta on pulaa ja työyhteisössä on jotakin ongelmia, niin siinäpä sitä sitten onkin haastetta kerrakseen.

No, kaikesta huolimatta olen edelleen tyytyväinen vaikkakin huomaan olevani hieman ylikierroksilla. Eilen esim. olin iltavuorossa, missä meni heti ylitöiden puolelle, jonka jälkeen olin klo 21 aikaan kotona. Sitten oli aikaa vetää pari hengenvetoa, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä nukkumaan ja seuraavan aamuna sitten ylös 5.30, että ehdin klo 7 alkavaan aamuvuoroon. Yleensä en kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta nyt kyllä koko kehoni oli ihan ihmeissään ja päässä vain pyöri mielikuvia vanhuksista ja kaikesta tapahtuneesta.

Yksi asia, mikä jo nyt näin vähäisellä alan työkokemuksella kiinnittää huomiotani on se, että monilla ihmisillä tuntuu olevan kummallinen tapa mutista tyytymättömyyttään toisiin ihmisiin ei suinkaan niille ihmisille joiden käytöksestä tyytymättömyys johtuu vaan joillekin ihan muille. Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

No joo, tämä vain tuli mieleen. Täytyy muuten sanoa, että nyt minusta tuntuu erilaiselta itsestänikin istua vessanpöntölle. Muutenkin minulla on nyt vessoihin jotenkin läheisempi suhde. :) Se on aika ihmeellistä, että suurin osa meistä pääsee itse joka päivä vessaan ja pystyy vielä itse pyyhkimään itsensä sen jälkeen. Elämänlaatua sekin on ja se, että maha toimii.

Opiskelua

En voi kirjoittaa pitkästi, koska olen sopinut meneväni harjoittelemaan pianonsoittoa ystäväni luo. Viimeisestä päivityksestä on taas kulunut yllättävän pitkä aika ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että tuon viime päivityksen jälkeen vastoinkäymiset vielä jatkoivat kasaantumistaan, mutta nyt elän taas ihan positiivista jaksoa. Olen tällä hetkellä opiskeluihini kuuluvassa työharjoittelussa vanhusten palvelutalossa ja koen, että olen tämän säännöllisen päiväohjelman myötä piristynyt huomattavasti. Myös käsitykseni vanhustyöstä, vanhuksista ylipäätään ja esimerkiksi muistisairaista ovat muuttuneet. Ennen en uskonut olevani erityisen kiinnostunut juuri tästä alasta, mutta nyt kiinnostukseni ja motivaationi alaa kohtaan on huomattavasti kasvanut.

Opiskelen parhaillaan lähihoitajaksi. Aloittaessani opintoni törmäsin monien ystävieni taholta varsin ennakkoluuloiseen ja kriittiseen suhtautumiseen tätä valintaani kohtaan. Ilmeisesti ammatti ei nauti kovin suurta arvostusta ja osa tutuistani sanoi suoraan ajattelevansa, että alaa opiskelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät muuhun kykene. Tämä tuntuu varsin surulliselta, kun kuitenkin olen työelämässä törmännyt moniin erittäin pätevän ja lämpimän tuntuisiin lähihoitajiin. Samoin luokkatoverini ovat aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki heistä ovat aivan erilaisia omia persoonallisuuksiaan, mutta koen mielettömän rikkaana juuri sen, että heidän taustansa ovat niin erilaiset. Minusta tuntuu, että nyt tämän työharjoitteluni aikana olen muutamassa viikossa oppinut enemmän kuin ehkä vuosienkaan aikana yliopistossa tai vaikkapa opettajana toimiessani. Yliopistossa kaikki hieno tieto jää kovin helposti vain kirjoista luetuksi teoriaksi. Sen sijaan näiden opintojen aikana koko ajan korostetaan kuinka tärkeää on jatkuvasti suhteuttaa teoriaa ja käytäntöä toisiinsa. Lukiessani joskus muinoin filosofiaa, minua välillä ihmetytti, kuinka totaalisen todellisuudesta vieraantunutta se saattoi olla. Etiikankin opinnot vain leijuivat joissain teoreettisissa korkeuksissa ilman mitään yhteyttä mihinkään käytäntöön. Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

Tämän virallisen koulutukseni ohessa minusta tuntuu, että olen viime aikoina opetellut toista erittäin tärkeää asiaa. Se on suhtautuminen kärsimykseen, omaan ja toisten, jonkinlaisella hyväksynnällä ja jopa keveydellä. Tämä asia on ollut minulle jossain määrin ongelmallinen viime aikoina tai oikeastaan aika pitkäänkin ja nyt minusta tuntuu, että olen hieman alkanut ymmärtää, miten voi elää kaikenlaisen kärsimyksen keskellä menettämättä silti voimiaan. Samaan aikaan olen ymmärtänyt, että joudun myös itse vetämään hieman rajoja sen suhteen milloin tarvitsen aikaa vain olla yksin ja ettei minun tarvitse olla aina kaikkien saatavilla. Tämä on nyt ehkä monille itsestäänselvää, mutta itse olen opetellut esim. sitä, että voin hyvin laittaa vaikkapa puhelimeni äänettömälle ja olla vastaamatta puheluihin, jos siltä tuntuu. Olen myös tietoisesti yrittänyt keksiä ja järjestää itselleni jotakin sellaista tekemistä, josta nautin ja joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Olen myös nähnyt käytännössä, kuinka vakavillekin asioille voi nauraa ja kuinka helpottavaa se voi olla.

On ollut myös kiinnostavaa havaita, että joskus toiselle voi olla apua vaikkapa siitä, että hän saa hetken kiukutella ja olla kuin pieni lapsi ja minä jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Kyseinen henkilö saattaa ehkä samalla kertoa, että mikä asia häntä varsinaisesti vaivaa, mutta välttämättä tätä asiaa ei edes tarvitse ratkaista vaan todellinen apu onkin siinä, että henkilö saa hetken aikaa olla vaikkapa lapsellinen ja hölmö, ettei koko ajan tarvitse olla kaikin puolin hallinnassa ja edustava ja sitten kun joku hyväksyy sen ja hyväksyy tämän tunnetilan, niin mieliala paranee itsestään.

Samoin olen huomannut, että vaikka menisin tapaamaan ihmistä, joka ehkä itse on masentunut tai jolla on jokin vakavampi ongelma, ei minun tarvitse yrittääkään olla jotenkin pirteä tai yrittää ratkaista asiaa puhumalla. Minä voin vain sanoa, että hitsi, tulin tänne suoraan töistä ja nyt kyllä väsyttää ja olen ihan tööt ja päässä ei liiku mitään. Toisin sanoen minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen ja toiset voivat olla sellaisia kuin he ovat ja molemmissa tilanteissa vain se, että saa olla mitä on, usein johtaa mielialan parantumiseen ja piristymiseen ihan yrittämättäkin.

Juuri eilen sain yllättäen eräältä ystävältäni kutsun syömään ja jossain vaiheessa iltaa sanoin hänelle, että hassua tämä minun elämäni, että välillä on kauhean vaikeata ja kaikki vain kaatuu niskaan yhtä aikaa ja sitten samaan aikaan tapahtuu kaikkea tosi hedelmällistä, ylellistä ja rikastuttavaa. Esimerkiksi oli erittäin ylellistä saada tällainen kutsu syömään hyvää ruokaa hienosti katettuun pöytään sunnuntai-iltana. Eli tällaista on elämäni tällä hetkellä, vaikeuksia ja ylellisyyttä ja kaikki aivan toisiinsa sekoittuneina. :)

Potkut

Tänään on ollut varsin kummallinen päivä. Oikeastaan tämä päivä on jälleen kerran näyttänyt minulle kuinka täysin ennakoimatonta elämä voi olla. Olen nimittäin saanut potkut työstäni henkilökohtaisena avustajana ja ylipäätään kyseessäni on elämäni ensimmäiset potkut mistään työpaikasta. Tarina menee niin, että tosiaankin kolme viikkoa sitten sairastuin virusflunssaan, enkä päässyt töihin kahteen viikkoon, koska työnantajani oli hyvin tarkka sen suhteen, ettei työssä oltaisi yhtään nuhaisena tai mitenkään flunssaisena. Tällä viikolla olisin ollut työkuntoinen, mutta viime viikonloppuna työnantanjani ilmoitti minulle, että hänellä on kuumetta ja että soitellaan tänä viikonloppuna. Tänään sitten soitin hänelle ja hän kertoi, että kun minä olin sairastunut hän oli joutunut palkkaamaan uuden työntekijän. Sitten tämäkin työntekijä oli sairastunut ja hän oli jälleen palkannut uuden työntekijän. Työnantajallani on oikeus ainoastaan 20 viikkotyötuntiin, jotka siis kaupunki maksaa, ja nyt yhtäkkiä niitä olikin sitten jakamassa neljä henkilöä, jotka kaikki halusivat tehdä töitä niin paljon kuin mahdollista. Jo minua ennen hänellä oli ollut viikonloppuisin töissä toinen avustaja. Hän oli kuitenkin sanonut minulle suullisesti, että minä olen ensisijainen avustaja ja että saan tehdä niin paljon tunteja kuin jaksan ja että tämä toinen avustaja tekee sitten vain muutaman tunnin viikonloppuna. Olin sanonut selvästi, että toivon saavani ainakin 15 työtuntia viikossa ja ne minulle oli luvattu. Nyt kuitenkin sairaana oloni vuoksi työnantajani oli palkannut ensin yhden ja sitten vielä toisen työntekijän. Soittaessani hänelle tänään hän sitten sanoikin, että sopisiko minulle, että tästä eteenpäin minulla olisikin vain neljä työtuntia viikossa. Minä tietysti sanoin, että olen hyvin hämmästynyt tästä, kun hänhän oli luvannut minulle 15 viikkotyötuntia ja eikö hän ota sitä huomioon, että joudun taloudellisiin ongelmiin, jos hän yhtäkkiä muuttaa näin sopimustamme. Kerroin hänelle, että koska hän oli luvannut minulle tarvitsemani viikkotyötunnit, olin joulun tienoilla myös kieltäytynyt toisesta työstä, koska olin luottanut häneen ja siihen, että minulla on töitä. Yhätäkkiä olin kuitenkin sairauteni vuoksi tilanteessa, että työtunteja oli tarjolla vain neljä per viikko. Kun ilmaisin hänelle suoraan, että en pidä hänen toimintaansa reiluna kannaltani ja että hän toimii vastoin sitä, mitä olimme sopineet, hän sanoi, että on sitten parempi, että puramme koko työsopimuksen. Hän ei kuulemma enää jaksakaan minua. No, ei minulla sitten ollut tähän enää paljon sanomista. Työsopimukseeni kuitenkin oli kirjattu, että työtunteja on 0-20/viikko ja samoin koeaikani oli neljä kuukautta. Ilmeisesti sitten näin koeajalla ihmisen voi irtisanoa ilman mitään sen erityisempiä perusteita, en tiedä. Työnantajani selitti, että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, sillä kun minä tulin kipeäksi, hän kuitenkin tarvitsi jonkun auttamaan itseään ja sitten kun tämäkin henkilö tuli kipeäksi, hän palkkasi jälleen uuden henkilön. Kukaan ei kuulemma olisi suostunut töihin, jollei heille olisi luvattu työtunteja. Hän kysyi minulta, että olisinko minä muka suostunut töihin, jos töitä olisi ollut luvasssa vain epämääräisesti joskus. Kukaan ei halua olla varalla vaan kaikki haluavat tehdä täydet 20 tuntia viikossa. Vaikka hän oli luvannut minulle sen 15 viikkotyötuntia, nyt hän myös sanoi yhtäkkiä, ettei koskaan ole luvannut minulle mitään sellaista. Ilmeisesti sitten myös se, että ilmaisin tyytymättömyyteni hänen toimintaansa kohtaan oli hänelle riittävä peruste koko työsopimuksemme irtisanomiseen. Oli miten oli, näin tässä kuitenkin kävi. Vaikkei hän olisikaan ehkä menetellyt kovin reilusti, niin en halunnut alkaa väittää tämän enempää vastaankaan tässä asiassa, koska joka tapauksessa kaiken tämän jälkeen ei työskentelyilmapiiri varmaankaan olisi ollut kovin hyvä.

En nyt oikein tiedä, mitä ajatella tästä asiasta. Ensiksi minulle oli tietysti shokki, että näin kävi ja olen miettinyt, että teinkö jotain väärin ja ehkä työnantajani ei vain pitänyt minusta, mutta lopulta tässä kaikessa on myös jotakin huvittavaa. En edes tiedä, mitä huvittavaa tai ehkä juuri elämän ennakoimattomuus. Ehkä se, että tulen jostain zenluostarista hyvin intentioin tehdä jotain hyödyllistä ja auttaakseni jotakin toista ja sitten muutamassa viikossa saan potkut. Eikö siinä ole jotakin hyvin koomista? ;)Olen varma, ettei työni laadussa sinänsä ollut mitään vikaa. Henkilökohtaisena avustaja on kuitenkin hyvin ja yllättävänkin intiimissä suhteessa toisen ihmisen kanssa ja voihan olla, että työnantajani ei kokenut minua riittävästi sukulaissieluna itselleen. Tai ehkä asiat todella menivät noin hölmösti, että sairauteni vuoksi hän tosiaan palkkasi uuden ihmisen ja tämän sairauden vuoksi toisen ja yhtäkkiä hänellä olikin kahden työntekijän sijaan neljä. Yritä siinä sitten miellyttää kaikkia...

Tämä lyhyt työ on joka tapauksessa opettanut minulle, millaista on olla täysin työnantajan armoilla. Ensin hän halusi varmistaa, että enhän vain jätä häntä pulaan ja tulenhan varmasti töihin ja että töitä on niin paljon kuin haluan tehdä. Seuraavaksi hän ilmoitti, ettei halua enää tehdä kuuden tunnin työpäivä, vaan että neljä tuntia per päivä on riittävästi ja sitten sairastumiseni jälkeen töitä oli yhtäkkiä tarjolla 15 sijaan vain 4 tuntia per viikko ja kun protestoin, niin minut irtisanottiin saman tien. Tällaistakin kai voi työalämä olla. Ammattiliitot varmaan perustettiin joskus muinoin, ettei jotakin tämäntyyppistä tapahtuisi. Näyttää kuitenkin siltä, että tätä kyseistä ammattia ei kukaan valvo, ei ihmisten pätevyyttä tai työnantajien tai sopimuksia tai työn sisältöä tai yhtään mitään. Mutta kuten sanoin, tämä on ollut opettavainen kokemus.

Yllättävien potkujen jälkeen elämä kuitenkin jatkui ja tänä iltana menimme kämppäkaverini kanssa syömään hänen iranilaisen tuttavansa veljen ja tämän puolison luoksi. Tänne oli kutsuttu myös neljä muuta ihmistä ja tutustuin illan aikana lukuisiin uusiin mielenkiintoisiin ihmisiin. Yhden kreikkalaisen tytön kanssa vaihdoimme puhelinnumeroitakin. Samaan aikaan kun sattuu tällaisia vastoinkäymisiä, elämä voi kuitenkin olla rikasta monilla eri tavoilla. Yksi esimerkki tästä on mm. se, että asunnossamme on piano ja eilen Kitaristi ystäväni antoi minulle erään edullisen pianonvirittäjäopiskelijan puhelinnumeron ja nyt tänään tämä soitti minulle ja parin viikon päästä hän tulee tänne ja virittää pianomme. En ole asiasta ennen maininnut, mutta tässä asunnossa on tosiaan hyvin epävireinen vanha piano, jonka haluaisimme saada vireeseen, niin että sillä voisi soitella. Nyt tämäkin tulee tapahtumaan ja se on kerrassaan hienoa! Muutenkin musiikki tuntuu jotenkin tulevan elämääni oikealta ja vasemmalta, kun Kitaristi, jonka kanssa ennen zenluostariin lähtöäni olimme perustamassa bändin minun huuliharppuni kanssa, on edelleen samoilla linjoilla ja Salsamies (uudet lukijat eivät varmaan tiedä näistä hahmoista mitään, mutta he ovat ystäviäni) haluaa myös soitella ja kämppäkaverini on innostunut musiikista ja hänen iranilainen ystävänsä haluaa laulaa oopperaa ja ja ja... Siis yritän vain sanoa, että musiikkia arvostavia ihmisiä on niin paljon ympärilläni, että saamme varmasti jotakin hauskaa aikaan. Olen itse soittanut joskus muinoin pianoa 10 vuotta ja nyt yhtäkkiä tässä asunnossa on piano ja se tuntuu hienolta mahdollisuudelta.

En siis ainakaan juuri nyt ole kovin surullinen tai edes katkera. En usko, että työnantajani tarkoitti mitään pahaa. Ei ole varmasti kovin helppoa olla riippuvainen henkilökohtaisista avustajista ja joka tapauksessa nyt kun jään pois tuosta neljän koplasta, kaikki muut saavat enemmän haluamiaan työtunteja. Minulla ei tietysti nyt ole sitten ollenkaan töitä ja se voi tietää taloudellisia ongelmia, jos en löydä jotain uutta työtä, mutta jostain mystisestä syystä en osaa olla kovin huolissani. Elämäähän tämä vain on ja olen varma, että asiat järjestyvät jotenkin. Nyt ensiksi jännitän sitä, että voinko saada opistotasoisiin opintoihin opintotukea, jos olen jo käyttänyt opintotukikuukausia korkeakouluopintoihin. Opistotasoiset opinnot eivät vähennä korkeakoulutukikuukausien määrää, mutta en ole ihan varma siitä, päteekö tämä myös toisin päin. Jos en ole oikeutettu opintotukeen, niin sitten tilanne menee paljon tiukemmaksi. Vaan eipä tästäkään asiasta etukäteen huolehtiminen auta mitään. Luulen, että nyt vain hengitän syvään ja otan rauhallisesti, enkä ryntää mihinkään uuteen ennen kuin olen hetken sulatellut tätä koko asiaa. Sitä paitsi ylipäätään olen täällä kohdatakseni kaikenlaisia haasteita ja nähdäkseni, kuinka niihin suhtaudun ja kuten jo sanoin, tässä nyt on jotain lähinnä koomista.

Lunta

Istun tässä pöydän ääressä ja katselen ulos. Ulkona sataa lunta ja jostain syystä tunnen itseni tyytyväisemmäksi ja rauhallisemmaksi kuin pitkään aikaan. Ehkä se johtuu lumihiutaleista katulampun valossa? Minulla on ikkunallani myös joulukynttelikkö. Se pitäisi kai ottaa pois, mutta en halua, koska se jotenkin helpottaa tätä pimeyttä. Vastapäisessä ikkunassa jollakin sukulaissielulla on myös edelleen kynttelikkö palamassa.

Vaikka kaikki käytännön asiat ovatkin kohdallani järjestyneet hyvin, on tässä sentään ollut muutamia vastoinkäymisiäkin, kuten kahden viikon virusflunssa ja heti sen jälkeen noidannuoli niskaan. Myös työnantajani sairastui, niin että nyt en ole päässyt töihin kolmeen viikkoon. Tämä henkilökohtaisena avustajana toimiminen taitaa olla hieman epäturvattu ammatti noin taloudellisesti katsottuna. Työsopimuksessani kun lukee, että työtunteja on viikossa 0-20. Nyt on sitten ollut nolla vähän aikaa. No, jos ajattelen taloudellisesti onnekkaita sattumia, niin niihin kuuluu ehdottomasti vuokranantajani mitä ystävällisin luonne. Tapasin hänet vuokrasopimuksen kirjoittamiseksi eräässä kahvilassa. Päädyimme melkein heti filosofisiin keskusteluihin elämästä kuten siitä, pitävätkö ihmiset maailmaansa avoinna vai suljettuna. Hän mainitsi esimerkin, että jos joku soittaa ovikelloa, pitää voida uskoa, että siellä voi todella olla vaikka Omanin sulttaani. Useilla ihmisillä on kuitenkin jo valmiiksi rajattu kuva siitä, kuka oven takana voi olla. Epätavalliset mahdollisuudet eivät ole heidän maailmassaan enää varsinaisesti olemassaolevia. Ehkä on niin, että mitä enemmän ja vankempia mielipiteitä meillä on ja mitä varmemmin uskomme ymmärtävämme asioita sitä suljetumpi maailmastamme tulee. Ihmettely ja tietämättömänä pysyminen pitävät maailman avoimena. Tarkoitan tietämättömyyttä nyt tietysti erityisessä merkityksessä ja kontekstissa. Hmm, joka tapauksessa vuokranantajani vaikutti hyvin kiinnostavalta ihmiseltä. Vuokranmaksupäiväksikin tuli lopulta "kerran kalenterikuukaudessa". Melko avointa tosiaan.

Flunssan ja kaiken muun ohessa olen taistellut päästäkseni jonkinlaiseen sopuun (omassa mielessäni siis) edesmenneen ihmissuhteeni, parisuhteeni tai mikä se nyt sitten olikaan kanssa. Välillä olen ollut huomattavan vihainen ja sitten surullinen ja sitten taas ymmärtävä. Aikamoinen sekoitus kaikenlaisia tunteita. Täytyy sanoa, että joskus kyllä käy hyvin haastavaksi hyväksyä kaikkia ihmisiä sellaisina kuin he ovat, tai tilanteita tai omia tunteitaan, mutta sellaistahan se on. Olemme kirjoitelleet harvakseltaan sähköpostia ja hän ehdotti, että puhuisimme Skypessä, mutta en ole varma, olenko valmis niinkin intiimiin kommunikaatioon kuin puheluun. (Hän ei siis asu Suomessa.) Pelkään, että saan joko raivarin tai alan itkeä, vaikka ei kai niissäkään mitään vikaa ole. No, aika kai selvittää kaikki tällaiset jutut. Toki voisin aina katkaista välit kokonaan, mutta ei sekään tunnu tällä hetkellä minusta miltään ratkaisulta. Sitten vain juoksisin pois siitä, että joku aiheuttaa minussa monenlaisia hankalia tunteita. Luin juuri Pema Chödrönin kirjasta, että sen sijaan, että juoksisimme pois siitä, mitä pelkäämme, ehkä meidän tulisikin juosta sitä kohti. Ylipäätään ne asiat, mitkä aiheuttavat meille kaikenlaisia hankalia tunteita (tai eiväthän tunteet sinänsä ole hankalia vaan me määrittelemme ne niin, silloin kun emme jostain syystä hyväksy niitä tai pidä niistä) ovat juuri ne, jotka näyttävät omat heikot kohtamme ja ne paikat, missä meistä tuntuu, että meidän tulee puolustaa itseämme tai juosta pakoon. Koska haluan nähdä selvästi heikot kohtani ja defenssini, en halua juosta niitä pakoon. Kai tämä on osa sitä elämän kärsimyksen hyväksymistä, mitä minun tulee harjoitella. En tietenkään osaa mitään tästä kovin hyvin, mutta onneksi minulla on ainakin tämä elämä aikaa harjoitella. Sitä paitsi eikö olekin paljon hedelmällisempää ajatella kaikkia hankalia tunteita, tilanteita ja tapahtumia mahdollisuuksina nähdä itsessään ne kohdat, joissa on jotenkin takertuneena tai solmussa? Sillonhan mikään ns. negatiivinenkaan ei oikeastaan ole negatiivista vaan mahdollisuus nähdä selvemmmin. Pema Chödrönin kirjat ovat täynnä tämän kaltaisia ajatuksia ja siksi ne tuntuvat minusta juuri nyt hyvin inspiroivilta ja muutenkin juuri siltä mitä tarvitsen.

