Jouluaattona kotona

Eka joulu uudessa kodissa. Ihanaa.

Seuraavaa työpäivää odotellessa

Viikonloppu on mennyt mukavasti. Olen katsellut YouTubesta vanhoja 1980-luvun kotimaisia musiikkivideoita - lähinnä siksi, että television kaukosäädin ei ole vielä putkahtanut esiin muuttolaatikoista. Kotini nurkissa on nimittäin vielä viitisentoista muuttolaatikkoa enemmän tai vähemmän täynnä tavaraa.

Huomenna on taas työpäivä. Parin viime vuoden aikana olen oikeastaan oppinut nauttimaan työpäivän odotuksesta - enää sunnuntai ei kulu seuraavaa työviikkoa ahdistuneena odotellessa. Tämä johtuu varmasti osaksi siitä, että minulla on mukava työ, osaksi siitä, että ymmärrän työn tarpeellisuuden omien raha-asioideni hoidossa. Tällä hetkellähän minulla on työ, jonka palkka riittää enemmän kuin mukavasti elämiseen. Työstä saamani eurot auttavat minua myös maksamaan vanhoja velkoja, joita minulle ehti kertyä hulivilivuosinani.

Onneksi olen oppinut, että verkon houkutuksille ei kannata antaa sijaa. Tänäänkin eksyin vanhasta tottumuksesta joillekin kulutusluottoja ja pikalainoja esitteleville sivuille, joiden mukaan pikavipit ovat aivan normaali tapa huolehtia elämän satunnaisista menoista.  Joillekin niin saattaa ollakin. Itse olen huomannut, että minulle jo pieni 100 e pikavippi voi koitua kohtalokkaaksi uuden vippikierteen aluksi. Hyvinvointini ja oman taloudellisen asemani kannalta on tärkeää, että en anna pirulle pikkusormea: minun on tienattava rahaa rahoittaakseni oman kulutukseni. En voi elää yli varojeni edes väliaikaisesti. Se ei kertakaikkiaan käy, jos haluan pitää elämäni järjestyksessä. Oikeastaan minun pitäisi tietysti pysytellä erossa kaikista eri lainamuodoista: siksi minulla ei tällä hetkellä ole käytössäni edes luottokorttia, vaikka luottotietoni ovatkin kunnossa. En nimittäin koskaan onnistunut sähläämään asioitani niin huonoon jamaan, etten olisi saanut lopulta laskujani maksettua.

Monella muulla tapaa elämäntapani oli pitkään kestämätön. Poltin kynttilää sen molemmista päistä, mikä olisi tietysti  voinut koitua kohtaloksi.

Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt. Sen vuoksi menen huomennakin aamulla kahdeksaksi töihin - onnellisena ja tyytyväisenä.

Kirjastossa vaihteeksi

Tänään tulin pitkästä aikaa istumaan kirjastoon tietokoneen kanssa. Kun kotini on vielä enemmän tai vähemmän sekaisin, on kirjaston työpöytä paras paikka istahataa blogin ääreen.

Periaatteessahan minulla on vapaapäivä tänään, mutta silti tekemättömät työt painavat päälle. Täytyy siis tehdä palkattomia ylitöitä saadakseni ensi viikon hommat hoidettua. Jos olisin osannut varautua tähän jo marraskuussa, voisin tietysti olla nyt kotona järjestämässä omia kirjahyllyjäni.

Niin ei kuitenkaan käynyt.

Joulun lähestyminen tuntuu tällä kertaa varsin kivuttomalta. Nuorempana joulun ja uudenvuoden läheisyys laski aina mielialaani lähelle lattialla kieriskeleviä villakoiria - taas takana yksi vuosi, jolloin elämäni ei mennyt eteen- vaan taaksepäin.

Nyt tilanne on onneksi muuttunut niin monella tapaa paremmaksi, että vuodenvaihteen lähestyminen tuntuu pikemminkin ilahduttavalta: tänäkin vuonna sain aikaan valtavasti asioita! Elämäni on järjestyksessä ja nousujohteessa!

Terveisiä muuttolaatikoiden keskeltä

Viime viikot ovat olleet niin kiireisiä, etten ole ehtinyt istahtaa blogini ääreen.

Ensin meni viikko pakatessa, sitten viikonloppu muuttaessa, nyt on mennyt viikko laatikoita purkaessa. Silti muutto tuntuu olevan vasta puolivälissä.

Jo kesällä tiesin, että muuttaisin viimeistään syksyllä. Yritinkin jatkuvasti hankkiutua eroon kotiini siunaantuneesta ylimääräisestä roinasta, mutta hamsterin luonteella se ei oikein onnistu.

Nyt sitten kiroan kotona muuttolaatikoiden keskellä.

Onneksi myös tässä päässä voi heittää roinaa pois. Pari mattoa menee ainakin roskikseen, isovanhemmilta perityt huonekalut saattavat mennä pirstaleiksi tai kierrätyskeskukseen.

Vanhentunut elektroniikka on tietysti se isoin ongelma. Tietokoneenraadot täyttävät nurkat, rikkinäisistä kasettisoittimistakin on tällä luonteella vaikea irtaantua.

Kaikkein vaikeinta minun on luopua kirjoista, joita kotini on täynnä. Humanistisia tieteitä, dekkareita ja muuta kaunokirjallisuutta riittää kymmenien hyllymetrien verran.

Silti tavoitteenani on saada ensimmäistä kertaa elämäni aikana asunnosta koti, jossa olohuoneessa ei ole ensimmäistäkään kirjahyllyä.

Saa nähdä, onnistunko.

Tilin saldo lähestyy nollaa

Vaikka isompaa remonttia ei olekaan tulossa, ovat rahani jo vähissä.

Ja nyt on vielä puolitoista viikkoa aikaa palkkapäivään. Sillä pitäisi maksaa laskut, ostaa ehkä lisää remonttitarpeita ja selvitä jotenkin eteenpäin.

Sellaisessa tilanteessa on helppo sortua taas holtittomaan rahankäyttöön. Rahaa tulee, rahaa menee - mutta jotenkin täytyy taas selvitä eteenpäin vaikka pienin askelin.

Tärkeintä on pitää talo kasassa, palikat järjestyksessä, muuttaa uuteen kotiin ja pysyä töissä. Silloin asiat järjestyvät.

Puhtaat valkoiset seinät

Nukuin viime yön vähän huononlaisesti. Menin onneksi jo ennen yhtätoista nukkumaan, mutta heräsin ennen aamunsarastusta joskus kuuden tienoilla.

Sen jälkeen en enää saanut unta.

Olen juuri lähdössä kunnostamaan uutta kotia. Edellisen asukkaan jäljiltä seinissä on kammottavia tapetteja, ja makuuhuoneen värivalinnat ovat vähintäänkin erikoisia.

Kaikenlisäksi asunnossa on kaappeja, jotka pitäisi purkaa ja joista pitäisi hankkiutua eroon.

Isompaa remonttia en ole suunnitellut. Kunhan saan puhtaat valkoiset seinän ja valkoisen katon, olen tyytyväinen.

Äärettömän väsymyksen vallassa

Viime päivinä, tai oikeastaan viime viikkoina, olen ollut käsittämättömän väsymyksen vallassa.

Nukun periaatteessa aivan riittävästi. Tai ainakin lähes riittävästi, 7-8 tuntia arkiöisin. Yritän kuitenkin herätä useimmiten liian aikaisin, joskus pian kuuden jälkeen. Käytännössä en juuri koskaan onnistu siinä, vaan haluan ottaa puolisen tuntia lisäaikaa ennen oikeasti heräämistä.

Sen jälkeen tunnen oloni väsyneeksi lähes koko päivän ajan. Ja kun saavun illalla takaisin kotiin, yritän vielä usein tehdä hiukan ylitöitä.

Välillä tuntuu siltä, että olen vain korvannut huonoja tapoja uusilla huonoilla tavoilla. Yritän edelleen liikaa, vaikka ystäväni toisinaan minulle muistuttavat että "ihminen ei ole kone" -- en edes minä.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jotenkin pitäisi aktivoitua. Se auttaisi varmasti alakuloiseen mielialaani, jolle ei sillekään ole oikeastaan mitään järjellistä syytä.

Minä vain olen uupunut.

Luulisin.

Eka kerta

Muistaakseni ensimmäinen opiskeluvuosi oli jo loppukevään puolella, kun otin ensimmäisen pikavipin. Se on päätös, jota olen katunut pitkään ja hartaasti.

Keväällä olin vähitellen alkanut viettää enemmän "opiskelijaelämää". Baareissa en vieläkään notkunut, mutta silloin tällöin lähdin tyttöporukalla viettämään iltaa tavallisia opiskelijapaikkoja kalliimmissa tanssipaikoissa.

