maanantai 18. marraskuuta 2013

Tilin saldo lähestyy nollaa


Vaikka isompaa remonttia ei olekaan tulossa, ovat rahani jo vähissä.

Ja nyt on vielä puolitoista viikkoa aikaa palkkapäivään. Sillä pitäisi maksaa laskut, ostaa ehkä lisää remonttitarpeita ja selvitä jotenkin eteenpäin.

Sellaisessa tilanteessa on helppo sortua taas holtittomaan rahankäyttöön. Rahaa tulee, rahaa menee - mutta jotenkin täytyy taas selvitä eteenpäin vaikka pienin askelin.

Tärkeintä on pitää talo kasassa, palikat järjestyksessä, muuttaa uuteen kotiin ja pysyä töissä. Silloin asiat järjestyvät.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Puhtaat valkoiset seinät


Nukuin viime yön vähän huononlaisesti. Menin onneksi jo ennen yhtätoista nukkumaan, mutta heräsin ennen aamunsarastusta joskus kuuden tienoilla.

Sen jälkeen en enää saanut unta.

Olen juuri lähdössä kunnostamaan uutta kotia. Edellisen asukkaan jäljiltä seinissä on kammottavia tapetteja, ja makuuhuoneen värivalinnat ovat vähintäänkin erikoisia.

Kaikenlisäksi asunnossa on kaappeja, jotka pitäisi purkaa ja joista pitäisi hankkiutua eroon.

Isompaa remonttia en ole suunnitellut. Kunhan saan puhtaat valkoiset seinän ja valkoisen katon, olen tyytyväinen.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Äärettömän väsymyksen vallassa

Viime päivinä, tai oikeastaan viime viikkoina, olen ollut käsittämättömän väsymyksen vallassa.

Nukun periaatteessa aivan riittävästi. Tai ainakin lähes riittävästi, 7-8 tuntia arkiöisin. Yritän kuitenkin herätä useimmiten liian aikaisin, joskus pian kuuden jälkeen. Käytännössä en juuri koskaan onnistu siinä, vaan haluan ottaa puolisen tuntia lisäaikaa ennen oikeasti heräämistä.

Sen jälkeen tunnen oloni väsyneeksi lähes koko päivän ajan. Ja kun saavun illalla takaisin kotiin, yritän vielä usein tehdä hiukan ylitöitä.

Välillä tuntuu siltä, että olen vain korvannut huonoja tapoja uusilla huonoilla tavoilla. Yritän edelleen liikaa, vaikka ystäväni toisinaan minulle muistuttavat että "ihminen ei ole kone" -- en edes minä.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Jotenkin pitäisi aktivoitua. Se auttaisi varmasti alakuloiseen mielialaani, jolle ei sillekään ole oikeastaan mitään järjellistä syytä.

Minä vain olen uupunut.

Luulisin.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Eka kerta

Muistaakseni ensimmäinen opiskeluvuosi oli jo loppukevään puolella, kun otin ensimmäisen pikavipin. Se on päätös, jota olen katunut pitkään ja hartaasti.

Keväällä olin vähitellen alkanut viettää enemmän "opiskelijaelämää". Baareissa en vieläkään notkunut, mutta silloin tällöin lähdin tyttöporukalla viettämään iltaa tavallisia opiskelijapaikkoja kalliimmissa tanssipaikoissa.

Kerran pankkitilin oli päässyt jo tyhjenemään uhkaavasti, ja seuraavaan opintotuen maksupäivään oli vielä puolitoista viikkoa aikaa jäljellä. Silti en osannut kieltäytyä, kun tytöt houkuttelivat minua mukaansa radalle. Niinpä hain nettisivustolla edulliseksi kehutun 200 e pikavipin, jonka ajattelin maksaa takaisin heti seuraavasta opintorahaerästä.

Ilta olikin hauska, ja kahdensadan euron vipistä riitti rahaa vielä seuraavalla viikollakin. Tein aivan kuten suunnittelinkin, ja maksoin vipin takaisin heti seuraavasta opintorahastani.