Edelleen sataa lunta. Onpa jotenkin jännittävää, että tulen näkemään ikkunani edessä kasvavan puun saavan lehtiä. Jos vain nostan katseeni, se on suoraan edessäni, enkä varmasti ole koskaan tarkastellut tätä puuta näin tarkkaan. En edes tiedä, mikä puu se on, paitsi että se on lehtipuu. Eikä ainakaan koivu. :) Keväällä tulen näkemään millainen puu se on ja millaiset lehdet sillä on. Jännittävää. Nyt sen oksilla on ohut lumikerros. Millaistakohan on olla tuo puu?

Eräänä yönä tässä minulla oli muuten pieni seikkailu. Olin ollut ystäväni luona syömässä toisella puolen Helsinkiä, jossakin Telakkakadun tienoilla, ja olimme puhuneet aamuyöhön saakka. Viiniäkin oli juotu ihan kiitettävästi. Päätin sitten kello viiden aikaan aamulla lähteä kävelemään sieltä kotiin. Olin kylläkin lievästi flunssassa, mutta lukuisat viinilasit olivat antaneet minulle rajattoman uskon omiin kykyihini ja olin minä muutenkin jotenkin henkisesti varautunut kävelemään sieltä kotiin. Kävely sujui hyvin ja Helsinki oli hyvin autio, kunnes jossain Kauppatorin tienoilla törmäsin kolmeen ihmiseen. Heistä yksi oli suomalainen ja kysyi, osaanko englantia ja ehdotti, että voisinko minä auttaa kyseistä kahta muuta ihmistä. Nämä kaksi muuta osoittautuivat venäläisiksi miehiksi ja tuo kolmas oli vain joku satunnainen ohikulkija, missä roolissa itsekin olin. (Tämä ei itse asiassa edes ole se seikkailu, harhauduin vain selittämään asioita perusteellisesti.) Nuo kaksi miestä sanoivat olevansa viettämässä venäläistä uutta vuotta. Se oli hieman outoa siinä mielessä, että uusi vuosi oli kyllä ohi aikoja sitten, mutta ehkä heidän uusi vuotensa oli hieman venähtänyt. Ylipäätään he näyttivät siltä, että olivat juuri saapuneet Suomeen matkatavaroittensa kanssa. Heillä ei kyllä kuulemma ollut suunnitelmissa tulla, mutta siinä he nyt olivat. Niin, ongelman nimi oli se, että he yrittivät löytää jotakin hostellia, mutta valitettavasti en pahemmin osannut auttaa heitä tässä ongelmassa. Osasin vain toivottaa heidät tervetulleiksi Suomeen. Joka tapauksessa heillä oli kyllä jonkinlainen idea jostakin hostellista, joten en usko, että he joutuivat täysin hukkaan. No, joka tapauksessa venäläiset tavattuani jatkoin matkaani ja seuraava kohtaamiseni, josta tuli tämä pieni seikkailuni, oli sitten Hämeentiellä Kalliossa. Kävelin siinä tyytyväisenä venäläisiä miettien, kun huomasin edessäni henkilön t-paidassa ja sandaaleissa (sandaaleita en tosin silloin vielä huomannut). Hän yritti saada taksia lennosta, mutta ne eivät pysähtyneet. Ehkä rastatukkainen t-paitatyyppi Hämeentiellä pakkasessa oli takseista liian epäilyttävä. Tullessani hänen kohdalleen en voinut olla kysymättä, että eikö hänen ole kylmä. No, siitä tilanne alkoikin selvitä ja ko. henkilö selitti minulle, että oli syönyt jotakin sieniä, eikä tiennyt mitä oli tapahtunut ja hän oli vain herännyt rappunsa ulkopuolelta t-paidassaan ja sandaaleissa ilman avaimia. Kun nyt olimme muodostaneet puhekontaktin, hän kysyi, että asunko lähellä ja kun minä asuin, hän kysyi saako tulla luokseni lämmittelemään. Tietysti suostuin ja niinpä marssimme kämpälleni. Kyseinen henkilö oli ehkä hieman sekavassa tilanteessa niistä syömistään sienistä ja ainakin huomattavan hämmentynyt tapahtuneesta. Niin ei ollut kuulemma koskaan tapahtunut, vaikka hän oli nauttinut kyseisiä aineita 14-vuotiaasta lähtien. Teimme toimintasuunnitelman keittiössä. Lainasin hänelle puhelintani ja hän alkoi soitella ystävilleen. Sattui vielä nimittäin niin hassusti, että kyseisellä henkilöllä oli sellainen käsittämätön muisti, että hän muisti kaikki numerot ulkoa. Ihmetellessäni sitä, hän sanoi, että pystyy laskemaan desimaaliluvuillakin ja hänelle nyt vain tuollaiset numerot eivät ole mikään ongelma. Jouduin kyllä hieman auttamaan näppäilemisessä, kun hänen koordinaatiokykynsä ei ollut ihan parhaimmillaan. Lopulta kävi niin onnellisesti, että hänen ystävänsä vastasi puhelimeen ko. henkilön asunnosta. Ilmeisesti tämä ystäväkin oli syönyt sieniä ja sammunut. No, tämän ystävän piti sitten tulla hakemaan tätä toista tyypppiä asunnostani takin, kenkien ja avainten kanssa, mutta sitten kävikin niin, että asunnon avaimia ei löytynyt. Niinpä päätin lähteä saattamaan tätä henkilöä hänen kotiinsa, koska annoin hänelle talvitakkini ja ajattelin saada sen myös takaisin. Ystävien kohtaaminen ovella oli sydäntälämmittävä. Minut kutsuttiin kylään, joten päätin käydä ihmettelemässä heidän tai siis tämän rastatukan asuntoa. Siellä oli hieman sekaista, mistä pahoiteltiin, erittäin ystävällinen koira, psykedeelistä musiikkia ja patjoja. Ilmeisesti ihmisiä oli ollut enemmänkin paikalla aikaisemmin. Minulle olisi tarjottu pilveä auttamispalkkioksi, mutta kieltäydyin. Sienistäkin päätin kieltäytyä, vaikka olisihan se tietysti voinut olla ihan mielenkiintoista nähdä, mistä sitten itse olisin herännyt. Hetken siinä istuttuani päätin lähteä kotiin. Sain tietysti vuolaat kiitokset ja halaukset osakseni ja olin tyytyväinen, että olin näinkin konkreettisesti päässyt tekemään jotakin hyödyllistä. Muutenkin tuntui aika kiinnostavalta tavata ihmisiä kadulla; ensin venäläiset ja sitten t-paitatyypin ja lopulta tämän kaverin, niin ja koiran. Hmm, kaikenlaisia kohtaamisia...

Hassua, kuinka paljon asioita tapahtui viime vuonna, kuinka monta tunnetta ja mielialaa ja ajatusta. Tänä vuonna tapahtuu varmastikin vähintään yhtä paljon. Nythän olen vielä täällä keskellä kaikkia tapahtumia. Hämmentävää, että asun nyt tässä värikkäässä huoneessa ja edessäni kasvaa puu. En olisi koskaan osannnut ennakoida tätä. Enkä edes omista yhtään huonekalua tästä huoneesta ja silti saan asua täällä. Kuinka omituista! Juuri nyt elämä on aika hauskaa kuitenkin ja edelleen sataa lunta.

Pientä köhimistä

Tuntuu jotenkin vaikealta alkaa kirjoittaa tätä blogia taas hieman tiheämpään tahtiin. Ei minun tietenkään tarvitse kirjoittaa, mutta haluaisin. Nykyisin vain helposti käy niin, että aloitan jotakin tekstiä, sitten kyseenalaistan sen ja jätän koko homman sikseen. No, ehkä minun täytyy taas koittaa unohtaa, että tällä tekstillä on lukijoita ja sekin, millaisen vaikutelman annan. Haluaisin kirjoittaa mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti riippumatta siitä, kuka tätä tekstiä lukee. Täytyy kai vain yrittää.

Tulin sunnuntaina takaisin Helsinkiin. Sain kyydin isältäni ja pakkasimme autoon erinäisiä tavaroitani, joita olin aiemmin jättänyt heidän luokseen. Muuten en eilen sitten jaksanutkaan tehdä oikein yhtään mitään. Luulen, että tämä siirtymävaihe hieman verottaa energioitani. On aikamoinen muutos vaihtaa maata, asuinpaikkaa, opiskelupaikkaa (vaikkei koulu olekaan vielä edes alkanut), työpaikkaa ja sitten vielä yksi ihmissuhde, josta olisin ehkä toivonut vähän enemmän, meni tässä samassa hässäkässä päälleen. Samaan aikaan olen tavannut monia ystäviä, käynyt parina iltana baarissa ja kuunnellut vanhempieni loputonta kyselytulvaa kaikesta mahdollisesta. Nyt vielä minulla ei ole ollut täällä Helsingissä myöskään omaa huonetta, vaan olen jakanut huoneeni sen edellisen omistajan kanssa (joka tosin on aivan mahtava tyyppi ja parhaimpia ystäviäni). Uuden vuoden jälkeen hän muuttaa kokonaan pois ja sitten voin kai eristäytyä huoneeseeni edes hetkeksi. Tietysti minulla on nykyään myös kämppäkaveri, mutta toisessa huoneessa sentään. Vaikka olenhan minä tottunut jakamaan huoneen ja lisäksi nykyinen huoneeni on huomattavasti suurempi kuin tuossa puoliluostarissa asuttamani huone. Ehkä tuo eristäytymistarve tulee juuri tästä kaikesta muutoshässäkästä, mitä elämässäni juuri nyt on. Toisaalta tämäkin saattaa olla vain tämän hetken tunne. Ehkä huomenna tuntuu erilaiselta.