Kerran pankkitilin oli päässyt jo tyhjenemään uhkaavasti, ja seuraavaan opintotuen maksupäivään oli vielä puolitoista viikkoa aikaa jäljellä. Silti en osannut kieltäytyä, kun tytöt houkuttelivat minua mukaansa radalle. Niinpä hain nettisivustolla edulliseksi kehutun 200 e pikavipin, jonka ajattelin maksaa takaisin heti seuraavasta opintorahaerästä.

Ilta olikin hauska, ja kahdensadan euron vipistä riitti rahaa vielä seuraavalla viikollakin. Tein aivan kuten suunnittelinkin, ja maksoin vipin takaisin heti seuraavasta opintorahastani.

Kaikki vaikutti siis olevan hyvin. Vietin hauskan illan, maksoin vipin ja sen kovan koron ajallaan takaisin.

Silti pieni siemen jäi itämään minuun. Ja sen myötä alku vaaralliselle kehitykselle, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.

Muistot uhkaavat tulevaisuuttani

Nyt kun raha-asiani ovat järjestyksessä, käyn töissä ja olen saanut opintoni päätökseen, muutaman edellisen vuoden muistot ja kokemukset tuntuvat helposti etäisiltä.

On niin helppoa kuvitella, että kaikki on kunnossa, että voin alkaa taas toimia ja elää samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten. Hommahan on nyt hanskassa.

Se olisi virhe.

Homma on juuri nyt hanskassa, mutta vanhoihin elämäntapoihin sortuminen saattaisi romahduttaa koko korttipakan erittäin nopeasti. Siideri alkaisi maistua, shoppailisin nettikaupoista luottokortin avulla, pankkitilini saldo hupenisi käsittämätöntä vauhtia ja vaaranaisin koko tämänhetkisen elämäntapani.

Sitä en halua. Haluan elää tätä nykyistä, miellyttävää elämääni ilman suurempia huolia tulevasta. Kukapa meistä ei haluaisi?

Varsinkin nyt, kun olen juuri muuttamassa elämäni ensimmäiseen omistusasuntoon, vanhoihin elämäntapoihin ja ajattelumalleihin sortuminen tuntuisi aivan liian suurelta riskiltä. Pienikin askel saattaisi johtaa minut kaltevalle kallionrinteelle, jolta sateen sattuessa liukastuisin vain pudotakseni yhä kiihtyvää vauhtia alaspäin.

Siksi minun on oltava tarkka. Pidettävä huolta itsestäni ja elämästäni. Silloin ja vain silloin tulevaisuuteni pysyy yhtä valoisana, kuin miltä se näyttää juuri nyt olevan.

Sekalaisia muistoja tulvii mieleen

Tämä blogi tuntuu etenevän aivan toisella tapaa kuin mitä alunperin ajattelin.

Edellisten vuosien läpikäyminen mielessä - ja tässä koneen ruudulla - tuo koko ajan mieleeni jo kadonneeksi kuvittelemiani muistoja.

Muistoja, joista osa nostaa mieleeni lämmön tunteita, osan taas olisin pitänyt kernaasti unohtuneena.

Saattaakin olla, että tarinani kiertyy näillä sivuilla esiin toisessa järjestyksessä kuin mitä kuvittelin.

Ehkä tarinani eksyykin alunperin ajattelemastani oman elämäni keskeisestä linjasta joksikin toiseksi, ehkä minun elämäni toiset piirteet ja juonteet ovatkin lopultakin kiinnostavampia.

Oikeastaan tässä onkin tärkeintä se, että kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, enkä aio sitä ryhtyä nytkään pitämään edes tällaisena virtuaaliversiona.

Sen sijaan yritän muistella mennyttä, kasata palapelin paloja pöydälleni siten, että ne edes hetkellisesti näyttävät muodostavan jonkinlaisen yhtenäisen kuvan.

Sekin saattaa olla harhaa. Ehkä elämäni palat eivät olekaan peräisin yhdestä ja samasta palapelistä, vaan ne ovat kasaantuneet sattumanvaraisesti eri palapelien paloista pöydälleni. Mukana hiukan taidehistorian merkkiteoksia, kitschahtavia maisemapostikortteja, puhelinnumeroiden täyttämiä lasinalusia ja rutistuneita paperilaskuja ajalta, jolloin laskut tulivat aina kirjekuoressa.