Kaikki vaikutti siis olevan hyvin. Vietin hauskan illan, maksoin vipin ja sen kovan koron ajallaan takaisin.

Silti pieni siemen jäi itämään minuun. Ja sen myötä alku vaaralliselle kehitykselle, kuten tulin myöhemmin huomaamaan.

Muistot uhkaavat tulevaisuuttani

Nyt kun raha-asiani ovat järjestyksessä, käyn töissä ja olen saanut opintoni päätökseen, muutaman edellisen vuoden muistot ja kokemukset tuntuvat helposti etäisiltä.

On niin helppoa kuvitella, että kaikki on kunnossa, että voin alkaa taas toimia ja elää samalla tavalla kuin muutama vuosi sitten. Hommahan on nyt hanskassa.

Se olisi virhe.

Homma on juuri nyt hanskassa, mutta vanhoihin elämäntapoihin sortuminen saattaisi romahduttaa koko korttipakan erittäin nopeasti. Siideri alkaisi maistua, shoppailisin nettikaupoista luottokortin avulla, pankkitilini saldo hupenisi käsittämätöntä vauhtia ja vaaranaisin koko tämänhetkisen elämäntapani.

Sitä en halua. Haluan elää tätä nykyistä, miellyttävää elämääni ilman suurempia huolia tulevasta. Kukapa meistä ei haluaisi?

Varsinkin nyt, kun olen juuri muuttamassa elämäni ensimmäiseen omistusasuntoon, vanhoihin elämäntapoihin ja ajattelumalleihin sortuminen tuntuisi aivan liian suurelta riskiltä. Pienikin askel saattaisi johtaa minut kaltevalle kallionrinteelle, jolta sateen sattuessa liukastuisin vain pudotakseni yhä kiihtyvää vauhtia alaspäin.

Siksi minun on oltava tarkka. Pidettävä huolta itsestäni ja elämästäni. Silloin ja vain silloin tulevaisuuteni pysyy yhtä valoisana, kuin miltä se näyttää juuri nyt olevan.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Sekalaisia muistoja tulvii mieleen

Tämä blogi tuntuu etenevän aivan toisella tapaa kuin mitä alunperin ajattelin.

Edellisten vuosien läpikäyminen mielessä - ja tässä koneen ruudulla - tuo koko ajan mieleeni jo kadonneeksi kuvittelemiani muistoja.

Muistoja, joista osa nostaa mieleeni lämmön tunteita, osan taas olisin pitänyt kernaasti unohtuneena.

Saattaakin olla, että tarinani kiertyy näillä sivuilla esiin toisessa järjestyksessä kuin mitä kuvittelin.

Ehkä tarinani eksyykin alunperin ajattelemastani oman elämäni keskeisestä linjasta joksikin toiseksi, ehkä minun elämäni toiset piirteet ja juonteet ovatkin lopultakin kiinnostavampia.

Oikeastaan tässä onkin tärkeintä se, että kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, enkä aio sitä ryhtyä nytkään pitämään edes tällaisena virtuaaliversiona.

Sen sijaan yritän muistella mennyttä, kasata palapelin paloja pöydälleni siten, että ne edes hetkellisesti näyttävät muodostavan jonkinlaisen yhtenäisen kuvan.

Sekin saattaa olla harhaa. Ehkä elämäni palat eivät olekaan peräisin yhdestä ja samasta palapelistä, vaan ne ovat kasaantuneet sattumanvaraisesti eri palapelien paloista pöydälleni. Mukana hiukan taidehistorian merkkiteoksia, kitschahtavia maisemapostikortteja, puhelinnumeroiden täyttämiä lasinalusia ja rutistuneita paperilaskuja ajalta, jolloin laskut tulivat aina kirjekuoressa.

Oikeastaan vielä nykyäänkin kirjekuoren saapuminen ahdistaa minua jollakin tapaa. Valkoinen kirjekuori, jossa nimeni näkyy muovin peittämästä "ikkunasta" tuntuu aina uhkaavalta viestiltä.

"Ikkunakuoret" jäävätkin helposti avaamatta. Toisinaan päiviksi, toisinaan viikoiksi -- odottamaan muistutusta ja uhkausta perintään siirtymisestä.

Miten minusta oikein tulikaan tällainen?

Onko kyse luonteenpiirteestä, henkilöhistoriani määräämästä haitallisesta tottumuksesta vai kenties jostakin aivan muusta?

Toivottavasti se selviää minulle edes joskus. Vasta silloin voin lopulta onnistua pääsemään tuosta kirjekammosta eroon.

Muistoja ensimmäiseltä syksyltä

Kuten ensimmäisessä postauksessa kerroin, ensimmäinen syksyni Helsingissä sujui erinomaisesti. Opiskelin ahkerasti, useimpina aamuina luennot päärakennuksessa alkoivat jo puoli yhdeksältä.

Opintopisteitä kertyi sen vuoksi mukavaa tahtia - ja elämä hymyili.

Ensimmäisenä syksynä tutustuin myös ylioppilaselämään. Aikaisemminkaan en ollut mikään bileihminen, lukiovuosina muiden hurvitellessa ja tutustuessa siideriin viihdyin pikemminkin kotona vanhempieni ja nuorempien sisarusteni seurassa.

Sen vuoksi en ihan heti alkanut käydä opiskelijabileissäkään. Uusimmat hitit ja lämmin valkoviini eivät oikein vastanneet käsitystäni hauskanpidosta.

Vähitellen, syksyn hämärtyessä kohti talvea tilanteeni alkoi muuttua.

En ollut oikeastaan kiinnittänyt erityisempää huomiota miespuolisiin kavereihini, kunnes eräs kurssikaverini alkoi jutella kanssani usein kahvilassa, luentojen tauolla ja kävellessämme päärakennuksesta lounaalle Porthaniaan.

Oikeastaan taisi olla niin, että opiskelukaverini huomasivat minua aikaisemmin, että tässä saattaa piillä pieni romanssinpoikanen.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Alussa kaikki oli hyvin

Tämä tarina on kertomus siitä, kuinka parikymppinen Tiina joutui alamäkeen.

Monen muun alamäen tavoin vippikierre käynnistyi hitaasti. Ensimmäinen vippi tuntui helpottavan elämää hetkeksi, ja sain vipin maksettua takaisin kivutta.

Minulla menikin vielä pari vuotta, kunnes vipit alkoivat kasautua kierteeksi saakka. Vasta sen jälkeen vipeistä alkoi tulla minulle todellinen ongelma.

Ensimmäisenä opiskeluvuonna rahat riittivät loistavasti

Pari vuotta sitten aloin opiskella Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Elämä hymyili: olin saapunut uuteen kaupunkiin, asuin ensimmäistä kertaa omassa opiskelija-asunnossa ja olin saanut paljon uusia ystäviä yliopistolla.

Rahaakin tuntui riittävän mukavasti. Vaikka monet moittivat opintotukea, minusta se tuntui ruhtinaallisen runsaalta. Pelkkä opintoraha ja asumislisä olivat toki aika niukka yhdistelmä -- silti se riitti pitkälle vanhempien pienellä avustuksella.

Itse opintoihinhan ei juuri kulunut rahaa. Yliopiston kirjastosta löysin aina tarvitsemani tenttikirjat, joten rahaa ei tarvinnut kuluttaa kalliisiin tenttikirjoihin.

Ihmettelinkin suuresti, miksi ystäväni valittivat ainaista rahapulaansa: opiskelijalounas, opiskelijahintainen bussilippu ja edullinen HOASin solukämppähän eivät paljoa maksaneet.

Opiskelu oli tärkein huvini

Viihdyin Helsingissä loistavasti - ja lukutoukka kun olin luonnostani, opiskelu oli tärkein huvini. Kouluaikanakaan en ollut erityisen innostunut sen paremmin muodista kuin kosmetiikasta, joten rahani eivät kuluneet niihinkään.

Olin siis perinteinen humanisti, harmaa ja huomaamaton. Tai niin ainakin kuvittelen olleeni, vaikka kaikesta päätellen en aivan niin huomaamaton ja harmaa ollutkaan.

Mutta siitä enemmän seuraavassa postauksessa.