Töitä!

Onnistuin saamaan keikkatöitä! Olen todella iloinen kun nyt pääsin ensimmäistä kertaa tekemään ns. alan töitä. Toki nimikkeeni on tällä hetkellä hoitoapulainen, koska olen vielä opiskelija, mutta työpaikassani hoitoapulaisten, hoitajien ja sairaanhoitajien välinen työnjako on hyvin joustava ja kaikki tekevät mitä kykenevät. Työpaikassani on huutava työvoimapula, joten kiirettä on pitänyt. Monet vanhuksista ovat sen verran heikkokuntoisia, että he vaativat paljon hoitoa ja mm. nostureilla nostelua. Täytyy sanoa, että nyt ymmärrän, miksi ihmiset tällä alalla valittavat selkänsä joutuvan koville! Koko ajan joutuu kumartelemaan kummallisissa asennoissa vuoteiden yllä (vaikka sänkyjä saakin nostettua ja laskettua) eikä esim. ruuan syöttäminen vuodepotilaille välttämättä tapahdu hoitajan kannalta missään ergonomisimmassa mahdollisessa asennossa. Lisäksi selkä joutuu koville, kun joutuu monta kertaa päivässä auttamaan vanhuksia ylös nousemisessa ja esim. wc:lle istuutumisessa. Mietin tänään, että alankohan minä turtua vai mitä, kun vanhus valittaa koko ajan kipujaan ja minä vain keskityn siihen, kuinka saan hänet sängystä ylös, pyörätuoliin, vessaan, pyörätuolista vessanpöntölle, vessanpöntöltä ylös ja takaisin pyörätuoliin ja sitten ruokasaliin. Tämä ns. yksinkertainen perusoperaatiokin voi olla uskomattoman työn ja tuskan takana (sekä hoitajalle että vanhukselle) kun on kyseessä kipuileva vanhus, joka ei ole lainkaan varma siitä, pysyykö omin voimin pystyssä vai ei. (Tietysti hänen kipujaan myös hoidetaan, mutta eivät ne lääkkeetkään ilmeisesti aina auta.) Ei se paljon auta, jos minä alan siinä myötätuntoisena myös voivotella, että voi kun sattuu ja kylläpä todella onkin surkeaa ja juu, että kyllähän tästä joutaisi kuolla. Sitten me vain juutumme johonkin kummalliseen ja epämukavaan asentoon johonkin sängyn ja pyörätuolin välimaastoon. Pitää olla todella päättäväinen, kannustava, positiivinen ja selkeä, että homma toimii.

Edelleenkin olen tietoinen siitä, kuinka monta miljoona asiaa minulla on opittavana. Eihän minulla ollut esim. aluksi hajuakaan siitä, kuinka vanhusta oikein puöritellään hoitoliinalla puolelta toiselle tai kuinka kokonaan tai lähes liikkumiskyvytön vanhus ylipäätään saadaan ylös sängystä ja siirrettyä paikasta A paikkaan B. Koko ajan pitää olla myös tarkkaavainen sen suhteen, etteivät vanhuksen varpaat tai kädet jää huonoihin asentoihin, väänny tai tule kolhituiksi.

Pystyn hyvin kuvittelemaan, kuinka kokeneen hoitajan pää on täynnä sisäisiä malleja siitä, kuinka tällaiset hankalat siirtotilanteet erilaisissa ympäristöissä ja ahtaudessa tapahtuvat suit sait ja kuinka apuvälineitä voi käyttää parhaalla mahdollisella tavalla hyväkseen. Aluksi kaikki tämä ei tosiaankaan ole ihan helppoa. Lisää tähän vielä, että asiakkaita on monia, hoitohenkilökunnasta on pulaa ja työyhteisössä on jotakin ongelmia, niin siinäpä sitä sitten onkin haastetta kerrakseen.

No, kaikesta huolimatta olen edelleen tyytyväinen vaikkakin huomaan olevani hieman ylikierroksilla. Eilen esim. olin iltavuorossa, missä meni heti ylitöiden puolelle, jonka jälkeen olin klo 21 aikaan kotona. Sitten oli aikaa vetää pari hengenvetoa, jonka jälkeen olisi pitänyt mennä nukkumaan ja seuraavan aamuna sitten ylös 5.30, että ehdin klo 7 alkavaan aamuvuoroon. Yleensä en kärsi nukkumisvaikeuksista, mutta nyt kyllä koko kehoni oli ihan ihmeissään ja päässä vain pyöri mielikuvia vanhuksista ja kaikesta tapahtuneesta.

Yksi asia, mikä jo nyt näin vähäisellä alan työkokemuksella kiinnittää huomiotani on se, että monilla ihmisillä tuntuu olevan kummallinen tapa mutista tyytymättömyyttään toisiin ihmisiin ei suinkaan niille ihmisille joiden käytöksestä tyytymättömyys johtuu vaan joillekin ihan muille. Pahimmillaan käy sitten niin, että yksi työntekijä ei edes tiedä, että on tehnyt jotain jonkun mielestä väärin ja silti joku toinen on loukkaantunut hänelle. Minusta näyttäisi hieman siltä, että monet näistä ongelmista ratkeaisivat esim. niin, että kun toinen tekee omasta mielestä jotain outoa, niin voisi kysyä (tietysti ystävällisesti), että miksi hän toimii niin. Jos se saadun selityksen jälkeen vielä tuntuu tarpeelliselta, niin sitten voisi kertoa että miksi se saa itsessä aikaan negatiivisia tuntemuksia. Huomattavan iso osa näistäkin tilanteista on vain väärinkäsityksiä. Kun ihmiset eivät puhu suoraan, he rakentavat kaikenlaisia omia tulkintojaan toisten käyttäytymisestä ja luulevat, että ne ovat totta. Sitten he saattavat mutista näitä toisille työyhteisössä ja jos toinen osapuoli vielä toimii samalla periaatteella niin tadaa, miten käykään työilmapiirin?

No joo, tämä vain tuli mieleen. Täytyy muuten sanoa, että nyt minusta tuntuu erilaiselta itsestänikin istua vessanpöntölle. Muutenkin minulla on nyt vessoihin jotenkin läheisempi suhde. :) Se on aika ihmeellistä, että suurin osa meistä pääsee itse joka päivä vessaan ja pystyy vielä itse pyyhkimään itsensä sen jälkeen. Elämänlaatua sekin on ja se, että maha toimii.

Opiskelua

En voi kirjoittaa pitkästi, koska olen sopinut meneväni harjoittelemaan pianonsoittoa ystäväni luo. Viimeisestä päivityksestä on taas kulunut yllättävän pitkä aika ja paljon on tapahtunut sen jälkeen. Tiivistetysti voisi ehkä sanoa, että tuon viime päivityksen jälkeen vastoinkäymiset vielä jatkoivat kasaantumistaan, mutta nyt elän taas ihan positiivista jaksoa. Olen tällä hetkellä opiskeluihini kuuluvassa työharjoittelussa vanhusten palvelutalossa ja koen, että olen tämän säännöllisen päiväohjelman myötä piristynyt huomattavasti. Myös käsitykseni vanhustyöstä, vanhuksista ylipäätään ja esimerkiksi muistisairaista ovat muuttuneet. Ennen en uskonut olevani erityisen kiinnostunut juuri tästä alasta, mutta nyt kiinnostukseni ja motivaationi alaa kohtaan on huomattavasti kasvanut.

Opiskelen parhaillaan lähihoitajaksi. Aloittaessani opintoni törmäsin monien ystävieni taholta varsin ennakkoluuloiseen ja kriittiseen suhtautumiseen tätä valintaani kohtaan. Ilmeisesti ammatti ei nauti kovin suurta arvostusta ja osa tutuistani sanoi suoraan ajattelevansa, että alaa opiskelevat sellaiset ihmiset, jotka eivät muuhun kykene. Tämä tuntuu varsin surulliselta, kun kuitenkin olen työelämässä törmännyt moniin erittäin pätevän ja lämpimän tuntuisiin lähihoitajiin. Samoin luokkatoverini ovat aivan mahtavaa porukkaa. Kaikki heistä ovat aivan erilaisia omia persoonallisuuksiaan, mutta koen mielettömän rikkaana juuri sen, että heidän taustansa ovat niin erilaiset. Minusta tuntuu, että nyt tämän työharjoitteluni aikana olen muutamassa viikossa oppinut enemmän kuin ehkä vuosienkaan aikana yliopistossa tai vaikkapa opettajana toimiessani. Yliopistossa kaikki hieno tieto jää kovin helposti vain kirjoista luetuksi teoriaksi. Sen sijaan näiden opintojen aikana koko ajan korostetaan kuinka tärkeää on jatkuvasti suhteuttaa teoriaa ja käytäntöä toisiinsa. Lukiessani joskus muinoin filosofiaa, minua välillä ihmetytti, kuinka totaalisen todellisuudesta vieraantunutta se saattoi olla. Etiikankin opinnot vain leijuivat joissain teoreettisissa korkeuksissa ilman mitään yhteyttä mihinkään käytäntöön. Itse koen jotenkin aivan olennaisena sen, että jos todella opin jonkun asian, oli se sitten etiikkaan tai vaikkapa psykologiaan liittyvää, niin tämä oppi läpäisee koko persoonani ja käyttäytymiseni. Jos ei oppi näy toiminnassa, ei sitä ole kovin syvällisellä tasolla opittukaan. Ehkä vain joitakin hienoja lauseita tai ajatuksia on opittu ulkoa, mutta siinä kaikki.

Tämän virallisen koulutukseni ohessa minusta tuntuu, että olen viime aikoina opetellut toista erittäin tärkeää asiaa. Se on suhtautuminen kärsimykseen, omaan ja toisten, jonkinlaisella hyväksynnällä ja jopa keveydellä. Tämä asia on ollut minulle jossain määrin ongelmallinen viime aikoina tai oikeastaan aika pitkäänkin ja nyt minusta tuntuu, että olen hieman alkanut ymmärtää, miten voi elää kaikenlaisen kärsimyksen keskellä menettämättä silti voimiaan. Samaan aikaan olen ymmärtänyt, että joudun myös itse vetämään hieman rajoja sen suhteen milloin tarvitsen aikaa vain olla yksin ja ettei minun tarvitse olla aina kaikkien saatavilla. Tämä on nyt ehkä monille itsestäänselvää, mutta itse olen opetellut esim. sitä, että voin hyvin laittaa vaikkapa puhelimeni äänettömälle ja olla vastaamatta puheluihin, jos siltä tuntuu. Olen myös tietoisesti yrittänyt keksiä ja järjestää itselleni jotakin sellaista tekemistä, josta nautin ja joka vie ajatukseni jonnekin ihan muualle. Olen myös nähnyt käytännössä, kuinka vakavillekin asioille voi nauraa ja kuinka helpottavaa se voi olla.

On ollut myös kiinnostavaa havaita, että joskus toiselle voi olla apua vaikkapa siitä, että hän saa hetken kiukutella ja olla kuin pieni lapsi ja minä jaksan suhtautua asiaan huumorilla. Kyseinen henkilö saattaa ehkä samalla kertoa, että mikä asia häntä varsinaisesti vaivaa, mutta välttämättä tätä asiaa ei edes tarvitse ratkaista vaan todellinen apu onkin siinä, että henkilö saa hetken aikaa olla vaikkapa lapsellinen ja hölmö, ettei koko ajan tarvitse olla kaikin puolin hallinnassa ja edustava ja sitten kun joku hyväksyy sen ja hyväksyy tämän tunnetilan, niin mieliala paranee itsestään.

Samoin olen huomannut, että vaikka menisin tapaamaan ihmistä, joka ehkä itse on masentunut tai jolla on jokin vakavampi ongelma, ei minun tarvitse yrittääkään olla jotenkin pirteä tai yrittää ratkaista asiaa puhumalla. Minä voin vain sanoa, että hitsi, tulin tänne suoraan töistä ja nyt kyllä väsyttää ja olen ihan tööt ja päässä ei liiku mitään. Toisin sanoen minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen ja toiset voivat olla sellaisia kuin he ovat ja molemmissa tilanteissa vain se, että saa olla mitä on, usein johtaa mielialan parantumiseen ja piristymiseen ihan yrittämättäkin.

Juuri eilen sain yllättäen eräältä ystävältäni kutsun syömään ja jossain vaiheessa iltaa sanoin hänelle, että hassua tämä minun elämäni, että välillä on kauhean vaikeata ja kaikki vain kaatuu niskaan yhtä aikaa ja sitten samaan aikaan tapahtuu kaikkea tosi hedelmällistä, ylellistä ja rikastuttavaa. Esimerkiksi oli erittäin ylellistä saada tällainen kutsu syömään hyvää ruokaa hienosti katettuun pöytään sunnuntai-iltana. Eli tällaista on elämäni tällä hetkellä, vaikeuksia ja ylellisyyttä ja kaikki aivan toisiinsa sekoittuneina. :)