Oikeastaan vielä nykyäänkin kirjekuoren saapuminen ahdistaa minua jollakin tapaa. Valkoinen kirjekuori, jossa nimeni näkyy muovin peittämästä "ikkunasta" tuntuu aina uhkaavalta viestiltä.

"Ikkunakuoret" jäävätkin helposti avaamatta. Toisinaan päiviksi, toisinaan viikoiksi -- odottamaan muistutusta ja uhkausta perintään siirtymisestä.

Miten minusta oikein tulikaan tällainen?

Onko kyse luonteenpiirteestä, henkilöhistoriani määräämästä haitallisesta tottumuksesta vai kenties jostakin aivan muusta?

Toivottavasti se selviää minulle edes joskus. Vasta silloin voin lopulta onnistua pääsemään tuosta kirjekammosta eroon.

Muistoja ensimmäiseltä syksyltä

Kuten ensimmäisessä postauksessa kerroin, ensimmäinen syksyni Helsingissä sujui erinomaisesti. Opiskelin ahkerasti, useimpina aamuina luennot päärakennuksessa alkoivat jo puoli yhdeksältä.

Opintopisteitä kertyi sen vuoksi mukavaa tahtia - ja elämä hymyili.

Ensimmäisenä syksynä tutustuin myös ylioppilaselämään. Aikaisemminkaan en ollut mikään bileihminen, lukiovuosina muiden hurvitellessa ja tutustuessa siideriin viihdyin pikemminkin kotona vanhempieni ja nuorempien sisarusteni seurassa.

Sen vuoksi en ihan heti alkanut käydä opiskelijabileissäkään. Uusimmat hitit ja lämmin valkoviini eivät oikein vastanneet käsitystäni hauskanpidosta.

Vähitellen, syksyn hämärtyessä kohti talvea tilanteeni alkoi muuttua.

En ollut oikeastaan kiinnittänyt erityisempää huomiota miespuolisiin kavereihini, kunnes eräs kurssikaverini alkoi jutella kanssani usein kahvilassa, luentojen tauolla ja kävellessämme päärakennuksesta lounaalle Porthaniaan.

Oikeastaan taisi olla niin, että opiskelukaverini huomasivat minua aikaisemmin, että tässä saattaa piillä pieni romanssinpoikanen.

Alussa kaikki oli hyvin

Tämä tarina on kertomus siitä, kuinka parikymppinen Tiina joutui alamäkeen.

Monen muun alamäen tavoin vippikierre käynnistyi hitaasti. Ensimmäinen vippi tuntui helpottavan elämää hetkeksi, ja sain vipin maksettua takaisin kivutta.

Minulla menikin vielä pari vuotta, kunnes vipit alkoivat kasautua kierteeksi saakka. Vasta sen jälkeen vipeistä alkoi tulla minulle todellinen ongelma.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna rahat riittivät loistavasti

Pari vuotta sitten aloin opiskella Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Elämä hymyili: olin saapunut uuteen kaupunkiin, asuin ensimmäistä kertaa omassa opiskelija-asunnossa ja olin saanut paljon uusia ystäviä yliopistolla.

Rahaakin tuntui riittävän mukavasti. Vaikka monet moittivat opintotukea, minusta se tuntui ruhtinaallisen runsaalta. Pelkkä opintoraha ja asumislisä olivat toki aika niukka yhdistelmä -- silti se riitti pitkälle vanhempien pienellä avustuksella.

Itse opintoihinhan ei juuri kulunut rahaa. Yliopiston kirjastosta löysin aina tarvitsemani tenttikirjat, joten rahaa ei tarvinnut kuluttaa kalliisiin tenttikirjoihin.

Ihmettelinkin suuresti, miksi ystäväni valittivat ainaista rahapulaansa: opiskelijalounas, opiskelijahintainen bussilippu ja edullinen HOASin solukämppähän eivät paljoa maksaneet.

Opiskelu oli tärkein huvini

Viihdyin Helsingissä loistavasti - ja lukutoukka kun olin luonnostani, opiskelu oli tärkein huvini. Kouluaikanakaan en ollut erityisen innostunut sen paremmin muodista kuin kosmetiikasta, joten rahani eivät kuluneet niihinkään.

Olin siis perinteinen humanisti, harmaa ja huomaamaton. Tai niin ainakin kuvittelen olleeni, vaikka kaikesta päätellen en aivan niin huomaamaton ja harmaa ollutkaan.

Mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa.