Byron Katie

Olen viime aikoina ollut hyvin innostunut henkilöstä nimeltä Byron Katie. Tapasin erään henkilön, joka kertoi minulle hänestä ja niinpä sitten tutustuin hänen videoihinsa ja tekemäänsä työhön. Byron Katie on siitä ihastuttava, että hän antaa välineitä käsitellä ahdistavia tunteita ja niiden takana olevia ajatuksia, joihin uskomme. Oikeastaan pointti on siinä, että minä elän aina itseni kanssa ja olen vastuussa ajatuksistani ja tunteistani, enkä voi olettaa, että joku toinen kuin minä itse olisi vastuussa onnellisuudestani. Usein kuitenkin projisoimme toisiin mitä erilaisimpia haluja, tunteita ja ajatuksia ja odotamme heidän täyttävän toiveemme ja sitten olemme ärtyneitä, ahdistuneita tai surullisia, kun näin ei tapahdukaan. Katie antaa välineitä päästää tästä mallista irti, niin että voisimme elää vapaammin itsemme ja toistemme kanssa.

On tragikoomista kuinka paljon ajatuksemme muovaavat todellisuuttamme. Jos uskon jonkun ahdistavan ajatuksen, olen ahdistunut. Seuraavassa hetkessä voin kuvitella sille vaihtoehdon ja tilanteeni tuntuukin aivan toisenlaiselta. Ongelma syntyy, kun juutumme johonkin tiettyyn ajatukseen tai haluun kykenemättä päästämään siitä irti, vaikka oikeasti kyseessä on vain ajatus, näkökulma, suhtautumistapa. Itse olen huomannut, että myös toisten ihmisten kommentit vaikuttavat paljon siihen, miten milloinkin jostain asiasta ajattelen. Näin ei kyllä ole kaikkien asioiden suhteen, mutta silloin, kun kyse on jostain itselleni hankalasta tai arasta asiasta, olen yllättävänkin altis vaikutuksille.

Katien ajatuksissa on lohdullista myös se, että hänen mukaansa olemme aina juuri siellä, missä pitääkin. Heh, missä muualla voisimme olla, kuin juuri siinä missä olemme? Jos olen vaikka juuri nyt jossakin ihmissuhteessa, niin sitten olen juuri siellä, missä minun pitääkin olla, kunnes ehkä eroan. Näin on kaikkien asioiden suhteen. On kummallista, kuinka usein ajattelemme, että meidän pitäisi oikeastaan olla jossain muualla tai jossain muualla olisi paremmin. Nämäkin ovat vain ajatuksia.

Ehkä tämä liittyy jollain hämärällä tavalla siihen, että tämä vuosi on tuntunut itsestäni aivan erilaiselta kuin viime vuosi, vaikkei vielä ole kulunut edes kokonaista kuukautta. Viime vuonna tein vähän liikaa töitä ja kaikki tuntui aika raskaalta, enkä jaksanut juurikaan meditoida tai harrastaa liikuntaa. Tänä vuonna kaikki on tuntunut paljon helpommalta. Ehkä se, että siirryin päiväopiskelijaksi on auttanut asiaa, mutta en tiedä voiko se olla koko syy. Joka tapauksessa tänä vuonna olen huolehtinut itsestäni paremmin, syönyt terveellisemmin, mennyt aikaisemmin nukkumaan, aloittanut liikunnan harrastamisen, ostanut pianon, tehnyt vähän vähemmän töitä, meditoinut jne. Samaan aikaan minusta tuntuu, että mikään ei ole radikaalisti muuttunut itsessäni toisenlaiseksi. Tarkoitan tällä kai sitä, että en tiedä, miksi nyt kaikki on toisin ja helpompaa ja viime vuonna ei ollut. Joka tapauksessa, jos olen aina siellä, missä minun pitääkin, niin silloin viime vuosikin meni juuri niin kuin piti. En tiedä, miksi tänä vuonna voin tehdä muutoksia, joita viime vuonna en kyennyt tekemään, vaikkei mikään ole erityisesti muuttunut. Minusta on mielenkiintoista, että muutokset näyttävät voivan tapahtua itsestään. Yhtäkkiä sitä vain tekeekin asioita toisin kuin ennen ja huomaa, että kykenee siihen, vaikka aikaisemmin mikään itsesyytös ei saanut itseä toimimaan toisin.

Tästäkin mieleeni tulee tuo Byron Katie, joka oli eräässä elämänvaiheessaan niin masentunut, ettei pariin vuoteen juuri kyennyt nousemaan sängystään ylös. Hänen päässään oli ehkä ajatus "pitäisi nousta ylös" ja muut toistivat sitä hänelle, mutta sillä ei ollut juuri kantavaa voimaa toisten lannistavien ajatusten vuoksi, jotka painoivat hänet syvälle alaspäin. Jossain myöhemmässä haastattelussaan hän sanoo, ettei meidän ole koskaan pakko tehdä yhtään mitään. Ei ole pakko nousta ylös, mutta tosiasia on sitten se, että meidän täytyy hyväksyä sen seuraukset, olivat ne mitä tahansa. Ei ole pakko mennä töihin, ei ole pakko maksaa lainaa, ei ole pakko olla naimisissa tai parisuhteessa, ei ole pakko mennä treeneihin tai kouluun tai yhtään mitään. Ei ole pakko, mutta tietysti sillä on seurauksia. On hölmöä, että toistamme koko ajan, että pakko tehdä sitä tai tätä tai pitäisi, pitäisi, pitäisi... Ei ole. Eikä pitäisi. Se on valinta ja se voi olla järkevä, hyvä valinta tai olla olematta.

Tämä vain liittyi siihen, että joskus vain emme tee niin kuin kuvittelemme, että olisi hyvä tai pitäisi ja silloinkin asiat ovat juuri niin kuin ovat ja hyvä niin. Sitten toisena päivänä teemmekin toisin ja kaikki muuttuu. Yhtäkkiä meillä vain onkin voimaa tehdä toisin ja itseään on aivan turha syyttää siitä, että miksei aiemmin toiminut toisin. Emme muuttuneet aikaisemmin, koska meillä ei silloin syystä tai toisesta ollut siihen voimia ja se on ihan ok.

Toinen asia, missä Byron Katie on hyvin järkevä on se, mitä meidän kannattaa odottaa toisilta. Tosiasia kun on, että meidän ei kannata odottaa yhtään mitään. Toki voimme pyytää ja jos joku haluaa, niin kenties hän voi antaa mitä haluamme, mutta ei meillä ole oikeutta vaatia. Miksiköhän me lyömme päätämme seinään pyytämällä juuri sellaisilta ihmisiltä jotakin, jotka eivät halua sitä meille antaa? Miksipä ei pyytää joltakin toiselta, tai itseltään tai tutkia, miksi oikein haluaa mitä haluaa ja mitä ajatuksia, tunteita ja uskomuksia halun takana oikein on? Haluaminen ja rakkaus menevät nykyään ihan totaalisesti sekaisin, ainakin aika usein. Odotamme, että parisuhteissa ja muissakin suhteissa toisen tehtävä on täyttää halumme ja toiveemme ja tehdä meidät onnellisiksi. Kuinka moni osaa oikeasti rakastaa niin, että ajattelee sitä, mikä tekee toisen onnelliseksi ja antaa hänelle tilaa kasvaa omaan suuntaansa? Ja kuinka moni uhraa omat tarpeensa yrittäessään miellyttää kumppaniaan? Kuinka moni on ahdistunut, kun ei saa toiselta mitä haluaa?

Hmm, tällaisia asioita olen viime aikoina pohtinut paljon ja siinä samalla huomannut, kuinka paljon minulla on työstettävää itseni kanssa. Oikeastaan kyse on siitä, että oppii erottamaan itsensä ja ajatuksensa ja hellentämään kuvitelmaa siitä, että minä olen ajatukseni ja että ajatukseni (varsinkin toisista ihmisistä) ovat totta. Tietysti tämä koskee myös ajatuksia itsestäni. Veloena nauroi edelliselle kirjoitukselleni, jossa yhdessä kohtaa sanotaan, että en ole olemassa ja seuraavassa kohtaa julistetaan, että mitä minä olen, heh. Juuri tuollaisia ajatukset ovat. Ne ovat ajatuksia, uskomuksia ja tunteita tyhjän päällä tai vapauden päällä. Ajatukset eivät ole totta. Valitsemalla ajatukseni valitsen sen miten näen maailman ja muut ihmiset. Juuri ajatustemme takia emme useinkaan ole vapaita vaan mitä erilaisimpien asioiden ja neuroosien vankeja. Byron Katie antaa välineitä juuri tällaisten sitkeiden ajatusmallien ja takertumisten käsittelyyn. Meditaatiossa tai monissa muissa tilanteissakin ahdistavat ajatukset usein hellentävät otteensa. Usein meillä on kuitenkin tiettyjä ajatuksia, jotka toistuvasti nousevat pintaan häiritsemään mielenrauhaamme, vaikka kuinka yrittäisimme karkottaa niitä pois tai vakuuttaa itsellemme, ettei niissä ole järkeä. Näissä tilanteissa Katien menetelmä voi olla hyvä vaihtoehto näiden ajatusten tarkasteluun.

No, tulipa hieman hehkutettua tätä henkilöä, mutta mielestäni hän on sen arvoinen.

Tämä blogi aloittaa uuden vuoden

Aa, tämä blogi... Kuten voi huomata, en ole aivan varma siitä, pitäisikö minun kirjoittaa vai ei. Nyt on kuitenkin uusi vuosi, joten kenties tänä vuonna kirjoitan enemmän. Ehkä en koskaan kirjoita niin kuin ennen, mutta jotenkin minusta tuntuu, että minun pitäisi yrittää kirjoittaa sanoja ja asioita, jottei pääni aivan dementoituisi, niin kuin se välillä tuntuu tekevän. Sanani ovat hukassa ja jotakin kummallisia sanoja virtaa suustani. Toisaalta en ole varma siitä, häiritseekö se minua, koska minusta on aina ollut kerrassaan jännittävää koko se ilmiö, millä puhe virtaa suustamme ilman ajatuksia. (No, joidenkin suusta se virtaa ajatusten jälkeen, mutta itse en useinkaan ajattele etukäteen.)

Eilen opin itsestäni uusia asioita (mikä on tietysti suhteellista, koska oikeasti en varsinaisesti ole olemassa). Opin, että en ole niin avoin ja suora kuin luulin olevani ja näin itseni joutuvan kummalliseen paniikkiin, jossa sanat eivät suinkaan virranneet vapaasti suustani vaan juuttuivat solmuun päähäni, joka meni niin tiukalle, että en pystynyt muuta kuin vetämään peiton pääni päälle ja huutamaan, että aaaaaaa!

Nyt minä kirjoitan siksi, että haluan tänä vuonna tulla entistä itsenäisemmäksi. (Niin, niin tietysti olemme koko ajan riippuvaisia kaikesta.) Haluaisin sanoa, että haluaisin päästä irti takertumisesta ja odotuksista. Oikeastaan kirjoitan siis vanhoista teemoista, pyörin aina näiden samojen juttujen ympärillä, mutta ehkä se, että kirjoitan asiasta, tekee minusta jotenkin itsenäisemmän, en tiedä. Kokeilen.

Nyt ensin minä puran tämän blogin hiljaisuuden. Näin.

Niin, ja te jotka olette kirjoittaneet minulle sähköpostia, anteeksi, että en ole vastannut. Jotenkin vain en ole vastannut. Ehkä vastaan kohta. Luultavasti vastaan kohta. Onhan nyt uusi vuosi.

Jotenkin se, että on uusi vuosi, tuntuu todella uudelta. Haluan, että tämä vuosi on erilainen kuin viimeinen ja väistämättä se onkin, mutta minä teen siitä tänä vuonna vielä aktiivisemmin erilaisemman, siksi että tänä vuonna olen sosiaalisempi (kirjoitan teillekin!) ja lisäksi haluan kirjoittaa ja maalata ja soittaa. Lisäksi tapailen erästä miestä, eikä minulla ole hajuakaan siitä, kaatuuko juttu heti alkumetreillä vai ei, mutta juuri nyt se on aika jännittävää nähdä. Ja jos kaatuu, niin sittenpä kaatuu, koska tänä vuonna olen itsenäisempi. :)

Minusta on muuten hassua, että ihmiset kuvittelevat usein, että olen todella itsenäinen ja vahva. Paskat, oikeasti olen heikko ja surullinen ja saamaton ja sekava. Että älkää kuvitelko minusta liikoja, kiitos. Lisäksi eilen tajusin myös, että minun on paljon helpompaa saada muut puhumaan kuin puhua itse. Olen kyllä avoin, mutta olen ehkä hieman näennäisavoin. Tilitän kyllä kaikenlaista, mutta en ole ihan varma, kuinka paljon olen siinä oikeasti läsnä ja mukana ja avoin ja haavoittuvainen. Itse asiassa silloin kun oloni on heikoin, todennäköisimmin en osaa soittaa kenellekään lukuisista ystävistäni ja kertoa asiaa, koska jotenkin en ole tottunut siihen. Se on hankalaa, enkä halua häiritä.

No niin, aloitetaan nyt näin tänä vuonna. Hyvää uutta vuotta. :)