Huomenna minulla on kolmas työpäivä henkilökohtaisena avustajana. Työnkuvani on itsellenikin melko epäselvä tällä hetkellä. Ilmeisesti työ voi sisältää suunnilleen mitä tahansa. Minusta vaikuttaa siltä, että aika iso osa työni epävirallista osaa on keskustella ja erityisesti kuunnella työnantajaani ja hänen tarinoitaan. Ennen joulua ensimmäinen pitkä työpäiväni sisälsi kävelylenkin hänen ja opaskoiran kanssa, asunnon suursiivouksen, postin lukua ja sitten kävimme läpi hänelle tulleita uusia äänikirjoja. Työnanantajani kirjoitti tietokoneelle ylös kaikki saapuneet kirjat. Lukiessani hänelle hitaasti kirjojen nimitä mietin, että olisin varmasti kyennyt kirjaamaan teokset koneelle huomattavasti häntä nopeammin, mutta se ei liene työni idea. Olen ikään kuin ylimääräinen auttaja, jotta toinen voi pysyä mahdollisimman omatoimisena ja aktiivisena, eikä olisi asianmukaista, jos minä vain tekisin kaiken yhdessä tekemisen sijaan. Esimerkiksi siivouksenkin teimme yhdessä.

Tänään olen saanut aikaan verokortin hakemisen verotoimistosta, missä olikin yli 30 hengen jono, siivonnut pari ruokakaappia ja kylpyhuoneen. Siinä se. Muuten olen tuntenut itseni aika voimattomaksi ja vähän huonotuuliseksi. Minusta tuntuu, että tänne Suomeen paluuni jälkeen ihmisten melkoisen yleinen huonovointisuus ja epävakaus on ehkä tuntunut vähän lannistavalta. Varsinkin se, mitä olen nähnyt baareissa. (Kuinka surullisia ja väsyneitä silmiä!) Kotonani taas vanhempieni elämä pyörii television ympärillä ja sekin tuntuu vähän tyhjältä. On tuntunut myös oudolta selailla naistenlehtiä, joissa milloin kukakin tililttää ja analysoi asioita. Tuntuu myös siltä, että täällä on jotenkin tärkeää pukeutua hyvännäköisesti, yleensäkin näyttää hyvältä, olla arvostetussa työpaikassa, ansaita paljon rahaa tai jos ei sitä, niin sitten olla ainakin intellektuelli tai muuten vaan jotenkin taidesaralla uskottava. Luulen, että pystyisin ottamaan tämän kaiken vastaan, jos en olisi samaan aikaan myös joutunut pettymään omissa ihmissuhdeodotuksissani ja sen vuoksi hieman alamaissa. Tiedän kyllä, ettei odotuksia kannattaisi juuri rakentaa ja hyväksyä kaikki vain niin kuin asiat kulkevat, mutta en vieläkään pysty siihen saumattomasti. Joka tapauksessa olin ihastunut, mutta siinä kävi vähän huonosti ja siksi varmaan nämä kaikki muutkin asiat nyt kolahtavat enemmän kuin muuten. Toisaalta eihän missään tässä ole mitään uutta. Ehkä kuitenkin sen jälkeen kun on ollut puolitoista vuotta enemmän tai vähemmän ulkona kaikesta tästä, nämä asiat näkee selvemmin tai ne pistävät silmään, koska ne eivät enää näyttäydy niin itsestäänselvinä. Siis kirjoitan nyt siitä, kuinka tämä maailma näyttää toimivan ja minkälaiset arvot ihmisten toimintaa ohjaavat. No, jos vain osaan, niin ehkei minun pidä ottaa sitä, mitä näen liian vakavasti. Asiat nyt ovat niin kuin ovat omassa ja muiden elämässä ja pystyn kerralla näkemään vain murto-osan siitä, kuinka tapahtumaketjut rakentuvat ja kuinka asiat ja ihmiset vaikuttavat toisiinsa. Hmm, minun pitäisi varmaan antaa itselleni hieman aikaa sopeutua tähän muutokseen ja kaikkien asioiden asettua jonkinlaiseen rytmiin. Jollakin tavoin tunnen katsovani itseäni ja elämääni vähän kuin jotakin koe-eläintä ja näytelmää, enkä yhtään tiedä, miten tässä tulee käymään.

(PS. Löysin huoneestani lisää kuivattuja hyönteisiä. Minua alkaa jo hieman pelottaa avata täällä mitään rasiaa, kun siellä voi todellakin olla mitä tahansa, kuten suurikokoisia skorpioneja käärittynä rapisevaan muoviin. Ja tämä on siis totta. Lisäksi löysin keittiön kaapista kuivattua koiruohoa. Muistan joskus muinoin yrittäneeni ostaa sitä apteekista huonolla menestyksellä jotakin ihmevoidetta varten. No, nyt sitä on purkillinen...)

Joulu

Täten toivotamme kaikille oikein hyvää joulua!