Tämä blogi tuntuu etenevän aivan toisella tapaa kuin mitä alunperin ajattelin.
Edellisten vuosien läpikäyminen mielessä - ja tässä koneen ruudulla - tuo koko ajan mieleeni jo kadonneeksi kuvittelemiani muistoja.
Muistoja, joista osa nostaa mieleeni lämmön tunteita, osan taas olisin pitänyt kernaasti unohtuneena.
Saattaakin olla, että tarinani kiertyy näillä sivuilla esiin toisessa järjestyksessä kuin mitä kuvittelin.
Ehkä tarinani eksyykin alunperin ajattelemastani oman elämäni keskeisestä linjasta joksikin toiseksi, ehkä minun elämäni toiset piirteet ja juonteet ovatkin lopultakin kiinnostavampia.
Oikeastaan tässä onkin tärkeintä se, että kirjoittaminen auttaa minua ymmärtämään itseäni. En ole koskaan pitänyt päiväkirjaa, enkä aio sitä ryhtyä nytkään pitämään edes tällaisena virtuaaliversiona.
Sen sijaan yritän muistella mennyttä, kasata palapelin paloja pöydälleni siten, että ne edes hetkellisesti näyttävät muodostavan jonkinlaisen yhtenäisen kuvan.
Sekin saattaa olla harhaa. Ehkä elämäni palat eivät olekaan peräisin yhdestä ja samasta palapelistä, vaan ne ovat kasaantuneet sattumanvaraisesti eri palapelien paloista pöydälleni. Mukana hiukan taidehistorian merkkiteoksia, kitschahtavia maisemapostikortteja, puhelinnumeroiden täyttämiä lasinalusia ja rutistuneita paperilaskuja ajalta, jolloin laskut tulivat aina kirjekuoressa.
Oikeastaan vielä nykyäänkin kirjekuoren saapuminen ahdistaa minua jollakin tapaa. Valkoinen kirjekuori, jossa nimeni näkyy muovin peittämästä "ikkunasta" tuntuu aina uhkaavalta viestiltä.
"Ikkunakuoret" jäävätkin helposti avaamatta. Toisinaan päiviksi, toisinaan viikoiksi -- odottamaan muistutusta ja uhkausta perintään siirtymisestä.
Miten minusta oikein tulikaan tällainen?
Onko kyse luonteenpiirteestä, henkilöhistoriani määräämästä haitallisesta tottumuksesta vai kenties jostakin aivan muusta?
Toivottavasti se selviää minulle edes joskus. Vasta silloin voin lopulta onnistua pääsemään tuosta kirjekammosta eroon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti